Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava blogi

Kaikki olivat äitejä, äidiksi tulevia tai äidiksi haluavia. Pinkeitä mahoja, vatsojen hierontaa, resorillisia äitiyshousuja, imetysliivejä ja Tummeli-tuubeja tuntui olevan kaikkialla. Jokaisella oli lapsia, paitsi minulla ja esimiehelläni. Hän oli hintelä vanhapoika, eikä omistanut kuin akvaarion, jossa uiskenteli kolme tetraa ja Monni nimeltä Antero. Ehkä juuri siksi tulimme hänen kanssaan toimeen niin mainiosti.”
Fitness.blogissa pitää olla fitnesskuvia
Kas hei, mitä sinulle kuuluu?

Pyörähdin pitkästä aikaa nuuskimassa vanhan internet-kotini (Fitfashion) nurkkia. Viimeksi tirkistelin niitä vuodenvaihteen jälkeen, enkä sitten vaivautunut pyyhkimään pölyjä sen koomin. Vaikka kenties pieni kevätsiivous ja päivitys olisivatkin olleet paikallaan. Viime yönä unettomana sängyssä kieriskellessäni päädyin tutkimaan pintapuolisesti, miltä täällä näyttää. Oma huone oli samassa kunnossa, kuin mihin sen jätinkin. Hieman sikin sokin, kaapit täynnä sotkua ja muutamia yllätyksiä, kuten muumioitunut appelsiini ja hopealusikka (tällaiset ovat todistetusti löytyneet joskus vaatehuoneestani yhdessä A-tikkaiden kanssa). Vanhempia pöydälle jääneitä, kyllästymiseen asti kaluttuja päiväkirjoja ja muutama keskeneräinen pöytälaatikkojorina, jotka ovat jotain tekotaiteellisen ja pätemisenhaluisen 15-vuotiaan ja nykyisen (pätemisenhaluisen) liki kolmekymppisen minun, tuotannon sekoitelmia. Ah! Blogi on paikoitellen yhtä kiusallinen, kuin 20v sitten Koillis-Savoon kirjoittamani lehtijuttu. Se käsitteli ratsastusleirejä, roskaamista ja alaikäisten tupakointia. Yhtä selkeä teema, kuin blogissanikin.

Syy, miksi avasin sanaisen arkkuni, oli Katrin kirjoitus blogien muutoksesta. Miten ilahduttavaa! Luulin, että olen itse ainoa vastarannankiiski, joka kädet puuskassa on ollut tätä mieltä. Olen nimittäin itsekin huomannut blogien muuttuneen hurjasti ja. Muuallakin kuin täällä. Mutta niinhän kävi omallekin blogilleni, tai ehkä pikemminkin elämälle! Ajatus lähti blogin suhteen seilaamaan hakoteille kuin Muumipeikko saippuakuplassa. Ja sitä ajatusta oli aika hankala koittaa skraapata kasaan. Tuntui helpommalta vain laittaa pillit pussiin, kuin jatkaa epämääräisen söherön söhertämistä. Puhumattakaan siitä, että aloittaisi kaiken alusta!  ”Olla nuori, kokea jälleen kaikki mielenailahdukset, tyttöystävät ja myöhään venyneet illat? Ei kiitos. Olen onnellinen nykyiseen olotilaani. Minusta on nautinnollista velttoilla.” Sinäpä sen sanoit, Hemuli.

Jos nyt vaikka mietin blogini alkuperäistä aihealuetta, joka oli fitness, on se aiheena sellainen, että siitä riitti huumoria ja juttua revittäväksi juuri sen kisaprojektin verran. Vaikka vielä kilpailisin, mitä ei ainakaan lähitulevaisuudessa tai ehkäpä ikinä, tule tapahtumaan, tokkopa jaksaisin kirjoitella aiheesta enää mitään erityisiä. Ja ehkä blogini hieman ratsastikin ilmiön kiihkeimmällä aallonharjalla. Oli hieman poikkeava perus treeniblogista. Syynä kenties se, etten ollut kovin vakavasti otettava (tai myöskään vakavasti ottava…) urheilija. En bikini fitness atleetti, vaan enemmänkin kotletti. Enemmän Xtran eineslihapulla kuin naudan entrecote. Tai no, sanotaan Atrian lihapulla. You got to keep your standards high, woman! No te tiedätte. Vanha vitsi, heh!

Oli miten oli, on omakin kiinnostukseni blogeja kohtaan huimasti laskenut. Tähän vaikuttanut toki ajanpuutekin. Nämä seikat ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös omaan motivaatiooni kirjoittaa. Tuntui siltä, että enemmän tekstien tekeminen otti kuin antoi, eikä se tehnyt iloiseksi juuri ketään. Ei ollut sisältöä. Ei oivalluksia tai mitään erityistä mistä kirjoittaa.   ”Tänään menin töihin. Tein töitä, söin lounaan ja välipalan töissä. Menin salille ja sen jälkeen kävin kaupassa, tein ruokaa ja sitten menin nukkumaan.” Jännittävää? Ei.

 Kaupallisuutta, ”pakko kirjoittaa jostain”-tekstejä, vauvajuttuja ja iänikuisia pakaratreenivinkkejä. Niitä riittää! Todella vähän tulee vastaan enää oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia blogeja! Mutta on niitäkin. Pisteet näille elämänmakuisille, hauskasti kirjoitetuille ja ilahduttaville jutuniskijöille, jotka jaksavat viikosta toiseen vääntää laadukasta sisältöä. Itse en esimerkiksi kaipaa blogilta mitään selkeää teemaa. Kaipaan laadukkaasti kirjoitettua, viihdyttävää luettavaa. Ihan vaikka siitä perusarjestakin. Jos sitä vain on miellyttävää lukea. On hassua, että blogimaailmassa tuohta voi kääriä, vaikka ei osaisi edes kirjoittaa.

Blogit ovat saaneet myös kritiikkiä siitä, että ne ovat liian turvallisia. Kirjoitellaan varman päälle, ettei kukaan loukkaannu. Yhteistyökumppanitkin etsivät jatkuvasti käsikynkkäänsä blogeja, jotka ovat tarpeeksi ennalta-arvattavia. ”Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava:” kuten Naamat-festivaalien stand up-kilpailuakin vitsikkäästi kuvailtiin. Juuri sitä monet blogit ovat.

Syy latteisiin blogeihin löytynee varmaankin siitä, että osa tekee blogihommaa  työkseen ja tarvitaan niitä klikkejä ja kaupallisia yhteistöitä. Ymmärtäähän sen. Tai tehdään työtä, johon blogilla voi olla vaikutusta. Halusi tai ei. Jos kirjoittaa blogia, on suorastaan hulluutta jättää korostamatta omaa ammattitaitoaan tai mainostamatta palvelujaan. Firmalle voi saada melko mojovaa nostetta, jos lukijakuntaa riittää. Selvää mainosta, selvää tulosta. Blogin kirjoittelu voi kuitenkin helposti tuottaa myös negatiivista näkyvyyttä, riippuen siitä, mitä ja miten kirjoitat. Ja millaisia kuvia ja videoita bloggaaja itsestään julkaisee. En yhtään ihmettele, että jos kirjoittelee vaan asiattomuuksia ja enemmän asian vierestä, kuin itse asiasta, voisi kirjoittelulla hyvinkin olka negatiivisia vaikutuksia henkilön työimagoon. Ja kieltämättä, välillä kun joku asiakkaistani ottaa blogini puheeksi, alkaa korvia automaattisesti kuumottaa. Apua! Miten se on sen löytänyt! Ai niin, no googlesta ehkä.  Vai on se käynyt lukemassa. Hitsi, miksi en poistanut sitä yhtä kirjoitusta naisten tavallisista puuvillaisista alushousuista… Kunnes asiakas alkaa muistella jotain tekstiä ja purskahtaa nauruun. Kehuu. Mitä ihmettä? Häkellyn. Eikö hän nyt pidäkään minua epäammattimaisena, vaikka kirjoitankin blogia ja väitin kirjoituksessani, ettei bikini fitness sovi merimakkaroille?

Katajannokan hotellin synttäritervehdyksessä on sanomaa!

Etenkin terveydenhuollon puolella ja liikunta-alalla (+opetustyö, lasten ja nuorten parissa työskentely ym) voi olla aika kovakin paine pitää yllä mielikuvaa tervehenkisestä, 24/7 hymyilevästä ja viherpirtelöitä särpivästö superihmisestä. Joka ei koskaan juo viiniä, syö itseään turpeaksi vappumunkeista tai kerro huonoja vitsejä Joka edustaa aina työtään, vapaa-ajallaankin. Tämähän on silkkaa itsesuojelua ja imagon kohottamisesta. Järkevää, mutta samperin jäyhää. Internet on kuitenkin aika armoton ja kirjoituksillaan saattaa saada tahtomattaankin paljon negatiivista huomiota. Olen monesti saanut itse todeta, että sarkasmi ja satiirit on helppo tulkita netissä väärin. Hyvänä esimerkkinä täysin kieli poskessa kirjoitettu hääkirjoitukseni, jonka myötä sain Facebookiin ja sähköpostiini jopa vihapostia. Tirsk! Sitä siis todella voisi ihan perustellusti olla varovainen sanoissaan, mutta missä sitten olisi se hauskuus ja elämä?

Ehkäpä juuri siksi olen kevään ajan ratkonut asian kirjoittamalla Facebookiin niitä asiapitoisempia julkaisuja, pääasiallisesti työhöni liittyen, ja kirjaani suhertanut sitten sitä luovempaa tekstiä. Voin sitten julkaista opuksen joskus tulevaisuudessa ja pahoittaa kaikkien mielet kerralla. Koska mitä nyt siitäkin ajateltaisiin, että vatsalihasten erkaantumia hoitava fysioterapeutti kirjoittelisi satiiria äideistä ja synnyttämisestä? Siinä saisi tukkapöllyä muiltakin, kuin vauva.fi-sivuston vihairmeleiltä, jotka eivät tiedä miten hullaantunut tämä täti omasta siskontytöstään on. Riski pissiä omiin muroihin on kuitenkin yllättävän suuri. Mutta myöntäkää, että ”supermammailussa” on kuitenkin yhtä paljon huvittavia piirteitä, kuin on äärimmilleen viedyssä fitness-urheilussakin, joten aihehan suorastaan huutaa tarttumaan siihen.

Pikku piippis Piiperoinen <3

Hah, pääsemmekö tässäkin asiassa siihen lopputulemaan, että teit mitä teit, jonkun mielestä teet aina kaiken väärin?  Siksi ei pitäisi ehkä liikaa ajatella, mitä kukin nyt ajattelee ja miten kukin minkäkin asian tulkitsee. Tehdään asiat omalla persoonallamme! Ollaan itsemme näköisiä.

Hyvä, että te lukijat nousitte barrikadeille! Lisää rohkeutta ja sisältöä blogeihin, kiitos!

PS. Ensimmäinen pätkä oli luonnostekstiä kirjastani.

Suorituskeskeinen syksy

Syksy on aina ollut vuodenaika, joka tuntuu jollain tavoin raikkaalta ja puhtaalta. Täysin koskemattomalta. Aivan samalla tavalla uuden jakson aloittamiselta kuin vuoden vaihtuminen. Hei hyi, mitä mä nyt puhun tässä vielä syksystä, kun jään kohta vielä kesälomalle! Apua. Syksy siis ei ole vielä, mutta ihan kohta se alkaa. Tasan heti sitten, kun lomani päättyy ja on aika palata takaisin arkeen 31.8. klo 8.

Syksyllä on yleensä alkanut jonkinlainen projekti, lakko, kausi, vaihe, jakso. Jotain tapahtuu ja jokin uusi alkaa. Monta vuotta on menty aika samalla kaavalla: syksyllä jatkuu koulu ja työt vähenevät… Ehkä jokin uusi harrastus alkaa. Toissa vuonna alkoivat treenit tiimissä kohti pyllistelykisoja ja viime vuonna syksy valmistauduttiin kilpailuihin. Uutta ja ihmeellistä! Eli ihanaa.

IMG_1532[1]

Tämä syksy on poikkeuksellinen. En odota sitä mitenkään erityisen suurella innolla, eikä luvassa ole mitään uutta. On vain paljon kaikenlaista vanhan loppuunsaattamista, mikä ei tällaista projekteista ja suunnitelmista elävää ja hengittävää ihmistä miellytä. Yleensä syksyllä minulla aloittaa uusia valmennettavia ja tässä vaiheessa olisin jo tehnyt uudet mainokset ynnä muut valmiiksi. Mutta ei tänä vuonna. Valmennustouhut ovat täysin supistuneena muutamaan valmennettavaan. Mitään uutta harrastusta ei ole näkyvissä. Ei uutta opiskelupaikkaa. Ei mitään uutta! Koska minulla ei ole aikaa millekään uudelle.

Ja se jos mikä tuntuu ahdistavalta. Moni voisi sanoa, että valintoja valintoja. Itsehän tämä tilanne on aiheutettu. Mutta en tällä hetkellä koe, että voisin erityisesti vaikuttaa aikatauluihini. Olen pattitilanteessa, jossa minun on pakko tehdä samalla työharjoittelua, töitä ja opinnäytetyötä. Opinnäytetyöparini valmistuu, minulla on vakituinen työpaikka ja pakollinen työharjoittelu. Mitä voisin asialle tehdä? Vaikka tekisin minimimäärät tunteja työpaikkaani, enkä kirjoittaisi opinnäytetyötä, ovat viiikkoni väkisin 49h. Ja kun en varmasti tule minimitunteja saamaan ja opinnäytetyötä on pakko kirjoittaa, että se saadaan marraskuussa ulos… No, en edes halua tietää miten paljon tunteja viikossa käytän tehden töitä. Syksyn alkaminen tuntuu siis ensimmäistä kertaa elämässäni melko… No, aika uuvuttavalta.

IMG_1543[1]
Onneksi on vadelmia!!

Blogissa kiireisyys varmaan näkyykin hiljaiselona ja rehellisesti sanoen, olen lukuisat kerrat miettinyt, jatkanko kirjoittamista ylipäätään En halua keksiä väkisin aiheita, tehdä tikusta asiaa tai kalastella klikkauksia kohuotsikoilla. Suunnitelmissa ei ole hetkeen kisata ja pääfokukseni taitaa lihasmassan kasvattamisen sijaan olla tulevana vuonna omasta elämästäni selviytyminen. Mitä voisin oikeastaan mulinoillani antaa, kun en halua kirjoittaa täällä oikein ammatillisia asioita, vaan puhtaasti viihteellistä lätinää? Muutamassa vuodessa alkaa kuitenkin helposti toistaa itseään ja samanlaisia vitsejä. Ja kun mullistavia kuntokuvia, painonpudotusprojekteja tai mitään uutta ei tälläkään saraa ole luvassa, voi kirjoittamiseni tuntua aika ontolta. Fitness-kisoihin tähtääminen oli aika hyvä pohja. Siinä oli projekti jota seurata. Nyt voin tarjota lukijoilleni vain maistiaisia todella kiireisestä elämästä, uupumisesta ja itsensä äärirajoille vetämisestä. Huonosti nukutuista öistä ja kehnoista palautumisista. Hmm, kas sepä jännittävää ja todella hohdokasta fitness-elämää! Aika synkkää kuvaa nyt maalaan, tottakai ihania asioita ja hetkiä on luvassa roppakaupalla. Ei tämä nyt vain kiireeksi ja masenteluksi mene!

IMG_1535[1]

Blogin kirjoittaminen on välillä ihan hersyvän hauskaa. On mukava kirjoittaa jotain muuta kuin tieteellistä tekstiä. On mukavaa avautua. On mukavaa hullutella. On mukavaa ottaa kantaa asioihin. On mukava saada kommentteja. Tämähän käy ihan terapiasta!

Mutta sitten se kääntöpuoli. Avoimuus on hyvä asia ja minusta on ollut mukavaa jakaa henkilökohtaisia ajatuksiani ja kokemuksiani kaiken puujalkavitseilyn lomassa. Mielestäni asioita ei kannata padota itseensä. Mutta haluanko todella jakaa omaa elämääni kaikkien lukijoiden kanssa? Näyttää sen, että olen haavoittuva, en aina jaksa tai voi hyvin tai tee täydellisiä valintoja ja elä fitnessgurun lailla? Tokihan sitä väkisinkin miettii, tekeekö sellainen kuitenkaan hyvää. Voiko siitä olla jopa haitttaa? Miten paljon se vaikuttaa ihmisten käsityksiin minusta? Minua myös mietityttävät omat motiivini kirjoittaa jatkossa, jos olen jo kiireinen muutenkin. Onko kaikki jo sanottu? Voinko antaa mitään, toistamatta jo kertaalleen sanottua?

En kirjoita blogia siksi, että saisin klikkauksia, mainosta itselleni tai tuotua esiin ammattiosaamista. Se lienee selvää tai en muuten ottaisi kuvia itsestäni tunkemassa parsakaalia sieraimiini. Minua kiinnostaa ihan viihteellinen sunnuntaikirjoittelu. Välillä vähän huvittaa, että surkeasti kirjoitetutkin blogit voivat kääriä huikeasti hyhnää, vaikka ei olisi yhtään yhdyssanaa oikein, mutta jos nyt vain satut laittamaan hyvän otsikon tai puhumaan asiasta, joka on pinnalla niin lukujahan tulee. Näin se homma toimii. Voisihan hommasta tehdä itselleenkin sitä kautta mielekästä. Varmasti tuntuisi motivoivalta kirjoittaa, jos 3000e kilahtaisi kassaan, kun laittaisin kunnon kohuotsikoita ja vähän paljasta pintaa. Minusta kaiken olennaisen kertoo se, että yli tuhat tykkäystä sai joku random-pyllykuva, jonka joskus laitoin Facebookin blogisivulle. Ei siis ollut minun kuvani ja kritisoin kuvatekstissä Freddyjä. Johan vaan levisi pylly nopiasti sosiaalisessa mediassa. Ai että kun olisikin ollut blogin puolella, olisin ollut rich bitch!

Mutta niin. Mitäpä stressaamaan. Jatkukoot hommat omalla painollaan ja tekstiä syntykööt sillä tahdilla kuin syntyy. Vaan niin se suorittaja minussa alkaa tämänkin asian kynnyksellä rimpuilemaan. Koska aina pitäisi tehdä enemmän. Tuottaa! Suorittaa!

Toivottavasti sinun syksysi starttaa jonkun uuden ja raikkaan asian äärellä! Ensi vuonna se tilanne on minullekin edessä – onneksi!

IMG_1512[1]