Kyllä kiireettömän kelpaa !

Enpä muista milloin olisin ollut näin rentoutunut ja onnellinen. Siis ihan useamman päivän peräkkäin! Rasti seinään. Mutta kai nyt: minulla alkoi perjantaina kesän ensimmäinen lomapätkä.

Kätevä emäntä kyökissä
Kätevä emäntä kyökissä

Tuntuu niin hyvältä. Ansaitulta. Rennolta. Ihanalta. Tuntuu ihan elämältä tämä touhu, hirveän kevään jälkeen. Nyt ei tunnu elo vain asioiden suorittamiselta, kiireeltä, paineelta ja siltä, että minua vedetään joka suuntaan ja stretsaan kuin kova farkkukangas = yritän, mutta en vain riitä joka paikkaan. Muistaisikohan syksyllä, että tällainen rentous on huomattavasti mukavamman tuntuista?

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten hyvin olen lomautunut! Mutta tällä kertaa tein asiat toisin. Monesti lomallejäämiseni on kiireen ja pienten arjen katastrofien yhteissinfoniaa ja viimeiset päivät ennen vapaita ovat täynnä ohjelmaa aamusta iltaan. Vaan ei tällä kertaa! Nyt aloin mielessäni jättäytyä lomalle jo viikkoa aiemmin. Pyrin hoitamaan asiat niin, että perjantaina kaikki on kunnossa, eikä rästissä ole mitään tekemistä. Miten mahtavalta tuntuikaan, että koulun osalta to do-lista oli viimein pyyhitty tyhjäksi…. Ei kun ei, olihan siellä se yksi pieni opinnäytetyö, mutta siitä olen myös ihan tietoisesti lomalla nyt. Ja töiden osalta… No, melkein oli tyhjä lista! Mitä nyt perjantaina iltavuoron jälkeen sain vielä naputella paperihommia ja laskutuksia. Mutta kun ne oli siivottu pöydältä, sain viimein jäädä lomalle! Ja kyllä kelpasi jäädäkin, kun työkaveri vielä lahjoi samppanjalla ja kotiin oli kiikutettu häälahjaksi Kastehelmi-kakkuvati. Ihanaa lellimistä ja luksusta ja huomioimista ja iih. Samppanja jäi kuitenkin kaappiin odottamaan hääpäivää.

IMG_0403[1]
Vessaselfie. How classy is that.

Olin niin häpläkässä lomasta, että en saanut pe-la yönä nukuttua kuin kaksi tuntia! Tämä on todella tyypillistä minulle, että kun olen innoissani, uni ei maistu. Ja siinä eivät sitten auta mitkään lampaiden laskemiset, valaiden ääntelyt tai rentoutumisharjoitteet. Ei vain nukuta. Ei malta! Pyörin sängyssä varmaan pari tuntia, lueskelin kakkureseptejä ja suunnittelin suunnittelemasta päästyäni. Tein paikkakortteja ja pöytäjärjestystä ja valmistelin printtejä. Siinä se aamu mukavasti hujahtikin ja odotin klo 10 aukeavaa salia. Mutta väsytti ja ajattelin lykätä treeniä myöhemmälle.

Keskipäivällä sitten iskikin odotetusti älytön kooma ja torkuin sohvalla. Sali jäi suosiolla välistä, kun keho ei ollut yllätys yllätys lainkaan palautunut. Salin sijaan kaupungille shoppailemaan anopille mekkoa, ravintolaan syömään ja karkkipussin kera ihmettelemään dinosauruksia. Paljon parempi valinta siihen hetkeen. Karkkia olisi pitänyt tosin olla enemmän, niin olisin ehkä nukahtanut leffatuoliin ja välttynyt Jurassic Worldin aiheuttamalta myötähäpeältä, mutta tulipahan nyt nähtyä niitä dinoja. Sinnehän minä manguin viikkotolkulla. 😀

IMG_0405[1]

Eilinen menikin sitten ihan häätohinoissa. Kaaso ja sulhanen availivat hiki hatussa pompomeja ja itse leivoin lusikkaleipiä. Kunnon Martta-touhua siis. Ensin vähän säälin talkooporukkaa, kun ensimmäisen pakkauksen pallerot tuottivat hieman päänvaivaa ja saivat aikaan pienoista sadattelua, mutta ei siinä kauaa mennyt, kun me kaikki pääsimme yksitoikkoisessa näpertämisessämme flow-tilaan. Hommaanhan jäi lähes koukkuun! Ja niin vain valmistui läjä pompomeita ja kasa lusikkaleipiä. On se näppärää, kun joskus delegoi tekemistä myös muille, eikä yritä itse tehdä kaikkea.

IMG_0432[1]

IMG_0433[1]

IMG_0437[1]

Sain myös pakottavan siivousinspiraation ja oli käytävä käsiksi keittiön kaappeihin. Teimme myös purkkikierroksen ja haimme ystäviltä ja perheenjäseniltä lasipurkkeja koristeita ja illalla oli vielä pakko päästä salille ja lenkille. Viime viikon saldona siis neljä salia, kaksi tunnin lenkkiä ja kasa lyhyempiä lenkkejä. Ihan kelvollisesti siis. Yllättävän hyvä käsitreeni vieläpä kaikesta väsymyksesta ja touhottamisesta huolimatta!

Harmi vaan että unohdin jännittää hauista!!
Harmi vaan että unohdin jännittää hauista!!

Huomaa hyvin, miten kiireettömyys vaikuttaa treeni-intoon. Siis positiivisella tavalla! Salilla tuntui siltä kuin olisi uudelleen löytänyt jonkun kauan kadoksissa olleen asian. Ihan huippu fiilis ja into. Ja oli sellainen tunne, että ”saan” mennä salille, kun se on monesti ollut ”pitää” mennä salille.

 Oma ns. ”kehityskauteni” kilpailuiden jälkeen on ollut tähän mennessä aikamoinen vitsi, sillä en ole saanut varmaan juuri mitään tapahtumaan. (Jos tarkasti katsoo, pikkuvarpaani on ehkä hieman käyristynyt lisää) Mutta stressin ja kiireen piikkiinhän tämä menee. Jos en olisi keväällä oppinut hölläämään ja olisin vain painanut kaiken muun ohella sata lasissa treeniä, en varmaan kirjoittelisi tässä näin rennoissa tunnelmissa. Pakko miettiä kokonaisjaksamista ja muutakin elämää. Treenit ja kehittyminen eivät todellakaan ole ykkössijalla. Olen onneksi sen tajunnut asioita priorisoidessani, jos en sitten muuta. Aika hitaasti on siis treenimääriä ja intensiteettiäkin hivuteltu ylöspäin, koska palautumisen kanssa on ollut hieman hankalaa. Stressi, huonot yöunet… No, siinä jo kaksi erittäin painavaa asiaa, miksi salitreenejä on jäänyt kevään aikana välistä. Eivätkä kaikki treenit ole todellakaan olleet mitään 120% tekemistä, vaan oman kropan ja voimavarojen kuuntelemista. Mutta koko ajan kuormitusta nostetaan rankemmaksi ja kohta alkaa toivottavasti oikeasti se kehityskausi.

neitii

Tuntuu vaan niin ihanalta, että edessä on rento viikko. Treenejä, puuhasteluja häävalmisteluiden parissa ja siinäpä se! Hääjärjestelyt ovat minusta vain terapeuttista tekemistä, en stressaa yhtään vieläkään. Kaikki tulee sujumaan hyvin. Katsotaan sitten loppuviikosta, kun edessä on loputkin leipomiset ja munavoiden pipertämiset sun muut, että vieläkö olen näin zen. Teemme häihin siis itse kakkubuffettia sekä iltapalaa. Siinä on oma askartelunsa. Mutta onneksi on loma! Viikkokin alkoi mukavasti aurinkoisella aamulenkillä. Ja illalla voisi olla jopa niin hurja, että testaisi pitkästä aikaa ryhmäliikuntatuntia. Jos malttaa olla ennen sitä menemättä salille.

Että tällaista linnunlaulua ja aurinkoa tänne, tsirp tsirp. Puuttuu vain  joku raikas kuva maljakkoon muka-huolettomasti asetelluista leikkokukista ja kaunis maisemakuva muka-motivoivalla tekstinpätkällä. ”LIFE IS FOR LIVING <3”

#10daysout

Aamu alkoi tänään todella väsyneissä tunnelmissa klo 4.17. Hieman siinä vielä torkuin ja 5.40 nousin aamulenkille. Ruho piti käydä tonkimassa ylös peiton alta. Onneksi ei vielä satanut, niin suuremmilta kiljumisilta säästyttiin.

Tilanteeseen millään tapaa liittymätön kesäisen kupliva kuva
Tilanteeseen millään tapaa liittymätön kesäisen kupliva kuva

Noin 50min talsiminen kevyessä sateessa ei piristänyt yhtään! Yhyy. Vaikka tavallisesti lenkeiltä kotiutuu täynnä virtaa. Nyt tuo matalapaine ja harmaa sää tuntuivat vievän viimeisetkin voimanrippeet. Valivalivali. Mutta eihän tämä sää nyt ole mistään kotoisin. Pah! Teinpä sitten jotain todella poikkeuksellista ja kömmin takaisin sänkyyn aamupalan jälkeen! Minä! Nukkumaan! Uudelleen! Huhhuh. Eikä tarvinnut tuutulauluja paljon jollotella, kun uni tuli melkein saman tien. 1,5h lisäunta ei tuntunut yhtään hullummalta. Olisin nukkunut varmaan puolille päivin, ellei olisi ollut sovittua menoa. Harkitsen tekeväni tämän joskus uudelleen…

Mutta että minkästyyppistä menoa! No elikkäs! (niin ärsyttävä ilmaisu, että oli pakko käyttää) Häämekon viimeinen sovittaminen kaventamisten ja kiristämisten ja muokkauksien jälkeen. Nyt sain sen kotiin hipelöitäväksi ja fiilisteltäväksi. Hassua kyllä, mekko ei ole lopulta aiheuttanut mitään aivan älyttömiä kriisejä, vaikka näin myöhäiseksi sen valmistuminen venyikin. Jos siitä ei olisi tullut hyvää, niin pokalla vain vihittäväksi. Kaikki ovat kuitenkin sellaisessa tunnevyöryssä (uskaltaisin väittää) että minulla varmaan voisi olla perunasäkki päällä. Ja kun parit lasilliset kuohuvaa, niin ai että kun morsian on se päivän kaunein kukkanen vaikka olisikin millainen paisenaama. Mutta tietysti positiivista, että mekko päällä tuli hyvä fiilis ja nyt oli jopa olo että jee ja vau!

Puhelin tuossa aiemmin, että tsekkaillaan valmennuskuvioita uudelleen kesällä ja paljon tuleekin kyselyä kisasuunnitelmista, tiimistä sun muusta.  Edelleenkään ei ole mitään hurjaa fitnesspaloa, joten en usko, että valmennusta tulen ottamaan toistaiseksi. Ei ole nyt sitä fiilistä, joka saa ponnistelemaan kaikkensa ja tähtäämään tiettyyn kuntoon. Lähinnä tällä hetkellä skippaan kaikkien kuntokuvien katselemiset ja dieettihölinät ja tutkin ennemmin kakkuja ja häätilpehöörejä. Yllätys! Mutta olen myös huomannut, että fitnesskisa-pulinat kiinnostavat vain silloin, kun on itse siinä samanlaisessa huumassa ja on palo tehdä. Muuten ne jutut tuntuvat herkästi melko koomisilta, jos niistä tehdään yhtään numeroa ja taivastellaan sitä, että tuli syötyä offilla kolme mansikkaa ohi ruokavalion. Järkevällä tavalla on toki aina mielenkiintoista ja kivaa keskustella treeneistä, mutta muiden muka-nesteisten kuntojen päivittelemiset eivät kyllä kiinnosta. Ihan tarpeeksi saa tämän oman kropan kanssa kriiseillä niistä mukamas näkyvistä turvotuksista ja nesteilyistä. Ja jotkut ruokavalioiden kalorit… Tiedän aika monta mielenkiintoisempaakin aihetta, joista keskustella. Vaikka kvanttimekaniikan suhde luumukiisseliin. Tai sokerileipominen.

Mutta tämä on tätä. Kuuluisassa fitnesskuplassa varmasti jokainen lajin harrastaja piipahtaa ja viihtyy x-määrän aikaa. Ja kisaprepin aikana on tärkeää, ainakin itselleni, että ympärillä on samanhenkistä porukkaa jakamassa kokemuksia ja taivastelemassa niitä milloin nesteisiä ja milloin kireitä alaraajoja ja mahoja. Siellä kuplanpullerossa viihtyi itsekin oikein mielellään sen reilun vuoden verran. Mutta on ehkä kuitenkin mukavampaa uittaa siellä vain nilkkaa ja pysytellä muuten ulkona. Koko päätä ei ainakaan viitsi sinne tunkea enää. Olen ehkä ihan tarpeeksi rasittava ja yksitoikkoinen ilman jatkuvaa fitnessjauhantaakin. Kohtuus, kohtuus… Se helposti itseltä unohtuu, kun jokin asia kiinnostaa!

IMG_0989[1]

Nyt olen kuitenkin autuaasti vielä täällä hääkuplassa jos nyt kenellekään ei nyt ole jo tullut selväksi. Hah. Mutta kuitenkin. Sen kuplan läpi maailma näyttäytyy vaaleanpunaisena, rakkaudentäyteisenä ja siirappi tirskuu jokaisesta rakosesta. Mutta hei kai nyt. Olen neiti enää reilun viikon verran! Se on muuten vähän se! Tätä kirjoittaessa oikein kouraisi mahasta. Iiik! Joten ei siis ihmekään, että bloggailut ja kaikki on vähän takunnut. Ei minulla oikein ole mitään muuta mielessä ja näppäimistöllekin karkaa vain tätä meidän häät-liipalaapaa. Vaikkakaan en silti myönnä olevani mikään totaalihäähörhö tai bridezilla.

Mutta miten tässä olisikaan aikaa miettiä valmentautumisia ja kisaamisia sun muita. Tämä häihin valmistautuminenhan on aivan kuin kisapreppiä. Samalla tavalla sitä laskee päiviä, jännittää, intoilee, suunnittelee, fiilistelee ja tutkii itseään peilistä, että miltä se kroppa näyttää ja kehtaako sitä survoa mekkoon. Mekon sovitukset ovat olleet kuin kuntotsekkejä, joita ennen ei viitsi vetää hommaa ihan läskiksi, että mahtuu kolttuun.

Kuvissa haluaa näyttää hyvältä, ja mielellään toki muutenkin, joten ruokavalio pidetään mahdollisimman puhtaana. Paljon vettä, liikkuvuusharjoituksia että voi pönöttää yliryhdikkäänä kuvissa eikä lösötä kuin mätisäkki. Treeniä painetaan tavoite tiukasti mielessä hyvällä draivilla… Poseerauksia en ole vielä harjoitellut. Voisin tietysti aloittaa jokapäiväiset duckface-treenit. Pyllistellä ei kuulemma häissä tarvitse.

Mikä on erityisesti ihan samanlaista kuin kisadieetillä on se, miten paljon käytän aikaa reseptien tutkimiseen. Ja ylipäätään leipomiseen! Pitäähän häissä olla kakkua sen seitsemää (yhdeksää) sorttia. Ja tietenkin lusikkaleivät. Ja iltapalat ja ja… Pitäisiköhän huolestua, että näen unta pikkuleipien leipomisesta? Pitäisi ehkä tehdä jotain sille pahalle tavalle, että iltaisin ennen nukkumaanmenoa silmäilen Kinuskikissan sivua ja Ullanunelmia, googlettelen erilaisia suolapalasia ja suunnittelen, Kunnon martta.

pikl

Ei voi ainakaan väittää, etteikö olisi tässä törpössä ehtaa vaimoainesta, kun leivoin ihan omin tahmatassuin sokerikakkupohjan. Tuli tätimäinen olo. Aiemmin olen keskittynyt vain juustokakkuihin ja tuulihattuihin. Kohta aloitan virkkaamisen ja postimerkkeilyn. Vai onko postimerkkeily liian miehekäs harrastus? Ei kai se ole. Sitten voisin päteä sillä, että minulla on P.E Svinhufvud-merkki vuodelta 1931.

Mutta fitnesstörppöilystä on oma hyötynsä tässä marttahenkisessä touhussa. Osaan ainakin nykyään erotella valkuaiset ja keltuaiset eri näppärästi toisistaan.