Fitnessvalmentajaksi – ihan tuosta noin vaan!

Moni saattoi hieraista silmiään lukiessaan Body-lehden kisaesittelyistä uusimman, jossa minun nimeni komeili valmentaja-kohdassa. Olenko nyt fitnesspro, joka tarjoaa fitnessvalmennuksia? Yhden vaivaisen omakohtaisen kisakokemuksen perusteella?

 Milla otti minuun yhteyttä viime syksynä ja kyseli valmentajista, tiimeistä ja kisaamisesta. Olemme tuttuja ratsastusharrastuksen kautta jo vuosien takaa. Kilpailimme samaan aikaan esteratsastuksessa ja tapasimme ensimmäistä kertaa Ypäjällä juniorimeetingissä reippaat 10v sitten. Jutustelimme aiheesta niitä näitä ja Milla kysyi useampien keskustelujen jälkeen teenkö myös kisavalmennuksia ja lähtisinkö valmentamaan häntä. Kieltäydyin kerran ja kieltäydyin toisenkin. Suosittelin muita valmentajia ja kehotin miettimään asiaa vielä uudemman kerran. Meni jokunen viikko ja Milla kysyi minua uudelleen.

Löin kaikki faktat tiskiin: en ole fitnessvalmentaja, en ole tehnyt kisavalmennuksia, aikani ja osaamiseni riittää tähän ja tähän ja niin, sanoinko jo, etten tee fitnessvalmennuksia. Pyysin Millaa kirjoittamaan ajatuksia kilpailemisesta, omista haasteista, voimavaroistaan, kilpailumotiiveistaan yms ja mutusteltuani näitä asioita läpi, huomasin vastaavani hyväksyvästi. Tässä on fiksu, kilpaurheilujan mentaliteetilla varustettu treenaaja jolla on tavoite. Enkä minäkään ole pelkästään joku kerran kilpaillut, itsestään liikoja luuleva täystunari. Puolet vain totta. 😉

Niin yhteinen taipaleemme alkoi.

Dieetille lähtöä edelsi aika lyhyehkö off-kausi, jolla piti takoa mahdollisimman paljon kehitystä ja mallia. Kuten moni nuori nainen, myös Milla söi kulutukseensa nähden liian vähäisesti ja oli todella hoikka, siro. Ruokaa lisättiin maltillisesti. Paino alkoi jossain vaiheessa hitaasti nousta. Se toi kuitenkin myös olkapäitä ja uutta muotoa kroppaan. Millalla on hevonen, jonka hän antoi ylläpitoon keskittyäkseen fitness-touhuihin. Se seikka, sekä beginners-sarjan tulo vaikuttivat ensimmäisen kisa-ajankohdan valintaan.

millah

Dieettiä ennen kalorit saatiin nostettua mukaviin lukemiin ja dieetti aloitettiin niin isoilla ruokamäärillä, ettei se varmaan dieetiltä kenenkään silmiin (tai Millan vatsaan) näyttänyt tai tuntunut. Pudotuksia lähdettiin tekemään hyvin maltillisesti, kehoa kuulostellen ja toivoen, että se reagoisi hienovaraisempiin vihjailuihin. Hitaasti putoava paino sai Millan välillä stressaantumaan, jolloin käytiin aina läpi sama litanja: hidas viikkotahti säilyttää lihasmassaa. Ei ole mitään mieltä rääkätä kropasta kiloa ulos viikossa. Korkeilla hiilihydraattimäärillä jatkettiin aina heinäkuuhun saakka, jolloin tuli selväksi että niin korkeilla hiilihydraateilla kroppa ei malta tikistyä.Tämän jälkeen hiilihydraateihin tehtiin  nipistystä ja rasvan määrää puolestaan nostettiin. Kaloritasolla muutokset seivät ole olleet mitenkään dramaattisia. On ollut alusta alkaen selvää, että millekään 1200kcal kitukuureille ei olla ryhtymässä, vaikka miten joku hehkuttaisikin 800kcal dieettejä. Kroppaa ja mieltä kunnioittaen edetään ja toivottavasti päästään lisäämään kaloreita pikkuhiljaa jo ennen kisoja.

millan

Harjoittelussa ykkösasia on ollut järkevä tekeminen. Body-lehden esittelyssä lukeva 15 treeniä sai minut melkein sylkäisemään teet näytölle ja laskemaan helmitaululla omia ohjeitani. Niihin Milla oli kuitenkin laskenut myös salitreeniin kuuluvat intervallit, kehonhuollot yms. Eli aivan noin hurjalta totuus ei näytä. Treenimääriä on dieetillä vaihdeltu. Välillä on ollut kevyempää viikkoa, välillä tiukempaa. Ja painotuksia on vaihdettu. Tällä hetkellä, kisoihin ollessa 6 viikkoa aikaa, on salitreenejä 5, joiden lisäksi 40-60min aerobisia. Aerobisiin olen antanut vapaat kädet, ne voi tehdä haluamallaan tavalla sopivaan kellonaikaan, kunhan yli puolet niistä on reippaita palauttavia kävelyjä,eikä koko ajan ryskätä pää punaisena combatissa.Salitreenien jälkeiset intervallit on nyt nitistetty yhteen.

Milla on todella innokas treenaaja ja minun tehtäväni on olla enemmänkin jarruna ja toppuuttelijana. Fysioterapeuttina olen toki myös ollut nalkuttamassa palautumisesta, kehonhuollosta ja ohjeistanut kipuilevan polven kanssa. Valmennuksen startaessa treenimääriä vähennettiin puoleen siitä, mitä Milla oli aiemmin tehnyt. Silloin treenikalenteri pursusi ohjelmaa aivan kuin elettäisiin kisoja edeltävää pariviikkoista!

Millan kanssa on ollut helppo tehdä yhteistyötä. Pieniä haasteita on aiheuttanut lähinnä välimatka, mikä ei ole mahdollistanut jokaviikkoista tekniikkanalkuttamista treeneissä, mikä on itselleni se oikein sydäntä lähellä oleva homma. Välimatkan aiheuttamaa ”stressiä” on kuitenkin lievittänyt luottamus toisen tekemiseen ja järkevyyteen. Milla on ollut aktiivinen ja olemme olleet yhteyksissä liki päivittäin. Poseerausoppeja on ammennettu Alona Kuusiston ja Jenni Levävaaran valmennuksessa ja Milla on ollut valmis vierailemaan Jyväskylässä asti.

Palatakseni aiheeseen olenko nyt fitnessvalmentaja, niin ei, en ole. Minulle tämä on ollut yhtä lailla uutta ja erilainen projekti kuin Millallekin. Projektin aikana olen myös huomannut entistä selkeämmin, että oma alueeni on ehdottomasti fysiotrainingin ja painonpudottajien elämäntapamuutoksen parissa, ei niinkään fitnessvalmennuksen. Olen kuitenkin pyrkinyt tuomaan tähän kisaprojektiinkin rentoutta, sallivuutta ja niitä elementtejä, jotka kuuluvat valmennustyöhöni muutenkin – kisattiin sitten itseä tai lavallista ruskeita öljyttyjä pakaroita, vastaan.

Kuuden viikon päästä nähdään, mihin panostuksemme riittää! Kävi miten kävi, tässä on hyvä startti ja jatkot seuraavalle kehityskaudelle, jolloin tahkotaan urakalla muskelia. Koen, että se kisojen jälkeinen aika on varmasti sitä aikaa, kun minulta tarvitaan enemmän henkistä valmennusta, aivan kuin talvellakin kun kaloreita nostettiin. Zombivaiheilta on vältytty ja jaksaminen/kehon toimiminen on parin viikon polvipulmista ja hetkellisistä kunnon jumitusvaiheita lukuunottamatta ollut hyvällä tasolla. Ja kyseessä on fyysistä kolmivuorotyötä tekevä ekaluokkalaisen äiti. Ei voi kuin hattua nostaa ja todeta, että kaikenlaisista touhuista sitä itsensä löytää!

millaaa
Helmikuun ensimmäisiä poseeraustunteja

Miten pitää mieli mukana muutoksessa?

Viimeisessä kirjoituksessa manailin mieltä, joka kamppailee peilikuvan kanssa ja sain hyviä kommentteja aiheeseen liittyen, kiitos niistä!

IMG_2549[1]

Eräs kommentoija kirjoitti mielestäni hyvin, että kilpailemaan ei kannattaisi lähteä, jos ei kestä sitä, että vartalo ei pysy kisakunnossa, vaan rasvaa kertyy. Ja tottahan se on. Jos mielen kanssa joutuu taistelemaan, oma ulkonäkö aiheuttaa harmaita hiuksia tai hyvä tuuli on kiinni vaa’an lukemasta, ei itseään kannata ehdoin tahdoin kiusata kisadieetillä. Koska se on ainakin varmaa, että itsensä näkeminen niin pienessä kunnossa harvoin edistää sitä itsevarmuutta oman kehon suhteen. Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Voihan dieetin läpivieminen olla myös kunnon itsetuntoboosti. Ja oli se sitä minullekin, koska olin ylpeä siitä, että vein homman loppuun kivisestä kinttupolusta huolimatta.

 

Jos mä jotain tiiän niin sen et mihin tätä peukkua käytetään! Kas näin!

Kisadieetti ei ole tietenkään automaattisesti mielelle mikään järkyttävä kokemus. Järkevät ihmiset hoitavat sen ihan ilman kriisejä. Mutta todennäköisyys mielen oireiluun kasvaa kyllä, kun henkilö lähtee painamaan kisoja kohti merkittävästä ylipainosta. Jo yksistään painonpudotus normaalipainoon voi olla mielelle iso pala purtavaksi, joten miten käykään, kun sieltä ylipainosta porskutellaan yhtä kyytiä kohti kisapainoa, jolloin ei ehditä nähdä sitä tervettä/normaalia kuntoa kuin hetken aikaa? On ihan eri asia kiristellä kisakuntoon kuutisen kiloa, kuin rymistää painoaan alas se 20kg. Selvähän se, että saattaa mieli hieman järkähtää, että hei hetkonen missäs täällä nyt mennään.

Mutta kyllä näitä mielen pulmia on painonpudottajilla ihan ilman kisadieettejäkin. Nopeassa tai suuressa pudotusurakassa pää ei välttämättä pysy mukana eikä millään halua ymmärtää, että keho on merkittävästi pienempi. Uudelleen lihominen pelottaa ja painonhallinta voi aiheuttaa harmia. Erityisesti niin käy silloin, kun on noudatettu ruokavaliota tai oltu laihdutuskuurilla, eikä iskostettu kaaliin uusia tapoja toimia, jotka johtaisivat elämäntapamuutokseen.

Tää offikausi on oikein jees. Banaaniplätysiä iltapalaksi.

Itse en muuta voi, kuin olla jälkiviisas ja tutkia ajatteluani kriittisesti. Ei rehellisesti käynyt mielessäkään, että oma pullahtamis-kisadieetti-rumbani voisi mitenkään järkyttää mieltäni, jota olen aina pitänyt hyvin vahvana ja kyllä – myös melkoisen järkevänä. Joten sai muuten peräkylän pyllistelijä yllättyä, kun päähän putkahti viime kesänä ajatus ”Näytän lihavalta” pukeutuessani entiseen lempimekkooni, jota olin itsevarmasti kantanut 16 kiloa painavampana ja näyttänyt mielestäni ihan helvetin hyvältä.

IMG_7087[1]
Syksyllä 2013 oikein tyytyväisenä

Itse olen aina halunnut kirjoittaa ja puhua näistä asioita avoimesti ja myös kannustanut muita siihen. Ei ole tietenkään mukavaa tuoda esille omia heikkouksiaan. Tottakai minullekin olisi hyödyllisintä se, että kertoisin vain siitä, miten mahtavasti elämä rullaa ja että itsekurini on vankkumatonta sorttia, kun jotain haluan. Voisin jättää kertomatta stressistä ja uupumuksesta ja siitä, että kyllä vain oli minullakin hankaluuksia palata arkeen ja enpäs jaksanutkaan eräänä aamuna herätä kuudeksi aamulenkille. Ehkä se toisi minulle yhden lisäasiakkaan, joka haluaisi rautaisen esikuvan itselleen. Mutta mitä se antaisi minulle? Eipä paljoa. Koen myös, että avoimuus tekee minusta helpommin lähestyttävän. Olen vain tavallinen pulliainen, jolla on omat ongelmansa. Ja tavallisten ihmisten parissa myös työskentelen.

Avoimuus ja itsensä tutkiskelu ovat ainoita keinoja päästä tilanteen herraksi, oli kyse sitten millaisesta probleemasta tahansa. Jos antaa ajatusten määrätä tekemisiään ja vielä selittelee tilannetta itselleen parhain päin, ei varmasti pääse ajatuksistaan eroon. Selittelemällä ja toimimalla ajatustensa mukaan vain vahvistaa sitä ei toivottua käyttäytymistä. Ja loppua ei varmasti näy. Monet sortuvat tässäkin helposti sitkun-ajatteluun. Tiedostetaan, että oma toiminta ei ole järkevää ja muutos tulisi tehdä, mutta aina sitä muutoksen tekemistä lykätään. Sitten kun olen siinä painossa. Sitten kun tulee syksy. Sitten kun alkaa työt. Sitten kun.

Sitä NYT-hetkeä vain sitten harvoin ilmaantuu. Ei se muutos nimittäin itsestään ala. Se lähtee omista ajatuksista, omista arvoista ja uusista toimintatavoista.

Realitycheck on aina toisinaan paikallaan ja minunkin piti tovi kaivella, mistä tuo jälleen mieleen pulpahtanut kiusallinen kroppakriiseily tällä kertaa johtuu. Ei auttanut kuin alkaa paperille jäsentelemään omaa elämäänsä.

Mikä on tärkeää?

Miten nämä tärkeät asiat elämässä toteutuvat?

Miten voisin tilannetta muuttaa?

Aika nopeasti se syy löytyi stressistä, terveydestä, treeneistä. Minun elämässäni treeni ja terveellinen ruoka näyttelevät isoa roolia. Rakastan molempia, työskentelen terveyden parissa. Minua kiinnostaa terveyden edistäminen. Minulle on tärkeää olla hyvässä kunnossa, näyttää hyvältä ja pitää kehoni suorituskykyisenä. Minulle on tärkeää tarjota kropalleni hyvää ravintoa. Mutta minulle on tärkeää myös hölläillä, nautiskella ja elää hetkessä muutenkin, kuin treenaamalla ja syömällä järkevästi.  On myös ihanaa lojua ja syödä herkkuja ja lipittää kuohuviiniä ystävien kanssa.

IMG_3284[1]

Nautiskelu ja lepääminen ovat kuitenkin mielessä niin voimakkaasti palkintoja ja vastapainoa kovalle työlle ja treenille, etten osaa hyvillä mielin heittää vapaalle, jos en ole tehnyt kovaa treeniä tai kovasti töitä. Silloin tuntuu, että keventely ei ole ansaittua. Ja tästä pääsee helposti siihen seikkaan, että kovia treenejä tarvittaisiin nyt lisää.

On kuitenkin vain hyväksyttävä tosiasiat. Joihinkin asioihin voin vaikuttaa ja joihinkin en. En voi mitään sille, että selkäni on nyt tässä tilanteessa. Mutta voin vaikuttaa siihen, annanko sen lytätä mielialani. Voin kuitenkin kävellä ja varmasti mennä tahkoamaan vaikka aerobista crosstrainerilla. Voin pyöräilllä (jos löydän hyvän asennon) En ole kahlittu sänkyyn. Eikä tämä tilanne kestä ikuisesti. Torstaina on aika fysioterapiaan ja lääkekaapissa on vielä troppeja. Pian pääsen treeniin kiinni ja on vain itsestäni kiinni kehitynkö siellä vaiko en. Niin simppeliä!

Itse en ole pääni oikkuilusta mitenkään huolestunut. Tässä käydään kolmeakymmentä, että kyllä kaikenlaiset vammailut ovat tulleet jo tutuiksi. Voisinhan minä vain elää kurinalaista elämää, jota ei mikään juhla tai spesiaalitilanne häiritse. Syödä ja treenata aina ohjeen mukaan ja elää omassa kuplassani. Ei olisi mitään ongelmaa pään kanssa, eikä vatsa olisi koskaan turvonnut. Tadaa! Mutta se ei ole mielestäni normaalia elämää. En todellakaan aio elää niin tai päästä itseäni niin helpolla. Tätä asiaa vatkataan niin kauan, että menee jakeluun!

Kompurointi ei ole vaarallista. Jos ei meinaa pysyä pystyssä, voi aina ottaa tukea. Jos kaatuu, voi nousta uudelleen. Jos sattuu, on suomalaisessa sanastossa liuta hyviä kirosanoja, joita rääkyä ja nousta sitten entistä raivoisammin ylös.

Kyllä kelpaa näyttää peukkua puurolautasellisen takaa!