Elämänvaiheeni ruoka-annoksiaan valokuvanneena fitnesstörppönä

Se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa!” Ja niinhän se tekikin.

Fitness nousi nopeasti trendilajiksi ja moni hurahti siihen totaalisesti viisi-kuusi vuotta sitten. Myös minä. Kehonrakennuslajit ovat jossain määrin kiinnostaneet koko aikuisiän ajan ja fitneshuuman ollessa kuumimmillaan, oli helppo heittäytyä sen virran vietäväksi itsekin. Kun vielä aikuisiältä uupui se oma kilpalaji, tuli fitness sopivaan saumaan tuomaan tavoitteellisuutta ja piristystä treeneihin. Ikävä kyllä se toi tullessaan muutakin.

1. Kuva kisadieetiltä. Sporty??

Kävin kilpailuissa pyörähtämässä vuonna 2014, enkä kisamenestystäni luonnehtisi edes keskinkertaiseksi. Silti minua on sen jälkeen muistettu tituleerata fitnessurheilijaksi. Voikohan tuon IFBB fitness-athlete-tittelin ottaa käyttöön uudelleen joskus ruttuisena 70-vuotiaana ja ratsastaa sillä vielä sittenkin?  Oli miten oli, minulta tiedustellaan paljon sitä, milloin kilpailen tai tulenko vielä kilpailemaan. Ja olen varma, että se mielenhäiriö iskee ihan varmasti vielä joskus seniori-iässä. Lähtökohtaisesti suunnitelmiin tai mielenkiinnonkohteisiin fitnesslajit eivät enää kuitenkaan kuulu. Kerta kerralta fitnesskilpailut sykähdyttävät vähemmän ja vähemmän, enkä niistä enää jaksa juuri innostua. Viimeksi kun kisat olivat, ei tainnut nousta edes hetkellistä kisakuumetta. Lähinnä tuli hymähdettyä, että pitkä matka olisi tästä omasta tilanteesta lavalle hillumaan! Ja heti perään naurattaa ajatus minusta köpöttämässä korkokengillä ja keimailemassa. Eih. Olen omimmillani nykyään tukka hillosipulinutturalla tutisten lenkkipolulla. Myös kisojen jälkeisten blogien ja instagram-merkintöjen seuraaminen tekee joka kerta melkoisen surulliseksi ja nostaa hyvin mieleen omat kokemukset siitä, millaista kisoista palautuminen oli. Ehkä juuri siksi olen kuitenkin pitänyt toista jalkaa kuplassa ja osallistunut pienimuotoisesti valmennustouhuun. Koska tiedän, missä vaiheessa ja asioissa se fitnesspaatti saattaa alkaa vuotamaan. Ja silloin äyskäröinti usein vain pahentaa asiaa.

Silloin kun itse kopsutin lavalla ja nostelin jalkojani samalla tavalla kuin koirani tekee pakkaskeleillä, oli taso aivan eri. Bikinissä ei paljon tarvittu lihasmassaa. Kihara tukka, paljon koruja ja lappubikinit olivat vielä in. Kaiken lisäksi karsintoja oli niin paljon, että viimeisistä Outokummun mittelöistä sai takuuvarmasti mitalin ja pääsi jatkoon, jos ei vielä ensimmäisistä tärpännyt. Valmennusta oli yhtäkkiä tarjoamassa joka toinen heppu salilla ja ymmärrys lajista oli huomattavasti vähäisempää. Marginaalilaji kasvoi niin nopeasti suosioon, että olihan toki täysi mahdottomuus, että valmennuksen taso olisi kehittynyt niin nopeasti. Villiä olikin touhu.

 

Onneksi nyt moni asia on muuttunut ja lajissa on otettu tärkeitä askeleita, jotka ovat vieneet sitä vielä enemmän kohti vakavasti otettavaa urheilua. Fyysinen ja psyykkinen puoli on huomioitu paremmin ja liiton puolestakin hommaan on laadittu pelisääntöjä, mikä on erittäin hyvä. Kovaa tulosta ja useita kisoja tahkoavat kilpailijat palautuvat kerta toisensa jälkeen ja vievät kuntoaan eteenpäin ja se kertoo, että oikeita asioita tehdään. Kaikki on kiinni kilpailijan valmiuksista ja hyvästä ohjelmoinnista ja onkin ilo nähdä, että se on nykyisellään kehittyneempää ja valmentajat toimivat yhteistyössä lääkäreiden, ravitsemusterapeuttien ja fysioterapeuttien kanssa.  Kärkitaso on muutamassa vuodessa noussut ja fysiikat ovat ihan eri näköisiä kuin 2014. Enää ei IFBB:n puolella pärjätä sillä, että kevennetään hieman syömisiä ja laitetaan rusketus ja bikinit päälle. Ulkonakö ja esiintyminen ovat siinä ohessa nousseet vielä merkittävämpään rooliin  ja ketään loukkaamatta, käsien viuhtominen ja vartalon keinuttaminen ovat saaneet viimeisten vuosien aikana jo suorastaan huvittavia piirteitä. Itse koen, että tässä tapauksessa vähemmän on enemmän ja esiintyminen ilman övereitä silmäniskuja, jalkojen nosteluita ja käsillä huitomista on huomattavasti tyylikkäämpää ja urheilullisempaa katsottavaa.

Kun fitnessfiilis jäi pois

Vaikka tämä nyt on hieman vanhaa tietoa jo, en muista blogissa monestikaan avautuneeni ajoista kisadieetin jälkeen. Minulla palautuminen lajista vei fyysisesti ja henkisesti pitkään. Oli vaikea suhtautua siihen, että keho joka oli koko ajan kehittynyt ja kutistunut, muuttui omissa silmissä huonompaan suuntaan.  Suoritustehoni olivat dieetillä laskeneet ja lihasmassa surkeasti toteutetulla dieetillä huvennut. Treenaaminen oli pitkän aikaa pakkopullaa, josta oli vaikea joustaa ja nauttia. Liikkumisesta tottakai nautin yhtä lailla, mutta podin kroonisesti syyllisyyttä siitä, etteivät treenit olleet tarpeeksi kovia, tarpeeksi systemaattisia ja tarpeeksi sitä tätä ja tuota. En tiedä missä käännekohta tapahtui, mutta kun jätin tiukat salijaot ja treenipäiväajatukset taakseni ja aloin treenaamaan fiiliksen ja kehon tuntemusten mukaan, into palasi ja treenimäärät nousivat ihan itsestään kiitettävälle tasolle. Vapaapäivien pitämisestä alkoi tulla taas  suorastaan haastavaa, kun hetkellisesti olin nikotellut juurikin treenaamaan lähtemisen kanssa.

Muutoksia on toki tapahtunut myös kehossa. Suurimpana asiana se, että jätin kilpirauhasen vajaatoimintaan tarkoitetun lääkityksen pois. Tämän jälkeen paino lähti hieman nousemaan, mutta ei mitään radikaalia. Kroppa on muullakin tavoin muuttunut hieman erinäköiseksi ja eri tavalla toimivaksi. Fitness-innoissa treenattiin tietynlainen tavoitevartalo mielessä ja se näkyi myös treenien suunnittelussa. Nyt treenien keskiössä on ollut koko ajan suorituskyvyn lisääminen. Kiireisen ja stressintäyteisen elämän vuoksi olen myös hieman himmannut maksimivoimaharjoittelussa ja keskittynyt enemmän kestävyystyyppiseen harjoitteluun sekä lihasvoiman että aerobisen puolella. Tämän myötä palautumiseni on ollut parempaa, eikä hermosto ole alkanut piiputtamaan liiallisen kuormituksen vuoksi.

Suorituskykyni ja kuntoni on eri tavalla hyvä. Maastavetomakstimit ja kyykyt olivat n.s ”fitnessaikoina” suosikkejani ja alaraajojeni lihasmassa oli eittämättä parempi sekä pakara pyöreämpi. Nyt jaloissa on enemmän kestävyyttä ja liikkuvuus parantunut. Tällä hetkellä yksi vahvimmista osa-alueistani on keskivartalo, joka tosin on myös leventynyt fitnessajoista sillä olen tehnyt enemmän keskivartalon voimatreeniä. Rakastan esimerkiksi toes2bar-liikettä ja tykkään testailla erilaisia kuormittavia core-harjoituksia. Selkäni ei ole niin leveä ja kädet eivät ole niin lihaksikkaat, mutta jaksan tehdä enemmän mm. kehonpainopunnerruksia. Ja jaksan juosta pitkiä matkoja sekä tehdä kovasykkeistä treeniä pidemmän aikaa.

Viime syksystä tähän kevääseen kävin crossfitissa, mutta salin muuttamisen myötä lopetimme jäsenyytemme. Lopettaminen tuli myös polven tilanten kannalta otolliseen saumaan, sillä ei tällä olisi juuri crossfittailtu! Crossfit oli erittäin hauskaa ja sali innostava. Ryhmäliikunnan ohjausten ja juoksutreenien sekä polven kuntouttamisen kanssa siitä vain olisi haastavaa saada toimivaa kombinaatiota. Ja kerran viikossa toteutettavaan ryhmätreeniin ja omaan höntsäilyyn boxi oli aivan liian kaukana ja kallis. Sääli. Kelkan vetäminen ja narun kiipeäminen olivat jotain huippumielekästä.

Loppukevään osalta tyypillinen treeniviikkoni näytti kuitenkin kutakuinkin tältä:

Ma: lihaskunto

Ti: lyhyt uinti + pitkä lenkki

Ke: syke + lihaskunto

To: syke + lihaskunto

Pe: aktiivinen lepo

La: lenkki (+lihaskunto)

Nyt odotan innolla, mitä tulevaisuus tuo treenitullessaan. En olisi koskaan ajatellut, että minä joka en saanut yläasteikäisenä juosta, innostuisin joskus juoksemisesta. Nyt juoksuharrastuksen pariin palaaminen on kuitenkin yksi tärkeimmistä kuntoutuksen tavoitteista ja motivoi minua. Kesä kuluu kuitenkin jalan normaalin toiminnan palauttamisessa.

Mitä fitnessharrastus silloin antoi?

Vaikka käteen ei ihan hirmuisesti jäänyt, eikä edes kisoista tullut napattua muovista pyttyä ja proteiinijauhepussia, niin näen syrjähyppyni fitnessin parissa hyvänä asiana. Toteutin sen parissa oman unelmani ja otin aikaa itselleni, mitä en ollut vuosiin tehnyt. Siitä huolimatta, että läheiseni melko usein alkavat hengittää paperipussiin ja tehdä ristinmerkkejä, jos otan kilpailemisen puheeksi. Jälkiviisaana voin kuitenkin todeta, että hyvä kun tuli harrastettua, sillä:

  • Harrastus muistutti siitä, että omien aivojen käyttö on tärkeää.
  • Itsensä voittamisen vuoksi ei kannata tehdä typeryyksiä.
  • Minun etureiteni lihasmassa ei kiinnosta kuin minua itseäni (ja hieman ortopedia)
  • Ymmärsin, että jatkuvasta peiliin tuijottamisesta on vain haittaa.
  • Sain paljon arvokasta kokemusta myös ammatillisesti.
  • Sain paljon uusia ystäviä ja verkostoja.
  • Osoitin itselleni olevani niin sinnikäs, ettei ole tarve enää todistaa sitä toiste.
  • Sallivaa mieltä ei kannata toiste hukata!
  • Opin, ettei vihreä tee-kapselia ei kannata ottaa tyhjään mahaan.

 

 

Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava blogi

Kaikki olivat äitejä, äidiksi tulevia tai äidiksi haluavia. Pinkeitä mahoja, vatsojen hierontaa, resorillisia äitiyshousuja, imetysliivejä ja Tummeli-tuubeja tuntui olevan kaikkialla. Jokaisella oli lapsia, paitsi minulla ja esimiehelläni. Hän oli hintelä vanhapoika, eikä omistanut kuin akvaarion, jossa uiskenteli kolme tetraa ja Monni nimeltä Antero. Ehkä juuri siksi tulimme hänen kanssaan toimeen niin mainiosti.”
Fitness.blogissa pitää olla fitnesskuvia
Kas hei, mitä sinulle kuuluu?

Pyörähdin pitkästä aikaa nuuskimassa vanhan internet-kotini (Fitfashion) nurkkia. Viimeksi tirkistelin niitä vuodenvaihteen jälkeen, enkä sitten vaivautunut pyyhkimään pölyjä sen koomin. Vaikka kenties pieni kevätsiivous ja päivitys olisivatkin olleet paikallaan. Viime yönä unettomana sängyssä kieriskellessäni päädyin tutkimaan pintapuolisesti, miltä täällä näyttää. Oma huone oli samassa kunnossa, kuin mihin sen jätinkin. Hieman sikin sokin, kaapit täynnä sotkua ja muutamia yllätyksiä, kuten muumioitunut appelsiini ja hopealusikka (tällaiset ovat todistetusti löytyneet joskus vaatehuoneestani yhdessä A-tikkaiden kanssa). Vanhempia pöydälle jääneitä, kyllästymiseen asti kaluttuja päiväkirjoja ja muutama keskeneräinen pöytälaatikkojorina, jotka ovat jotain tekotaiteellisen ja pätemisenhaluisen 15-vuotiaan ja nykyisen (pätemisenhaluisen) liki kolmekymppisen minun, tuotannon sekoitelmia. Ah! Blogi on paikoitellen yhtä kiusallinen, kuin 20v sitten Koillis-Savoon kirjoittamani lehtijuttu. Se käsitteli ratsastusleirejä, roskaamista ja alaikäisten tupakointia. Yhtä selkeä teema, kuin blogissanikin.

Syy, miksi avasin sanaisen arkkuni, oli Katrin kirjoitus blogien muutoksesta. Miten ilahduttavaa! Luulin, että olen itse ainoa vastarannankiiski, joka kädet puuskassa on ollut tätä mieltä. Olen nimittäin itsekin huomannut blogien muuttuneen hurjasti ja. Muuallakin kuin täällä. Mutta niinhän kävi omallekin blogilleni, tai ehkä pikemminkin elämälle! Ajatus lähti blogin suhteen seilaamaan hakoteille kuin Muumipeikko saippuakuplassa. Ja sitä ajatusta oli aika hankala koittaa skraapata kasaan. Tuntui helpommalta vain laittaa pillit pussiin, kuin jatkaa epämääräisen söherön söhertämistä. Puhumattakaan siitä, että aloittaisi kaiken alusta!  ”Olla nuori, kokea jälleen kaikki mielenailahdukset, tyttöystävät ja myöhään venyneet illat? Ei kiitos. Olen onnellinen nykyiseen olotilaani. Minusta on nautinnollista velttoilla.” Sinäpä sen sanoit, Hemuli.

Jos nyt vaikka mietin blogini alkuperäistä aihealuetta, joka oli fitness, on se aiheena sellainen, että siitä riitti huumoria ja juttua revittäväksi juuri sen kisaprojektin verran. Vaikka vielä kilpailisin, mitä ei ainakaan lähitulevaisuudessa tai ehkäpä ikinä, tule tapahtumaan, tokkopa jaksaisin kirjoitella aiheesta enää mitään erityisiä. Ja ehkä blogini hieman ratsastikin ilmiön kiihkeimmällä aallonharjalla. Oli hieman poikkeava perus treeniblogista. Syynä kenties se, etten ollut kovin vakavasti otettava (tai myöskään vakavasti ottava…) urheilija. En bikini fitness atleetti, vaan enemmänkin kotletti. Enemmän Xtran eineslihapulla kuin naudan entrecote. Tai no, sanotaan Atrian lihapulla. You got to keep your standards high, woman! No te tiedätte. Vanha vitsi, heh!

Oli miten oli, on omakin kiinnostukseni blogeja kohtaan huimasti laskenut. Tähän vaikuttanut toki ajanpuutekin. Nämä seikat ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös omaan motivaatiooni kirjoittaa. Tuntui siltä, että enemmän tekstien tekeminen otti kuin antoi, eikä se tehnyt iloiseksi juuri ketään. Ei ollut sisältöä. Ei oivalluksia tai mitään erityistä mistä kirjoittaa.   ”Tänään menin töihin. Tein töitä, söin lounaan ja välipalan töissä. Menin salille ja sen jälkeen kävin kaupassa, tein ruokaa ja sitten menin nukkumaan.” Jännittävää? Ei.

 Kaupallisuutta, ”pakko kirjoittaa jostain”-tekstejä, vauvajuttuja ja iänikuisia pakaratreenivinkkejä. Niitä riittää! Todella vähän tulee vastaan enää oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia blogeja! Mutta on niitäkin. Pisteet näille elämänmakuisille, hauskasti kirjoitetuille ja ilahduttaville jutuniskijöille, jotka jaksavat viikosta toiseen vääntää laadukasta sisältöä. Itse en esimerkiksi kaipaa blogilta mitään selkeää teemaa. Kaipaan laadukkaasti kirjoitettua, viihdyttävää luettavaa. Ihan vaikka siitä perusarjestakin. Jos sitä vain on miellyttävää lukea. On hassua, että blogimaailmassa tuohta voi kääriä, vaikka ei osaisi edes kirjoittaa.

Blogit ovat saaneet myös kritiikkiä siitä, että ne ovat liian turvallisia. Kirjoitellaan varman päälle, ettei kukaan loukkaannu. Yhteistyökumppanitkin etsivät jatkuvasti käsikynkkäänsä blogeja, jotka ovat tarpeeksi ennalta-arvattavia. ”Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava:” kuten Naamat-festivaalien stand up-kilpailuakin vitsikkäästi kuvailtiin. Juuri sitä monet blogit ovat.

Syy latteisiin blogeihin löytynee varmaankin siitä, että osa tekee blogihommaa  työkseen ja tarvitaan niitä klikkejä ja kaupallisia yhteistöitä. Ymmärtäähän sen. Tai tehdään työtä, johon blogilla voi olla vaikutusta. Halusi tai ei. Jos kirjoittaa blogia, on suorastaan hulluutta jättää korostamatta omaa ammattitaitoaan tai mainostamatta palvelujaan. Firmalle voi saada melko mojovaa nostetta, jos lukijakuntaa riittää. Selvää mainosta, selvää tulosta. Blogin kirjoittelu voi kuitenkin helposti tuottaa myös negatiivista näkyvyyttä, riippuen siitä, mitä ja miten kirjoitat. Ja millaisia kuvia ja videoita bloggaaja itsestään julkaisee. En yhtään ihmettele, että jos kirjoittelee vaan asiattomuuksia ja enemmän asian vierestä, kuin itse asiasta, voisi kirjoittelulla hyvinkin olka negatiivisia vaikutuksia henkilön työimagoon. Ja kieltämättä, välillä kun joku asiakkaistani ottaa blogini puheeksi, alkaa korvia automaattisesti kuumottaa. Apua! Miten se on sen löytänyt! Ai niin, no googlesta ehkä.  Vai on se käynyt lukemassa. Hitsi, miksi en poistanut sitä yhtä kirjoitusta naisten tavallisista puuvillaisista alushousuista… Kunnes asiakas alkaa muistella jotain tekstiä ja purskahtaa nauruun. Kehuu. Mitä ihmettä? Häkellyn. Eikö hän nyt pidäkään minua epäammattimaisena, vaikka kirjoitankin blogia ja väitin kirjoituksessani, ettei bikini fitness sovi merimakkaroille?

Katajannokan hotellin synttäritervehdyksessä on sanomaa!

Etenkin terveydenhuollon puolella ja liikunta-alalla (+opetustyö, lasten ja nuorten parissa työskentely ym) voi olla aika kovakin paine pitää yllä mielikuvaa tervehenkisestä, 24/7 hymyilevästä ja viherpirtelöitä särpivästö superihmisestä. Joka ei koskaan juo viiniä, syö itseään turpeaksi vappumunkeista tai kerro huonoja vitsejä Joka edustaa aina työtään, vapaa-ajallaankin. Tämähän on silkkaa itsesuojelua ja imagon kohottamisesta. Järkevää, mutta samperin jäyhää. Internet on kuitenkin aika armoton ja kirjoituksillaan saattaa saada tahtomattaankin paljon negatiivista huomiota. Olen monesti saanut itse todeta, että sarkasmi ja satiirit on helppo tulkita netissä väärin. Hyvänä esimerkkinä täysin kieli poskessa kirjoitettu hääkirjoitukseni, jonka myötä sain Facebookiin ja sähköpostiini jopa vihapostia. Tirsk! Sitä siis todella voisi ihan perustellusti olla varovainen sanoissaan, mutta missä sitten olisi se hauskuus ja elämä?

Ehkäpä juuri siksi olen kevään ajan ratkonut asian kirjoittamalla Facebookiin niitä asiapitoisempia julkaisuja, pääasiallisesti työhöni liittyen, ja kirjaani suhertanut sitten sitä luovempaa tekstiä. Voin sitten julkaista opuksen joskus tulevaisuudessa ja pahoittaa kaikkien mielet kerralla. Koska mitä nyt siitäkin ajateltaisiin, että vatsalihasten erkaantumia hoitava fysioterapeutti kirjoittelisi satiiria äideistä ja synnyttämisestä? Siinä saisi tukkapöllyä muiltakin, kuin vauva.fi-sivuston vihairmeleiltä, jotka eivät tiedä miten hullaantunut tämä täti omasta siskontytöstään on. Riski pissiä omiin muroihin on kuitenkin yllättävän suuri. Mutta myöntäkää, että ”supermammailussa” on kuitenkin yhtä paljon huvittavia piirteitä, kuin on äärimmilleen viedyssä fitness-urheilussakin, joten aihehan suorastaan huutaa tarttumaan siihen.

Pikku piippis Piiperoinen <3

Hah, pääsemmekö tässäkin asiassa siihen lopputulemaan, että teit mitä teit, jonkun mielestä teet aina kaiken väärin?  Siksi ei pitäisi ehkä liikaa ajatella, mitä kukin nyt ajattelee ja miten kukin minkäkin asian tulkitsee. Tehdään asiat omalla persoonallamme! Ollaan itsemme näköisiä.

Hyvä, että te lukijat nousitte barrikadeille! Lisää rohkeutta ja sisältöä blogeihin, kiitos!

PS. Ensimmäinen pätkä oli luonnostekstiä kirjastani.