365 päivää kilpailuista

Voi pyhät fledanit. Eilen huomasin, että kilpailuista on kulunut tasan vuosi! Ilman Facebookin sylkemää pyllykuvaa olisin tuskin edes tajunnut ajankulua. Vastahan kisoista oli kuukausi, 8 viikkoa, 16 viikkoa… Vasta tuli päiviteltyä tietoja kilpailuiden jälkeisistä mitoista ja kunnosta ja suunnitelmista! Mihin se aika meni!! Jos vuodet vierivät samanlaista kyytiä jatkossakin, olen 83-vuotias ruttuliisa ennen kuin ehdin huomatakaan, kääk!

mi

Vuodessa ei ole tapahtunut mitään erityisen ihmeellisiä. Monilla kilpailut käynnistävät mahtavan kehityskauden ja pihviä tahkotaan huikealla pieteetillä. Itse vietin kilpailuiden jälkeiset viikot kipeänä. Ja jos nyt oikein realistisia ollaan, koko kilpailuiden jälkeinen vuosi on ollut yhtä kropan kanssa taistelua. Ja nyt en puhu vain mielen ja kropan välienselvittelystä, vaan ylipäätään kropan toiminnasta.

Kisadieettini meni monilta osin plörinäksi. Valitettavasti olin niin tyhmä jästipää, etten suostunut jättämään hommaa kesken. Enää en lähtisi leikkimään terveydelläni, mutta hyvähän se on nyt sanoa, kun joutuu korjailemaan tuhotöidensä jälkiä. En todellakaan piitannut silloin hyvinvoinnistani, hormonitoiminnasta tai mistään muusta kuin siitä, että 14.9. nousen lavalle ja sillä se. Että kyllä sitä väsymystä ja kehoa ehtii huoltaa sitten myöhemminkin. Mitä enemmän kroppa laittoi hanttiin, sen enemmän minä pistin höyryä koneeseen. Ja kaloreita vähennettiin sellaisiin lukemiin, että lemmikkimarsukin olisi varmaan ruokaillut paremmin. En rehellisesti tiedä, mitä omille aivoilleni tapahtui. Sulivatko ne lihasten mukana vai kärsivätkö niin kovasta hiilihydraattivajeesta, että minusta tuli sellainen imbesilli.

IMG_5562[1]

Vuosi on siis mennyt tasapainoa etsiessä. Ja etsiminen jatkuu. Minulla on kammottava tapa vetää itseni piippuun. Se tapahtuu sykleittäin ja viimeksi tällainen sykli tuli keväällä. Kas kummaa, ettei kroppa pelitä, kun kuormitusta on aivan liikaa eikä esimerkiksi lepoa nimeksikään. Onkin ollut välttämätöntä tehdä matka oman hyvinvointinsa lähteille. Keho, jonka joskus tunsin niin hyvin on tuntunut monilta osin vieraalta. Se on ollut tehoton, veltto, kipuileva, jäykkä. Minun on pitänyt tunnustella, millaiset treenimäärät keho sietää. On pitänyt tunnustella, minkä verran energiaa kehoni tarvitsee. Miten paljon minun on levättävä?

IMG_5810[1]
Kisojen jälkeen <3

On ollut pakko myöntää itselleen se kivulias tosiseikka, etten ole enää samanlainen duracell kuin vuosia sitten. Uupuminen uhkaa minua kerta kerralta helpommin ja stressinsietokykyni on merkittävästi heikentynyt. Teen ja jaksan kyllä edelleen paljon asioita, mutta entiseen verrattuna, kun saatoin hyvinkin tehdä sitä 12h päivää useita kertoja viikossa, porskuttaa ilman vapaita ja lomia se nyt ei ole juuri mitään. Silloin saattoi nukkua vähän ja treenata paljon. Ja vieläpä kehittyä. Enää minusta ei ole sellaiseen. Koko keho laitttaa nopeasti kampoihin.

IMG_4929[1]

Olen taas lukenut paljon tutkimuksia ja artikkeleita ylikunnosta, joka oli erittäin ongelmallisesti riesanani joitain vuosia sitten. Silloin paranemiseni kesti puoli vuotta. Puoli vuotta toipumista, lääkärin mukaan jo krooniseksi menneestä, ylikunnosta. Aineenvaihdunta sekaisin edelleen, painoa 15kg lisää lyhyessä ajassa. Ja mitä teen minä. Aloitan dieetin ja kisavalmennuksen. Kului reilu vuosi tuosta tilanteesta ja minä olin kisalavalla. Niin onnellisena ja ylpeänä siitäkin huolimatta, että seisoin siellä huojuen ja krampaten, osan vaivalla tekemästäni lihasmassasta menettäneenä.

Ja vuosi kilpailuiden jälkeen olen tässä. En tiedä, kuinka paljon painan. En ole saanut nostettua penkkitulostani. Raskaat maastavedot ja kyykyt ovat lannerangan pulmien vuoksi no no. Mutta minulla on pitkästä aikaa erittäin mainio fiilis. On ollut flunssaa, korvatulehdusta, mutta on ollut myös mahtavia, monipuolisen liikunnallisia viikkoja. Eheitä viikkoja, jotka olen saanut elää ja hengittää urheilua. Tässä minä istun koneella kirjoittamassa. Fiilistelemässä sitä tunnetta, mikä minulla salilla oli. Toiveikkaana, josko kroppani viimein alkaisi olla toipunut. Josko se nyt olisi valmis vastaamaan tavoitteelliseen treeniin ja ruokavalioon.

IMG_4026[1]

Viikkoni ovat rankkoja, elämäntilanteeni on todella hektinen. Mutta aion edetä rauhassa ja varovasti. Lisätä pikkuhiljaa enemmän ruokaa koneeseen, koventaa treeniä kilo kilolta. Nyt ei ole mikään kiire eikä hönty eikä hoppu. Mutta unelmia ja ihanteita on. On taas syttynyt se pieni ihana polte olla paremmassa ja kovemmassa kunnossa, saada oma unelmafysiikka. Vielä joku päivä sen saavutan ja kiipeän lavalle lihaksikkaana, terveenä kilpailijana, joka voi olla ylpeä siitä, että teki koko homman hyvinvointinsa ehdoilla, lautanen täynnä ruokaa!

Täältä tullaan.

Enemmän arjen tunari kuin fitnesstörppö

Pitäisi ehkä olla hiljaa siihen asti, että häät on pidetty ja päässä pyörii taas jotain muuta. Nyt se on vain ihan karu (eli siirapillahöystetyn vaahtokarkkimaisen imelä) fakta, että ajatukset ovat tulevissa juhlissa ihan joka toinen sekunti! Enkä osaa ilmeisesti aloittaa blogianikaan enää mitenkään muuten, kuin puhumalla tästä aiheesta. Syvimmät pahoitteluni. Taidan vain seurustella kuumaliimapistoolini kanssa tulevan kuukauden.

Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia.
Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia. Joten mäkin. UUUU PS. Otsani tarvitsee botoxia.

Treenit, ruokailut.. Niistähän minun pitäisi varmasti tällaisena fitnessblöggärina kirjoitella. Mutta ei minulla ole niistä mitään erityistä sanottavaa. Siinähän ne menevät sivussa, osana eloa ihan ilman miettimisiä. Mitä nyt hieman ruokailuita saa pähkätä, ettei vatsa ole koko ajan sotatilassa. Ei ole tullut uhrattua niille mitään ekstra-ajatuksia ja hyvin pyyhkii.  Ja sen huomaa kyllä hyvin mm. siitä, että nappasin tekemäni kanasalaatin sijaan töihin mukaan vahingosa koko paistetun kanapaketillisen. Olipas paleolounas. Trendy!

IMG_0359[1]

Treenit ovat luistaneet pääasiallisesti mukavasti ja on ollut ihanaa tahkota nyt hieman enemmän aerobisia, kun ilmat ovat olleet hyvät. Mitään muskelinkasvattamisoperaatioita ei tuon häämekon kannalta ole kannattanut ajatella, mutta kyllä se keho koko ajan muokkautuu, vaikka niitä GAINSEJA nyt ei olekaan tullut. Huomaan ainakin itse jotain pieniä muutoksia esimerkiksi siinä, miltä lihas tuntuu, jos se nyt ei ole erityisesti päässyt muhevoitumaan. Mutta pitkästä aikaa – ei edes haittaa!

Olen miettinyt välillä kisa-asioita, kun seuraamissani blogeissa on hehkutettu alkavaa dieettiä ja se olisi 19weeksout. Ja millaisia tunteita itselleni on herännyt? Ei sitten minkäänlaisia! Huhtikuussa päälle iski kisojen aikaan ihan älytön kisakuume ja into ja huuma ja minut olisi saanut kääriä mattoon rauhoittumaan. Silloin oli tarkoitus aloittaa uusi kisavalmennus ja hönnytä kovalla kyydillä kohti ensi kevättä. Stressi ja kiire laittoivat onneksi kapuloita rattaisiin ja valmennuksen ajankohtaa siirrettiin kesään. Tai oikeastaan homma jäi roikkumaan, että katsotaan sitten kesällä EHKÄ.

IMG_0302[1]

Nyt tuntuu siltä, että en kaipaa valmennusta tai kisatouhua, koska elämä on niin hektistä. Ja sitä tulee olemaan myös tuleva syksy ja ensi vuoden kevät. Opinnäytetyö, harjoittelut ja valmistuminen ovat nyt ykkösjuttuja ja haluaisin siinä ohella tehdä opintoja avoimessa yliopistossa ja kenties jo ensi keväänä hakea jatko-opiskelemaan. Ensi vuoden syksynä lähdemme Madeiralle, joten syksyn kisat eivät tule kysymykseenkään. Ja kevät tulee auttamatta liian aikaisin. Eli voisi kaikella järjellä ajatella, että 2016 ei tulekaan olemaan kisavuoteni numero 2? En tiedä vielä.

Viime kerralla kisoihin oli älytön kiire. Oli PAKKO päästä kokemaan se touhu, saada  kokemus. Utelias ja malttamaton kun olin. Ja kyllähän se hetki tuntui juuri oikealta sännätä valmennukseen. Kenties se oli sellaista terapiaa myllertävässä elämäntilanteessa ja hyvältä tuntunut jatkumo, kun kuntoon oli kuitenkin päästävä pienoisen pulskistumisen jälkeen. En yhtään harmittele sitä, että kävin lavalla pyllistelemässä, en todellakaan. Mielestäni pärjäsin sillä kunnolla ja terveyspulmista huolimatta kohtalaisesti. Olisin hyvin voinut lentää lavalta jo eliminaatiovaiheessa. 😀

Nyt ei kuitenkaan ole mikään kiire. Ja suoraan sanottuna tällä nimenomaisella hetkellä minulla ei ole mitään suurta paloa kehittyä. Auts, kuulostaapa pahalta. Mutta siis ulkonäöllisesti. Tottakai on ne tietyt alueet kehossa, joita haluan muokata. Haluan lisää lihasta ja olla hyvässä kunnossa ennen kaikkea. Ihailen edelleen tietynlaista fysiikkaa ja rakastan itseni haastamista, mitkä ovat niitä lajiin pariin innostaneita tekijöitä kenties. Huomaan kuitenkin saavani nyt surta tyydytystä ihan tästä perusarjesta, johon kuuluu ihan yhtä lailla terveellinen ruokavalio ja säännöllinen treenaaminen, mutta ei sitä selkeää tavoitetta ja kunnossa olemisen deadlinea. Treenistä on  tippunut pois sellainen turha suorittamiskeskeisyys ja paine, joka vei hommasta hieman iloa ja nautintoa. Voin hyvin mennä treenaamaan fiiliksen mukaan ja jätin jopa viime viikolla yhden treenin välistä (huhhuh mikä pahis!), kun oli ihana päivä ja halusin tehdä jotain ihan muuta, pyöriä senkin ajan kaupungilla ja ottaa rennosti. Ja ei tapahtunut katastrofia.

Menin mieluummin Tallinnaan
Menin mieluummin Tallinnaan

Kuitenkin epäilen, että nämä tuntemukset kumpuavat vain tästä hetkestä. Nyt minulla on projektina elämäni suurin päivä, joka valloittaa kaikki aivosolut ajattelemaan vain pitsejä, liitutauluja ja rakkaushöpinöitä.  Kun se päivä on ohi ja karkkibuffetin namuset ahdettu vatsaan, menee varmaan viikko kun olen hieromassa kisasuunnitelmia ja tilailemassa bikineitä. Sanokaa minun sanoneen.

Koska aina pitää olla joku projekti. Jos jotain, niin sen olen itsestäni oppinut. 😀

IMG_5616[1]