Ihan tavallinen perjantaipäivä (ilman ihan tavallisia naisten puuvillaisia alushousuja)

Olisin halunnut jostain syystä käyttää otsikossa sanaa normipäivä, mutta mieleeni tulee vain Asteen ruudulliset shortsit ja Kummelin sketsi. Haudataan siis se. Tämähän on huomattavasti raflaavampi! Joskin täyttä lööperiä. Totta maarhan minulla oli housut jalassani, vaikka kerrankos sitä on salille kommandona eksynytkin. Ja ps. viittaus ihan tavallisista puuvillaisista alushousuista liittyy tähän

Viime viikolla kuvailin siis ihan_tavallista päivääni, jotta saisin pitkästä aikaa tehtyä sellaisen ”päivä kanssani” kirjoituksen. Viime kerrasta onkin vierähtänyt tovi, sillä jos muistan oikein, olen tehnyt tällaisen tasan kerran… Ja kun nyt tarkastin, niin kyllä vain. Tämä  tapahtui herran vuonna 2013. Voit lukea sen täällä, jos olet mahdottoman tylsistynyt elämääsi. Tai suus tuolla –> Kuvaile päivääsi !/ Ehkä siis lienee hyvä hetki sukeltaa, tai ainakin kurkistaa, vuoden 2016 perjantaipäivään. Koska onhan se nyt perinjuurin tärkeää teidänkin tietää, mitä minä teen silloin, kun en marise täällä. Uhkailin, että perjantaipostaukseni sisältäisi vain kuvia ja tarinoita siitä, kun keittelen kananmunia, mutta onneksi sain päivääni muutakin sisältöä kuin munaa! Ja mitä – ihan viaton juttu, kuten Lidlin paistopisteen mainoskin.

Kuvaaja: Maria Ahokas
Kuvaaja: Maria Ahokas

Mutta tässä siis teille jo viime viikkoinen perjantaini! Tämä meneillään oleva perjantaikaan ei juuri poikkea sisällöltään edellisestä. Ainakin veikkaisin näin. Lienen paraikaakin työntouhussa. Kiitos ajastettujen postausten! Saatan olla vaikka Bahamalla siemailemassa drinkkiä kookospähkinästä.

Vaikka homma menikin vähän lätyksi kuvaamisen osalta, minä kyllä aloitin tämän viime viikkoisen päiväprojektini huikealla tarmolla. Olin kamera ojossa ikuistamassa perusperjantaitani jo heti klo 06.00 korvilla. Aina kun rahkapurkinkannattelijan silmä vältti, näpsin itsestäni turhanpäiväisiä selfieitä ja naamanvääntelykuvia. Aamuisena murahtelevana mörrimöykkynä en välttämättä kykene kommunikoimaan, kuten normaalit kaksiraajaiset homo sapiensit, joten en olisi välttämättä voinut kertoa mitä teen. Tulen kyllä aamuisinkin hyvin toimeen mm. etanoiden ja kastematojen kanssa, sillä  jaamme hyvin samankaltaisia intressejä ja ajatuksia maailmanmenosta.

Siinä kastematomaisessa mielentilassani minä kuitenkin saan sotkettua itselleni proteiinilätyn. Yksi kokonainen muna, läjä valkuaisia, roima lusikallinen Sportlifen proteiinivanukasta, suolaa, luomukanelia, kardemummaa… No vettä toki tilkkanen. C-vitamiiniporetabletti lasiin suhisemaan ja juoma kitusiin, ennen kuin tabletti on kunnolla liuennut. Hyi. Pahaa. Kookosöljyä pannulle, pakkasesta huolettomasti jäisiä marjoja lautaselle, vähän banaania ja pähkinää kylkeen ja pöperöt naamariin.

IMG_1466[1]

Juoksujalkaa koiran kanssa ulos. Ruho on maailman nihkein aamuherääjä, mutta ulkona salamannopea pikakilpuri, kun puhutaan aikaisesta aamu-ulkoilusta. Se tekee tarpeensa ennen kuin olen ehtinyt orientoitua siihen tosiasiaan, että olemme ulkona, ja vetää sisälle pienen puskutraktorin lailla. Pikainen tassujen kuivaus, rapsuttelut ja mummon peittely takaisin sänkyyn. Ilman asianmukaisia lässytyksiä ja rapsutuksia ei voi poistua. Ja mummolla tarkoitan siis edelleen Ruhoa. Meillä ei ainakaan vielä asu yhtään ihmismummoa, joka pitäisi työpäivän ajaksi teljetä kotiin.

IMG_5382[1]

Tulipalokiireellä autolle, penkinlämmitin kutoselle, radio soimaan ja reilu 20min kurvailu vesisateessa kohti määränpäätä A.  20 min aikana poden tieraivoa mainosten takia ja vaihtelen kanavia harva se hetki. ”MESTARILEIPURI OOOOOONNNNNNN!!!” ARGH! ”Helppo katsastus! No helppo katastus!!” ”Pullat pystyynh… Ei enää naurata. Kun olen päässyt paraatipaikalle, eli työharjoittelupaikalleni, tungen eväät jääkaappin ja napsautan koneen auki. Mielentilani on jo melkoisen ZEN. Suunnittelen tulevan viikon aikataulut, teen edellispäivän asiakkaiden kirjaamiset ja nuhjaan rakenteisen kirjaamisen parissa melko pitkään. Perjantaisin minulla ei ole omia neurologisia asiakkaita, joten ängen seuraamaan muita asiakastilanteita. Suurin osa on tänään tuki- ja liikuntaelinvaivaisia. Passaa minulle!

IMG_5395[1]
Mojovat silmäpussit!

Klo 12 on viimein lounasaika ja vatsani onkin huudellut jo hyvän tovin, että murkinaa pitäisi saada. Toisinaan aamupäivisin hävettää ohjata tai käsitellä asiakkaita, kun vatsani mörisee niin vaativana. Kerran ohjatessani näkövammaiselle asiakkaalleni ääniharjoitteita, hän paikansi minut mahani murinan takia. Siinä ei triangelia tarvittu! Ruokana kasviksia, cashew-pähkinöitä, kanaa ja omenaa.

IMG_5394[1]

Lounastauolla mieleeni tulee, että niin tosiaan. Olisin voinut kirjoittaa tästä perjantaista jo etukäteen, sillä kaikki vuoden 2016 perjantait ovat olleet enemmän tai vähemmän samanlaisia. Poikkeuksen taitaa tehdä vain vuoden kaksi ensimmäistä perjantaita, sillä en ollut iltavuorossa. Niin ja tokihan eroja on varmasti myös päivieni ruokavaliossa (not so much) päivän lookissa (tuskin) ja päivän asussa (juueiole). Eli nyt kun minä tämän yhden päiväpostauksen teen, voitte joka perjantai ajatella, että minä täällä teen ihan juuri presiis samoja asioita samanlaisella tukalla ja samoissa vaatteissa ja samalla naamalla, kuin aina muinakin perjantaina. Tuokoot se teille voimaa jaksaa viikon viimeistä aherruspäivää (joka se hyvin harvoin on…)

Iltapäivä kuluu koneella kökkien. Hörppään pikaisen välipalan, jatkan kirjaamisia ja ennen kuin huomaankaan, on klo 15.20 ja minun on taas aika lähteä tulipalokiireellä matkaan ja kurvata paikkaan B, eli vakituiseen työpaikkaani, jossa olen kaupustellut viiniä jo reilut 5 vuotta. Olen työpaikan pihassa nipinnapin 15.50 ja säntään vaihtamaan jumppatamineet ja Niken lenkkarit kauluspaitaan, sukkahousuihin, mekkoon ja villatakkiin. Vähän kuulikiiltoa ja letti ojennukseen ja ei kun jatkamaan hommia.

IMG_5396[1]

Pari tuntia työvuoron aloittamisesta nälkä huutaa taas hullun lailla. Huomaan, että olen jättänyt päivälliseni töihin. Tyypillistä. Aina jotain unohtuu. Joku päivä se on varmaan oma pää. Onneksi työpaikan jääkaapissa on rahkaa, pilttiä, omenaa ja kaapissani hieman pähkinöitä. Niillä saan pahimman nälän kuriin.

IMG_5401[1]

Työvuoro menee yllättävän nopeasti, koska alkava viikonloppu kutittaa mieltä. Asiakkaita riittää mukavasti ja ihmiset ovat hyväntuulisia. Ja niin olen itsekin. Ihme ja kyllä energiaa riittää mukavasti! Pian vuoro onkin ohi ja saan pukea jumppavaatteet takaisin. Muistan, että pitää vielä käydä kaupassa ja lähden ilman ostoslistaa hortoilemaan marketin puolelle.

IMG_5400[1]

Olen kotona JO 20.45 – vau! Ja kotoa olen lähtenyt jo ennen klo 07. Mieli hurisee levottomana ja on vaikeuksia rentoutua. Tekisi mieli lähteä salille! Tai lenkille! Karistan kuitenkin levottomat treeniajatukset mielestäni ja ryhdyn leipomaan. Kasvispizzaa lauantaisille vieraille, juustokakkua, nutellabrownieseja… Ja tokihan kaikkea piti tekovaiheessa maistella niin, että mahaan sattuu. Melkein menen jo nukkumaan, mutta pää on sitä mieltä, että blogiin on pakko päästä tilittämään! Nappaan iltapalan ja kupillisen teetä mukaani, pukeudun liian isoon OnePiece-haalariin ja kirjoitan. Nukkumaanmennessä tutkin kakkureseptejä ja haaveilen erilaisista kakunkoristeista. 
IMG_5414[1]

Ja siinäpä se perjantai sitten hurahtikin! Treenata en ehtinyt, mutta askeleita tuli päivän aikana liki 20 000 ja olin paljon pystyasennossakin, vaikka myös näyttöpäätteellä kökkimistä oli tavallista enemmän.

”Jos maailma menee muhennokseksi, on Hemulista ehkä hauskempaa, ettei hän tiedä sitä etukäteen”

”Hei mitäs sä nyt oikein suklaata syöt? Eikö sun pitänyt nyt laihduttaa tai olla karkkilakossa??” Siis joo, mutta noi Ranskan tapahtumat saivat mut ajattelemaan, että en haluu rääkätä itseäni. Täytyy elää joka päivä niin kuin se olisi viimeinen.

Tällaisen keskustelun kuulin sivukorvalla ollessani ruoka-ostoksilla. Mauttomuudessaan tuo suklaan syönnin perustelu oli jo huvittavaa. Se herätti ristiriitaisia tunteita huvituksesta ärtymykseen. Toisaalta koin sen todella ärsyttäväksi selittelyksi, toisaalta ymmärsin häntä.

Kun elämässä tapahtuu  kauheuksia, jotka koskettavat syvästi, on luontevaa pysähtyä miettimään omaa elämää. Omat murheet ja valitukset asettuvat aika erilaiseen mittakaavaan, kun miettii, millaisia hirveyksiä ympärillä tapahtuu.  Näin käy ainakin hetkeksi. Vannotaan, että nyt loppui turhasta ruikuttaminen, mutta parin viikon päästä oman elämän suurin murhe on, että kumppani on ostanut vääränmerkkistä oliiviöljyä.

Moni julistaa, että ajan rajallisuuden vuoksi täytyy elää joka päivä, kuin se päivä olisi viimeinen. Siinä on kyllä pontta!  Itselleni tulee tästä ajattelutavasta mieleen ne lukuisat Thaimaan matkalla kohdatut reissaajat, jotka vain kiertelevät ympäri maailmaa ja nauttivat  kaikista mahdollisuuksista, joita tällä planeetalla on tarjota. Ei arkista aherrusta, vaan rentoa elämää, juhlaa ja kokemuksia toisensa perään. Vau! Ideana on nauttia elämästä niin paljon kuin suinkin. Olla kiitollinen, rakastaa, tehdä hyvää. Ei kiukuttelua turhista asioista, ei valitusta pienestä. Kuulostaa aika himputin hyvältä!

IMG_3627[1]

Mutta ehkä tuota elämän rajallisuus-ajatusta ei kannattaisi toteuttaa elämässä ihan täysin kirjaimellisesti.

Jos minä eläisin kuin tietäisin, että kyseessä on viimeinen päiväni, en varmasti söisi kaurapuuroa ja talsisi salille pakarapotkuttelemaan. En kiukuttelisi turhista asioista tai harmittelisi kodin sotkuisuutta. Varmasti en. Sen sijaan söisin hyvin, joisin viiniä rakkaiden ihmisteni kanssa. (Ja varmasti pärskisin aika paljon itkua ja hokisin, miten paljon kaikkia rakastaisin ja kävisin läpi kaikki lapsuusmuistot ja niin edelleen. ) En todellakaan miettisi huonosti kehittyneitä etureisiäni tai rästissä olevia tehtäviä. En ripustaisi pyykkejä kuivumaan, enkä valmistelisi seuraavan päivän eväitä. En ehkä uskaltaisi käydä ollenkaan nukkumaan, pelkäisin sitä, ettei huomista koskaan tulisi.

IMG_0808[1]

Mutta jos en tietäisi, että kyseessä on viimeinen päivä, eläisin toisin. Silloin kömpisin sinne salille, kiukuttelisin kun kiukuttaisin, söisin parsakaalia vaikka mieli tekisi viiniä ja juustoja. Ripustaisin ne tyhmät pyykit. Ottaisin vähän hepulia etureisistäni ja tekisin seuraavan päivän eväät. Voisin sanoa, että olipa nyt vähän huono päivä, ruoka oli pahaa ja naama ruma. Mutta voisin käydä nukkumaan levollisin mielin, tietäen, että huomenna on taas uusi päivä. Ihan ikioma, alusta loppuun. Mahdollisesti paljon parempi päivä. Yksi seuraavan vuoden 365 päivästä.

#breakfast#fitness#food#cleanfood#healthyfood#fitnessfoodproteingoodforhealthbecauseitsprotein #whatthefuckxtulipdoing
#breakfast#fitness#food#cleanfood#healthyfood#fitnessfoodproteingoodforhealthbecauseitsprotein
#whatthefuckxtulipdoing

Jos elää koko ajan odotellen, että jotain hirveyksiä tapahtuu ja on varpaillaan, varmana siitä, että kohta sattuu ja käy kalpaten, ei voi olla onnellinen. Vaikka tapahtuu kurjuuksia, on ihan pakko nostaa pää ylös, reipastua. On tärkeää nähdä, että elämä on tässä ja nyt. On hyvä elää hetkessä. Olla tietoisesti läsnä, kokea, maistella, haistella, tuntea. Mutta – mielestäni elämältä katoaa pohja, jos ei pysty näkemään tulevaisuutta, tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveilemaan. Eihän silloin missään ole mitään järkeä.

Jokainen päivä ei voi olla täynnä huumaa, onnea, himoa, suuria tunteita. Voi miten mahtavaa se olisikaan, kun jokaisen päivän voisi kokea yhtä vahvasti kuin vaikka omat häänsä tai jonkin muun merkityksellisen päivän. Mutta olisi naiivia ajatella, että se olisi mahdollista aina ja koko ajan. Toisaalta, juuri sehän tekee niistä uskomattoman mahtavista fiiliksistä niin mahtavia, että ne ovat vastakohta niille toisen ääripään ikäville tuntemuksille. Ja välillä ollaan ihan tasaisesti siinä keskellä, harmaalla ja arkisella alueella, kun kaikki on ihan ”ok” ja ”jees”.

80-20 sääntö pätee mielestäni hyvin koko elämään. Selkeästi enemmän kaikkea hyvää ja positiivista ja ihanaa, mutta myös tilaa niille kurjille fiiliksille ja kehnoille valinnoille. Ei elämää voi suorittaa 110% täydellisesti. On turha potea huonoa omatuntoa, jos aina ei jaksa fiilistellä miten mahtavaa kaikki on ja olla jokaisesta asiasta kiitollinen. On välillä ihan inhimillistä marista, että ei jaksaisi tehdä jotain asiaa. On ihan ok joskus tarjoilla parsakaalit oraville ja tilata itselleen oikein rasvainen pizza kolmella juustolla. Elämme vain kerran!