Mikä ajaa ihmisen pyllistelemään lavalle?

No ainakin haulikolla ja pinaattikeitolla on mahdollista ajaa ihminen moiseen epätoivon tekoon, mutta että muuten! Miksi esimerkiksi minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! (Suora lainaus Muumeista, en allekirjoita järkevyys-osuutta millään tavalla)

mi
Olkoot nyt tämä sitten ykköskuvana,kun pyllyä ei saa laittaa ekaksi 😀
pyllyä2
Motivaatio voi myös löytyä perästä. Peräni ennen kyykkäämistä vaatemallivuosilta.

Mutta näin on. Niin vain minäkin, entinen alakulon ja alakulttuureiden angstinen mustapää transformoiduin mustasta toukasta värikkääksi fitness-perhoseksi. Välissä oli kuitenkin tuikitarpeellinen koteloitumisvaihe, jonka aikana aloin muovautua fitness-perhoslajikkeelle ominaiseen tyylisuuntaan. Tähän kuului muun muassa hiusten värjäys punaisesta ja mustasta blondiksi ja pinkin Adidas-verryttelytakin ostaminen. Nehän nyt oli ihan must to do.

kukkuu10 IMG_2528[1]

Mutta metaforat, kielikuvat ja mielikuvat sikseen ja itse asiaan. Miksi minä ängin oman takamukseni mukaan fitnessbuumin pyörteisiin?

Kaiketi näitä perusteluja on tullut sivuttua jo useammassakin tekstissä. Kai voisi sanoa, että se kävi vahingossa. Kai voisin sanoa, että olen haaveillut touhusta niin pitkään? Kenties. Mutta niin kai siinä lopulta kävi, että ikäänkuin ajauduin lajin pariin erinäisten käänteiden kautta. Luiskahdin kuin olisi Muscle Juicella voideltu! Muistaakseni aloittaessani blogia, kirjoitin tästä samaisesta hommasta otsikolla ”ulkokentältä sisään livahtava pökäle” Hmm.

Hieman taustojani. En nyt ole ihan mistään puskasta revitty, liikuntaa harrastamaton pulliainen ollut ennen fitnesshurahdustanikaan. Lapsena en ollut mikään himoliikkuja ja valitettavasti minussa ei taidettu nähdä potentiaalia esimerkiksi telinevoimisteluA varten. En ollut mikään sulava joutsen, vaan nimenomaan sellainen varsin ruma ja hyvin pullalla ruokittu ankanpoikanen. Himpura. Lapsena minua kiinnosti enemmänkin leikkiä koiraa ja pureskella muita kanssaeläjiä ja kokata leikkimökissä herkullisia ruokia kera serkkuni. Vanhoista maitojauheista tuli erinomaisia pirtelöitä, joita oli kiva tarjota hyväuskoisille pikkuveljille! Mutta liikunta ei napannut, ei vaikka äitini himoliikkui ja jumppasi Jane Fondan tahtiin oranssissa bodyssa ja otsapanta kolmionmuotoista permanenttikampausta tukien.

jeje

Ratsastus oli ainoa harrastus. Aijoo, ennen sitä tanhusin. Mutta ei siitä sen enempää…
Olisinkohan ollut 9 kun aloitin jalkapallon ja sitä harrastin kyllä aktiivisesti joitakin vuosia. Olin kelpo maalivahti. Paitsi silloin kun vaihtelimme puolustajien kanssa ponnareita keskenämme. Tai joutuessani kenttäpelaajaksi. Kentällä jotenkin kummasti aina nappasin sivurajapotkuista kopin. Koripalloa ja lentopalloakin tuli hutkittua. Pitkänä luikurina oli hyvä huidella pallopeleissä. Hiihtoa ja lenkkeilyä inhosin. Puhumattakaan suunnistuksesta. Kummasti meidän porukkamme suunnistuskartat aina kastuivat lukukelvottomiksi tai tuuli vei ne tai karhu söi. Emme siis voineet suunnistaa. Oli pakko juoruta koulukavereiden kanssa mättäällä ja mätystää mustikoita.  Liikunnan kanssa oli yläasteella myös harmillisen paljon taukoa. Olin liikuntakiellossa varmaan puolet kouluajasta mikä näin jälkeenpäin ihmetyttää. Miksi ei ohjattu tekemään mitään kuntouttavaa harjoittelua? Lääkäreiltä vain lappu kouraan että liikunta kielletty ja kentän reunalle seuraamaan, kun muut pelaavat. Jes. Olipas kivaa.

Ratsastus oli se oma juttu aina 5-vuotiaasta asti ja yläasteikäisenä minulle ostettiin ensimmäinen oma hevonen, jota kiillottaa Showshinella. Ja jonka harjaa tasoittaa tasaiseksi pottatukaksi. Olin tuolloin alueemme esterenkaassa ja kilpailin kansallisia esteitä sekä kenttää. Muutin lopulta Ypäjälle hevoseni kanssa, Loimaan lukion hevosurheiulinjalle. Koulu maksoi valmennukset ja lukiokursseista osa tuli ratsastamalla. Kaiken tämän ratsastustouhun ohessa keskityin pitkälti kiukuttelemaan äidilleni ja olinpa vielä alkanut seurustelemaankin, joten viikonlopuiksi tulin lähes järjestään kotiin, enkä jäänyt ratsastelemaan kuten olisi pitänyt. Motivaatio taisi tehdä tenän. Kun sitten tuli ajankohtaiseksi myydä hevonen ja ostaa parempi tilalle, oli silloinen päätös jättää hevostouhut hetkeksi katkolle. Katko kyllä sitten venähti ja lopulta oli myyty trailerit ja kisakaapit ja kaikki tyynni.

arts

Jälkeenpäin sitä on hieman harmitellut. Itseasiassa aika paljon. No erityisesti sitä, että on ollut kiittämätön nulikka ja raivokas murrosikäinen, mutta myös sitä, että en silloin kunnianhimoisesti jatkanut eteenpäin. Jotenkin vain koin, että olen niin keskinkertainen ja Suomessa tasoisiani, paremmalla finanssitilanteella siunattuja ratsastajia riittää joka toiselle sormelle. Enkä myöskään nähnyt, että hevostouhuista voisin koskaan leipoa itselleni ammattia. Tuli sellainen olo, että eihän tässä touhussa ole mitään järkeä. Ja miten sitä olisi voinut itsensä ja kantturansa elättää sitten, kun sponsori (äiti) olisi sulkenut rahahanansa? Oli pieenen aikuistumisen paikka.

Toisaalta, polven mokomakaan ei oikein ollut toipunut viimeisimmästä leikkauksesta ja ratsastaessa oli kovia kipuja. En tiedä, olisinko voinut edes siinä pariin tulevaan vuoteen kilpailla kenttäratsastuksessa, kun jo hevosen selässä istuminen ilman kevyttä istuntaa  sai polven turpoamaan melko mukavasti. Ehkä tälläkin käänteellä oli siis tarkoituksensa.

Mutta hupsista keikkaa, vähän rönsyilen! Oli miten oli, muiden pureskelusta, jalkapalloilusta ja kilparatsastuksesta fitness-lajeihin. Tadaa! Ratsastuksen jälkeen oli tietenkin pakko keksiä muita harrastuksia. Yhtäkkiä olikin vapaa-aikaa, vaikka toki kävin silloinkin ensi alkuun ratsastamssa vokrahevosellani muutamia kertoja viikossa. Siinä lähestyessäni virallista aikuisikää aloin miettiä hieman tuota omaa kroppaa ja tulin siihen tulokseen, etten näköjään voikaan enää popsia ihan mitä sattuu, Oumaigaad, ei enää päivittäisi karkkipusseja ilman jenkkakahvoja. Damn it. Oli pakko alkaa jumpata äidin kanssa. Ja polvivaivoja oli kuntoutettava salilla.

Jurppihan se ensin. Ei tuntunut omalta jutulta heilua ryhmäliikuntatunneilla ja tehdä grape-askelia. Mutta kyllä ne (minimaaliset) tulokset ja hyvä olo motivoivat jo silloin ja siitä se nälkä kasvoi syödessä. Kuntosalini pt, sen jälkeen kollegananikin ollut Karoliina, teki minulle ensimmäiset omat saliohjelmat. Niitä tahkottiin ja lisänä sitten erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Ja siinä sitä sitten tulikin innostusta myös lenkkeilyyn ja kohta juoksin ensimmäistä kertaa vuosiin ja olin ihan intona jostain 8km pyrähdyksestä.

Olin todella kiinnostunut kilpa-aerobicista, mutta olin siihen touhuun valitettavan yli-ikäinen. En ainakaan silloin löytänyt tietoa paikoista, jotka olisivat lähteneet tämän ikäisiä opastamaan. Enkä todellakaan ollut mikään lahjakkuus. En ole ylipäätään motorisesti erityisen etevä. Tuuli Matinsalon kisavideota kytätessä sitten törmäsin johonkin fitness-kilpailuvideoon ja olin että VAU! Siitä alkoi lajin ihastelu. Silloin touhu oli pientä.

jen

En kuitenkaan ajatellut silloin, että tulisin itse kilpailemaan. Mutta nopeasti se mieli muuttui.

Minulla oli ennen kisavalmennustani ollut n.1,5 vuotta treenejä personal trainerini, Timo Haikaraisen kanssa. Aloitin treenit ollessani pt-koulutuksessa ja haaveillessani kilpailuista joskus tulevaisuudessa. Kurssikaverilleni vitsailin silloin että noo, jos vaikka 2015 lavalle. Timon palkkasin kuitenkin hommaan alunperin siksi, että halusin välttää uuden polvileikkauksen ja saada rimpulajalkoihin lisää voimaa. Siinäpä sitten tavoitteet alkoivat pikkuhiljaa muovautua. Kohta janosinkin kovempia painoja, halusin opetella rinnallevetoja, kasvattaa lihasmassaa ja tiristää rasvaa. Välissä halusin treeniohjelman, joka tukisi thainyrkkeilyharrastusta. Sitten tulikin vähän ylikuntoa kun puuhastelin hetken aikaa yksinäni ja paukutin menemään kuin hullu ja sitten jatkettiin taas Timon kanssa kehon palauttelua. Ja siinä tuli sitten vähän bulkkia ja sitten tulikin ero ja sitten maistuikin biletys ja herkut enemmän kuin kuntosali. Ja kohta olinkin 15kg painavampi kuin ikinäkoskaan. Huppista keikkaa.

jot

IMG_7273[1]

Eroa edeltävä vuosi meni fitnessiä silmä kovana seuraten ja vannoin, että body fitness-lavoille noustaan vielä joskus. Kuitenkin puoli vuotta palauttelua vaatinut ylikunto ja sen jälkeinen hetkellinen lössähdys vetäisi mattoa jalkojen alta ja söi intoa koko treenaamiselta. Mielessä pyöri vain se, että ylimääräinen pläski on saatava tiehensä. Ja sitten tulikin uusi parisuhde ja kauaa siinä ei toisen kalsareita tullut pyykättyä, kun jo puuskahdin, että haluan aloittaa kisavalmennuksen. Ja siinä kun hyväuskoinen uusi mies innoissan heilutti vihreää lippua, että anna palaa, olinkin valikoimassa itselleni kisavalmennusta.

IMG_2519[1]

1624551_10202530706925034_1535099843_nJa yhtäkkiä minä tähtäsinkin syksyn 2014 fitness-kilpailuihin. Mutta bikini fitnessiin. Hieman sai lajia selitellä, kun olin aina puhunut jostain muusta. Ja ajankohtakin! Tuleekohan se nyt liian pian? Mutta sama se, enää ei ollut minulla malttia miettiä sitä, oliko liian aikaista vai ei. Se oli menoa se!

IMG_5297[1]

Moni tivaa, että onko tässä harrastuksessa mitään järkeä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut esimerkiksi ratsastuksen järkevyyttä. Se nyt ei ainakaan ollut järkevää. Rahaa paloi, vapaa-aikaa ei ollut ja milloin oli mikäkin paikka kipeänä, kun lensin leppäkeihään lailla, kun rakas hevoseni päätti kääntyä 360 astetta nähdessään kävyn.

Harrastus määritellään vapaa-ajan toiminnaksi, joka rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Sitä ratsastus ja hevosten kanssa puuhastelu todella on, mutta sitä voi olla yhtä lailla myös fitness. Se saattaa jonkun mielestä tuntua absurdilta, mutta yhtä lailla minusta tuntuu absurdilta, että joku haluaa harrastaa suunnistusta. Tai sitä tanhua. Sitä en kiellä. että tähän lajiin liittyvä dieettaaminen ja ulkonäön vahtaaminen ei ole välttämättä järkevimmästä päästä, mutta se ei automaattisesti tarkoita/edellytä syömishäiriöistä käyttäytymistä. Terveitä harrastajia on varmasti enemmän, kuin oireilevia, ainakin jos miettii pitkällä tähtäimellä.  Itselläni on edelleen iso työmaa oman kaalini kanssa, että voin hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset, enkä olisi enää niin ankara itseäni kohtaan, mutta en missään nimessä harrasta lajia siksi, että inhoaisin vartaloani ja itseäni. Minä vain yksinkertaisesti nautin siitä mitä teen! Treenaisin joka tapauksessa. Söisin joka tapauksessa terveellisesti. Kyttäisin peilistä selkääni ja yrittäisin nähdä, onko pihviä tarttunut. Kilpaileminen ei ole mikään päätavoite ja itseisarvo. Se on vain ihana pieni ekstra, kirsikka kakun päällä, joka tekee kyykkäämisestä entistäkin ihanampaa!

IMG_4026[1]

Ja se tavoite. Se määrittelee tekemisen tason tässäkin. Itse haluan haastaa itseni, muokata vartaloani ja treenata entistä kovemmin. En haikaile kärkisijoituksia, EM-mittelöitä, ammattilaiskortteja. Minulle ei ole tärkeää olla IFBB bikini athlete. Olen vain harrastelija. Verrattavissa tätiratsastajaan, joka osallistuu harrastehevosellaan seurakilpailuihin hupimielessä – juuri silloin kun huvittaa ja päivä on kaikista aurinkoisin.

Harrastamisen iloa itse kullekin!

kars

Motivaation metsästäjät

Reilut viisi kuukautta on vierähtänyt siitä, kun vuosi 2015 alkoi ja moni lupasi käsi karkkipussilla aloittaa uuden elämän heti tammikuun alussa, kunhan ne namit on ensin syöty loppuun. Ja kieltämättä hetken aikaa salillakin oli taas vilskettä, kun jouluna kertyneitä konvehtikiloja tiputeltiin pois. Tammikuu tykitettiin täysillä, tavoitteet kristallinkirkkaina mielessä! Ja kyllä niillä joululahjaksi saaduilla uusilla treenikengillä jaksoikin pusertaa. Mutta sitten tuli ankea helmikuu ja äääh…motivaatio lopahti. No mutta vielä tässä on aikaa kesään! Eikä maaliskuussa ainakaan jaksa tehdä mitään, niin ankea kuukausi. Huhtikuu on vähän siinä ja siinä, mutta tuskin kauheasti jaksaa silloinkaan ja sitä paitsi on pääsiäinen niin se kuitenkin sitten pilaa hyvin alkaneen dieetin. Ei kannata.

11174281_363166637208631_6063263506070014237_o
Painoeroa 2kg.

Koittaa toukokuu ja omat lomapäivät tulevat näkyville työpaikan seinäkalenteriin. Pikainen laskutoimitus sormia apuna hyödyntäen paljastaa, että omaan kesälomaan ei muuten olekaan enää kovin montaa päivää, viikkoa tai kuukautta. Mihin tämä aika oikein meni?!! Pikainen googlaus: ”vieläkö ehtii kesäkuntoon” ”kesäkunto 2015” ”vieläkö on kesää jäljellä” ”vieläkö ehtii kylvää” Paniikissa soitellaan paikalliset personal trainerit ja kartoitetaan, kuka voisi laittaa minut kuntoon kaikista nopeimmin ja pienimmällä euromäärällä tai ostetaan nettivalmennus, jossa luvataan huikeita tuloksia 8 viikon aikana. Huh, pelastus. Juuri 8 viikkoa tässä onkin aikaa! No okei, 7,5 viikkoa mutta silti. OSTAN!

Sitä aina jaksaa kerta toisensa jälkeen painottaa, että kuuriluontoisuus harvoin toimii. Oli kyse sitten painonpudotuksesta tai lihasten kasvattamisesta, liikunnan lisäämisestä tai tietynlaisesta ruokavaliosta : tulokset eivät ole pysyviä, jos niiden eteen ei aktiivisesti tehdä töitä ja valintoja. Käsittelen nyt asiaa varmaan yleisimmin harmaita hiuksia tuottavan muutoksen, painonpudotuksen/laihduttamisen kannalta.

 Onko siitä hurjasta 8 viikon kitukuntoon 2015-projektista mitään hyötyä, jos sen jälkeen palataan takaisin vanhoihin tottumuksiin ja lenkkarit jätetään eteiseen keräämään sammakonkutua. Kun moni vielä nappaa jonkun mukavasti keventävän pussikeittokuurin, keitellään ruoaksi laimeaa soppaa, mutta sitäkin mehukkaampaa kroppakatastrofia. Luultavasti käy niin, että juu, saat kyllä pudotettua painoa. Paljon nestettä, ehkä hieman rasvaa ja lihaksia. Lopetat kuurin kun kesäloma koittaa, kippistät makeaa kuohuviiniä ja hotkaiset mansikkakakun ja boom, vaaka näyttää jo ensimmäisen viikonlopun jälkeen +6kg. Noooooh…Eihän siinä, se on vaan nestettä, maanantaina sitten vähän siistitään taas ruokavaliota… Kesä on Suomessa niin lyhyt ja kerran täällä vaan eletään!  Mutta kummasti se ruokavalion siistiminen jää unholaan, kun naapuri on käristänyt grillissä mehevät kyrsät ja parit pekoniin käärityt herkkusienet homejuuston kera. Pikkuisen sidua ja kalua (no tietty kaljaa) kyytipojaksi ja aiiiietttä!

IMG_3031[1]

Ja niin se on kohta kesäloma mennyt ja kiloja on tullut takaisin sekä ne kesäkuntoprojektissa huvenneet että tietenkin pari ekstraa. Ne kuitataan ajatuksella: ne on niitä kesäkiloja ja mieli komppaa ”Niitä tulee. Niin tulee, kaikille!”. Ja sama ruljanssi alkaa hieman muokatuin hakusanoin. Googleen napsutellaaan: ”kesäkilot pois nopeasti ” ”kesäkilojen karistus” Tai sitten lannistutaan. Ei siitä painonpudotuksesta ole mitään hyötyä, kun aina minä lihon takaisin.

2139

Monilla tämä on jokavuotinen show, jossa paino jojoilee 10kg suuntaansa noin kolmisen kertaa vuodessa. Joulu-uusi vuosi, kevät, syksy. Ei kai siis ole ihmekään, jos motivaation kanssa on ongelmia, kun toivotunlaisia tuloksia ei saada. Ainakaan pysyvästi. Mutta kas sepä siinä onkin, että eivät ne tulokset tipahda syliin itsestään, ne täytyy ihan itse tehdä. Ja niitä täytyy myös ylläpitää, niin tylsää kuin se onkin.

Eräs asiakkaani kysyi joskus ahdistuksissaan, onko hänet vain luotu epäonnistumaan? Miksi hänellä on niin huono itsekuri? Miksi ei ole motivaatiota?

Se nyt on sanomattakin selvää, että ketään ei ole luotu epäonnistumaan. Mutta kysymykset itsekurista ja motivaatiosta ovat ihan päteviä ja edellyttävät lähempää tarkastelua. Olisiko vastaus siinä, että itsekuri koetaan huonoksi, koska motivaatiota ei ole? Miten voi olla itsekuria, jos ei ole aitoa intoa ja halua toimia? Ja miksi sitä aitoa halua ei ole, vaikka kuitenkin samalla sitä on? Siihen onkin lienee monia syitä, joita on vain rohkeasti lähdettävä kaivelemaan.

Voisi ajatella, että esimerkiksi ylipaino on tarpeeksi hyvä motivoiva tekijä, mitä tulee laihdutukseen, mutta se on huomattu, että ei se itsessään ole. Jos on aina tottunut siihen, että ylipainoa on jonkin verran, ei osaa verrata tilannetta sellaiseen, jossa oltaisiin normaalipainossa.  Tämä voi synnyttää ajatuksia/mielikuvia siitä, että no sitten elämä olisi varmaan parempaa kun painaisin 20kg vähemmän. Sitten voisi tavata ystäviä, harrastaa liikuntaa ja nauttia elämästä. Aivan kuin tietyssä painolukemassa aurinko paistaisi aina, elämä olisi ihanaa, samppanjaa voisi lipitellä päivittäin ja silti vatsapalikat vilkuttelisivat näkyvästi.

Myös terveydelliset syyt eivät aina riitä perusteeksi. Jos painosta ei ole aiheutunut terveydellistä haittaa, ei ole kovin helppoa motivoida itseään hankalina hetkinä sillä ajatuksella, että no sitten nelikymppisenä olen terveempi jos nyt syön tämän foolihappoa sisältävän parsakaalin.

ompu

Ennen kuin painonpudotuksen kimppuun säntää, ostaa yhden yhtä nettivalmennusta tai lupaa facebookissa muuttavansa elämäntapojaan, olisi mielestäni syytä ottaa käteen kynä ja paperia ja tutustua huolellisesti itseensä. Tai ainakin hieman palautella mieleen, että minkäslainen tyyppi minä nyt olinkaan, mitä minä haluan, miksi minä haluan, milloin minä haluan… Ja miten voin sen haluamani saada.

Haluan muutosta elämäntapoihini/painooni koska….

Päätavoite: mihin pyrit, mitä haluaisit tehdä/miten haluaisit olla (esim 20kg painonpudotus)

Osatavoiteet : pienempiä tavoite ennen päätavoitetta (esim 5kg painonpudotus)

Mieti: mitä merkitystä tavoitteen toteutumisella on sinulle?

Mitkä ovat suurimmat haasteet/esteet tavoitteen toteutumista ajatellen?

Mieti nyt, kuinka motivoitunut olet asteikolla 1-5. Miksi?

Mikä vaikuttaa motivaatioosi? Miksi olet tai et ole motivoinut?

Mieti sen jälkeen, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet painosi kertymiseen (esim: lohtusyöminen, mukavuudenhalu, epäsäännöllinen ruokailu, vähäinen liikunta)

Tutki omaa arkeasi. Miten syöt? Miten liikut? Miten lepäät? Miten voit? Tee konkreettiset muutosehdotukset.

Kun tulee se päivä, että mikään ei kiinnosta ja onnistu ja huvita ja ihan sama koko tavoite, palaa näihin samoihin kysymyksiin ja muistuttele itseäsi uudelleen siitä, miksi olet aloittanut. Sinä olet se, jonka täytyy kaivaa se motivaatio ja halu itsestäsi.

Kun itse pullahdin kuohuviinibulkilla aikuisikäni isoimpaan kuntoon, painoindeksin ylärajalle, oli minulle täysin selvää, että tähän tilanteeseen tulee muutos. En jäänyt odottelemaan parempia aikoja, suotuisampaa elämäntilannetta tai harmittelemaan, että voi voi kun tämä tilanteeni on nyt tällainen. Menin puntarille, kohtasin faktat, otin mitat. Löin lukkoon selkeät tavoitteet. Jaoin ne päätavoitteiksi ja välille ripottelin pienempiä tavoitteita, joiden avulla pystyin seuraamaan edistystäni. Päätavoiteet : fitness-kilpailut ja paluu entisiin mittoihin.

Välitavoite 1: -5 kg

Välitavoite 2: -10kg

Välitavoite 3: -15kg

IMG_6383[1]

Lisäksi tein konkreettisia muutosehdotuksia itselleni. Söin  toisinaan epäsäännöllisesti –> muutos: syön päivittäin 5 ateriaa 3-4h välein. Söin melko paljon sokeria  –> muutos lopetan sokerin säännöllisen käytön. Ja niin edelleen. Näin sain muokattua omaa arkeani tavoitettani tukevaksi. Eikä minun tarvinnut kärvistellä, kituutella tai tehdä asioita hapannaamana. Kyse oli omasta tavoitteestani, omasta halustani saavuttaa se. Ja kun elin tavoitteeni mukaan, motivaatiota ei tarvinnut metsästää. Tulokset tulivat tasaiseen tahtiin. Mutta niitä piti tehdä, eikä haaveilla niistä.

IMG_4738[1]

Käyhän myös tykkäämässä jorinoistani Facebookissa  tai seuraile instagramissa!!