60000 askelta ja 6000kcal


Olen huomannut, että tietyt leimat istuvat sitkeästi. Minua esimerkiksi tituleerataan usein fitness-urheilijaksi, mikä on sanalla sanoen koomista, ottaen huomioon meriittini tai ylipäätään harrastajuuteni lajin parissa. Urheilijaksi en ole sillä saralla osannut itseäni koskaan mieltää. Mutta ilmeisesti sitä on fitness-urheilija vaikka olisi kilpaillut tasan yhden kerran 10v sitten jossain Tuusniemen Kosulassa pidetyn Swipe-esittelyn yhteydessä järjestetyssä harjoituskilpailussa, johon osallistui kahden kilpailijan lisäksi naapuritilan lypsylehmä.

Olen onneksi paljon muutakin – osin tätä logiikkaa soveltaen olen muunmuassa myös tanhuaja, judoka, hippohiihtäjä, pianisti, viulisti,  jalkapalloilija, koripalloilija, lentopalloilija, partiolainen, kuvataiteilija, huuliharpunsoittaja, aerobiccaaja, kilparatsastaja,  thainyrkkeilijä, tankotanssija, joogi, crossfittaaja ja yleisurheilija. Ja tämän viikonlopun jälkeen myös maratoonari! Siis ainakin puolikas sellainen.

Kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, osallistuin lauantaina Helsinki City Runille äitini ja siskoni kanssa. Vilahdimme myös Iltalehdessä, jos satuit huomaamaan. Itsehän olin ensimmäistä kertaa elämässäni tällaisessa virallisessa tapahtumassa jolkottelemassa pidempää matkaa. Eikä jää kyllä viimeiseksi kerraksi, sillä ihastuin aivan täysin siihen loistavaan fiilikseen ja juoksuhumalaan, mikä tapahtumassa juostessa oli ja tuli. Ei sellaista yksin taaplatuilla lenkeillä ole paljoa kokenut. Paitsi jollain juoksulenkkien maksalaatikolla,  eli hätäisesti vedetyllä vitosella.

18.-19.5. HKI

Saavuimme Helsinkiin perjantaina ja haimme ensimmäisenä juoksunumerot sun muut tykötarpeet kisapaikalta. Tutkimme Expon tarjontaa ja tottakai maistelimme proteiinijäätelöitä, patukoita ja juomia. Pitäähän uutuusmaut olla tiedossa! Intersportin kojulta matkaan tarttuivat vielä viime hetkellä vyölaukut (sellaiset pikkuruiset) ja vielä superpehmeät juoksusukat. Expon tutkimisen jälkeen suunnistimme hotellille. Hotelli Helka oli erittäin piristävä yllätys. Suomi-design oli näkyvästi esillä ja hotellin ilmettä olivat sävyttämässä monet klassikkohuonekalut, tutut astiat ja hieman modernimpaa taidesuuntaa edustavat maalaukset. Tavaroiden levittelyn jälkeen halusimme päästä helpolla ja kävimme täyttämässä vatsat läheisessä intialaisessa, jossa oli kököstä paivelusta huolimatta varsin hyvää ruokaa – ainakin minun annokseni oli onnistunut. Vaikkakin annoskuvauksessani mainittuja cashew-pähkinöitä tiedustellessani sain vastaukseksi, että kastikkeessa on mantelijauhoa. No sehän onkin sama asia… Ei jatkoon. Oli miten oli, ruokaa saatiin ja sänkyyn päästiin hyvissä ajoin. Jahka olin ensin hieronut huonetoverini jalat kisakuntoon.

Yö tuli nukuttua, yllätys yllätys, surkeasti ja lopullisesti taisin herätä kuuden jälkeen. Kisatoverini raportoivat heränneensä klo 5 ja klo 6. Klo 7 maissa suuntasimme aamupalalle, missä oli tarjolla hotelliaamiaisen klassikot. Plussaa lähellä tuotetuista leivistä, luomusta sekä kookosmaitoon tehdystä tuorepuurosta, jonka maku ja koostumus lähenteli kakkutaikinaa. Rauhallisen aamiaisen jälkeen oli aika lähteä valmistautumaan. Suihku, numerolappujen kiinnitystä, pakkaamista ja aurinkorasvalla läträämistä. Sekä veden juontia. Kisapaikalle siirryttiin tietenkin jalan, varustekassit olalla. Koska porukkaa oli paljon, emme olleet yhtään liian aikaisin liikenteessä. Kun pääsimme tavaroiden säilytyksen ja vessajonojen jälkeen lähtöportille, oli lähtöön aikaa enää 15min. Kun lähtövuoromme lopulta koitti, oli se lennokas ja hauska – innokkaita ihmisiä, musiikkia ja lähtötorvi. Urheilujuhlan tuntua! Hieman hymyilytti, kun ensimmäiset tsemppaajat olivat jo 1km kohdalla. ”Jaksaa, jaksaa!!”

Alussa moni lähti matkaan hurjaa vauhtia ja itsekin huomasin pinkovani pari metriä kovaa, kunnes hidastin niin, että syke asettui mukavasti 118-120 tietämille. Ja sillä vauhdilla puksuttelin eteenpäin. Juoksin äitini kanssa samaa vauhtia n. 14km. Siskoni oli porhaltanut pitkälle edelle, enkä enää 4-5km jälkeen nähnyt korallin sävyistä lippistä missään. Juoksu rullasi ja ihailin upeaa säätä ja Kaskisaaren merenrantataloja. 14km kohdalla lähdin juoksemaan omaan tahtiini. Vähän kirpaisi jättää äiti ja mietin, pitäisikö meidän juosta yhdessä. Hän kuitenkin kannusti menemään omaan vauhtiin, joten minä menin. Olin juossut ensimmäiset 10km aikaan 1h6min ja 14km jälkeen kirin vauhtia roimasti. Kyllä sieltä lopulta pieni kilpaurheilijan mentaliteetti puski päälle ja nostin tempoa tasaisesti koko loppumatkan. Viimeisen 1,5km juoksin kuin olisin ollut myöhässä viimeisestä junasta. Sykemittarini kilkutteli hälyytyksiä, kun syke huiteli 185 tasolla, mutta lenkkari tuntui niin himputin kevyeltä, että pakkohan se oli vain antaa mennä. Viimeisen vuoden aikana kun on tullut vedettyä taas useampi kovasykkeinen jumppatuokio viikossa, tuntui tuo kova syke vain tutulta ja hyvältä. Täytyy myöntää, että kanssajuoksijoiden ohittaminen loppusuoralla oli yksinkertaisesti huippua! Sille veti vertoja vain maaliin pääsyn jälkeen käteen työnnetty Elovena-jäätelö, joka maistui aivan taivaalliselta lämpimässä säässä. Kun katson juoksukuviani, näyttää siltä, että olen vainunnut nuo jäätelöt jo hyvän matkan päästä. Sieraimeni ovat nimittäin laajentuneet hillopurkin kansien kokoisiksi ja raviaskeleeni pituus on sitä luokkaa, että nyt on ollut tosi kyseessä.

Vaikka en ollut bongannut siskoani ensimmäisen 5km jälkeen, saavuimme molemmat maaliin 2.11, pienellä erolla. Ja parasta oli, kun näimme jäätelöt syötyämme äidin mitali kaulassa kahvipaikalla! Hänkin oli tullut maaliin aikaan 2.16, mikä oli alle aikatavoitteen. Jos nyt voi sanoa, että sellaista edes oli. Tavoite kun oli hänellä vain suorittaa tuo matka. Uskon kuitenkin, että vanhalle maratonkonkarille olisi ollut hurja pettymys, jos juoksu ei olisikaan sujunut. Vaikka ei varmasti sitä olisi myöntänytkään…

HURAA!

Erittäin iloisissa tunnelmissa juoksun onnistuttua vammoista ja vaivoista huolimatta, suuntasimme hakemaan eväspusseihimme täytettä. Oli uutta Arlan suolainen kinuski-rahkaa, wasabisipsejä, kaura-hedelmäsmoothieta, proteiinijuomaa, pähkinäsuklaapatukkaa ja alkoholitonta olutta! Kivennäisvettä ja jotain muutakin. Ei huonommat tarjoilut. Mutta kyllä oikein kirpeä vihreä omena sekä hyvin suolainen kivennäisvesi toimivat paremmin kuin suklaiset patukat ja sipsit.

Juoksun jälkeen olimme menossa Kisahallille suihkuun, mutta loputtomalta tuntuvaan jonoon iskeytyessä keksimme soittaa hotellille, josko vielä voisimme käydä suihkussa uloskirjautumisesta huolimatta. Ihan pikaisesti säilytyksessä olleiden tavaroiden noudon yhteydessä. Ja sehän sopi! Kiitos Helka, kun ymmärsitte hikisiä juoksijoita. Aurinkorasvaan ja hikeen takertuneen pölyn suihkuttaminen iholta oli kyllä hemmottelua parhaimmillaan.

Suihkun jälkeen lähdimme kipaisemaan vielä nopeasti kaupungilla. Kisakuohuviinit ja tapakset (sienikroketteja, perunamunakasta ja falafeleja) nautittiin kattoterassilla kera useamman vesilasillisen, minkä jälkeen lähdimme shoppailemaan. No, emmepä ehtineet Mangoa pidemmälle. Sieltä mukaan tarttui ihana sinivalkoinen haalari. Kotona piti vielä suorittaa hieman nettishoppailua ja pistää tilaukseen kukkahaalari, josta ei ollut liikkeessä kuin XS-koko. Istuvuus oli huonossa ryhdissä erinomainen! Mutta oikaistessani varteni, jouduin toteamaan että vaikka kerrankin lahkeiden pituus oli pienimmässäkin mallissa riittävä, oli vartalo-osio tarkoitettu selkeästi jollekin 10cm lyhyemmälle haalari-ihmiselle.

Hieman kiire meinasi tulla, mutta vielä ehti kaupasta napata matkaan evästä. Kotimatka kului rattoisasti kipulääkkeen, salaatin ja hyvän seuran voimin ristikoita täytellen ja tuttujen maratontuloksia tutkien. Ja tietenkin seuraavia juoksutapahtumia suunnitellen! Sen verran jäi hampaankoloon, että kyllä kesällä on ainakin kotikaupunkini Finlandiassa juostava, jos nyt ei muuallekin änkeä. Kyllä sitä pitää hilpaista vähintään siihen kahteen tuntiin. Mielellään vielä alle!

Ja niin, otsikon lukeman verran oli aktiivisuusrannekkeeni kirjoittanut vilinää pe-la aikana salitreeneinee, kävelyineen ja juoksuineen. Ei siis ihmekään, että tänään maistui sämpylä oikein erityisen hyvältä.

 

HCR tahdistin rinnassa ja beetasalpaajat taskussa

Lauantaina Helsingin kadut täyttävät lenkkareiden läpsytyksestä, kun klo 11 starttaa Helsinki City Run-tapahtuma. Ja sinne myös minä olen raahaamassa neonkeltaisia Nike Free-lenkkitossujani. Klo 12.10 starttaa oma lähtöryhmäni, jossa tarkoitukseni on hölkytellä puolimaraton. Itsehän en voi väittää olevani mikään pitkän matkan juoksujen ystävä, vaan tykkään juosta lyhyitä nopeita, maks tunnin lenkkejä. Monta vuotta polvivaivojen kanssa nikotelleena olen kuitenkin haaveillut, että kyllä joskus on juostava se puolikas, jos nyt ei kokonaista. Monellehan tämä puolikas on ihan perusmatka, mutta kyllä näillä meidän tiimimme vaivoilla se on jo ihan hieno suoritus. Jos nyt maaliin asti päästään, eikä tarvitse hypätä bussikyytiin kesken matkan.  Juoksen yhdessä äitini ja siskoni kanssa, jotka ovat jo ”vanhoja” maratonkonkareita. Viime kertaiseen juoksuun nähden moni asia on kuitenkin muuttunua ja sen lisäksi, että vammasaldossamme on rutkasti tuki-ja liikuntaelinvaivoja, keikkuu matkassa myös yksi sydämen tahdistin. Ja sen ansiosta ja kunniaksi tälle puolikkaalle yhdessä lähdemmekin.

Puolimaraton tahdistin rinnassa

Äitini on harrastanut nuoresta saakka juoksua ja juossut useita maratoneja sekä puolikkaita.  Joitain vuosia sitten hänelle alkoi tulla sydämen muljahteluja, joiden äitini ajatteli johtuvan pitkittyneestä flunssasta ja kuormittavasta elämäntilanteesta. Väsymyksestä huolimatta hän yritti vain juosta enemmän ja useammin. Lopulta jatkuva väsymys laitettiin ylikunnon piikkiin ja juoksusta pidettiin taukoa. Kun oireet jatkuivat, tehtiin Holter-tutkimus, jossa tehdyssä EKG-mittauksessa näkyi yli 20 000 kammiolisälyöntiä. Näitä pidettiin vaarattomina. Vielä tämänkin jälkeen hän juoksi parit puolimaratonit, vaikka välillä vähän pyörrytti. Keväällä 2014 kun olin itse kisadieetillä, äitini olo oli edelleen huono ja lisälyönnit jatkuivat. Hän kävi toisella sydänlääkärillä ja sydän ultrattiin. Ultraäänitutkimuksessa sydämessä näkyi jotain poikkeavaa, mutta Riikaan lähdettiin silti maratonreissulle. Sieltä paluun jälkeen sydämestä otettiin magneettikuva, minkä jälkeen diagnoosi vahvistettiin sydänlihaksen koepalalla. Äidilläni diagnosoitiin sydänsarkoidoosi. Sydänsarkoidoosia todetaan vuosittain n. 20-25 henkilöllä. Sairauden syntymekanismia ei täysin tunneta, mutta kyseessä on tulehdustauti, jossa kehon kudoksiin muodostuu granuloomia, eli tulehdussoluista ja sidekudoksesta muodostuvia pesäkkeitä, jotka vaurioittavat terveitä kudoksia ja hankaloittavat niiden toimintaa. Sydänlihas siis arpeutuu. Äidilleni laitettiin pian diagnoosin jälkeen iskevä tahdistin, joka pelasti hänen henkensä, kun kuukausi tahdistimen laiton jälkeen koiraa lenkittäessä äitini sai kammiovärinän. Koko jutun voit lukea täältä: https://sydan.fi/terveys-ja-hyvinvointi/puolimaratonille-tahdistin-rinnassa Sairaudesta huolimatta myönteinen elämänasenne on säilynyt ja liikunta on pysynyt matkassa mukana. Tahdistin rinnassa ja beetasalpaajat apuna on vaellettu mm. Santiago de Compostela,

No mutta kuinkas sitten oma valmistautumiseni! No sehän on mennyt todella nappiin. Olen juossut tavoitteellisesti juoksukalenterini mukaan ja kroppa on vastaanottanut treenin mukavasti… No, ei aivan. Olen kyllä treenannut paljon, siis ihan sitä juoksuakin, mutta tehnyt vähän pitkiä, yli 15km lenkkejä. Kaiken lisäksi oikea polveni on oikutellut, nyrjäytin mökillä vasemman nilkkani, kaaduin asfaltilla niin että oikea polveni aukesi ja vetäisin vielä partaterällä liki 5cm siivun vasemman akillesjänteeni kohdalta. Kenties tuodakseen lisää kihelmöivää jännitystä koitokseen, myös kesän ensimmäiset hyttysarmeijat ottivat maistiaisia melko tasapuolisesti, ja havaittavissa on n.30 imaisua per jalka. Kotona on naurettu, että maailmankaikkeus todella tekee kaikkensa, että juoksuni olisi via dolorosa. Tavoite on kuitenkin aivan ehdottomasti päästä maaliin. Kuitenkaan HCR:lle ei lähdetä ainakaan shortseissa. Jalkani ovat melko kamala näky ja toki tämä on kohteliasta kanssakilpailijoita kohtaan myös siksi, että valkoiset broilerinkoipeni loistavat valkoisen kirkkaina kuin neonvalot konsanaan!  Ennen juoksua on onneksi varattu vielä aika muutamaan lihaskäsittelyyn ja työkaverini kursii jalan teipillä pakettiin. Kovempi luotto minulla on juoksun suhteen kuitenkin ikinuoreen, reippaaseen äitiini. Niin onnellinen siitä, että hän pääsee juoksemaan!

Jos haluat tukea Sydänliiton toimintaa, äitini kerää juoksullaan rahaa sydänliitolle ja kannustaa muitakin sydänsairaita liikkumaan ja tavoittelemaan unelmiaan. http://oma.sydan.fi/helsinkicityrunningday/12-4417