Miksi kehoaan on niin vaikea arvostaa?

Häiden jälkeen elämä on ollut eestaas soutamista ja huopaamista vapaan ja arjen välillä. Rahkapurkinkannattelija on ollut lomalla ja viikonloput on käytetty reissuilemiseen ja juhlimisiin. Viime viikko meni taas ihan normaalisti ruokavalion ja treenien osalta, kunnes taas tulikin viikonloppu ja reissu ja häät, joissa piti tietenkin vetää kakkua kaksin käsin. Ja kotona odotti vielä kasa omista kekkereistä jääneitä karkkeja, jotka tietenkin piti syödä. Kummasti kaikkea oli ihan PAKKO syödä.

Oma kunto ja ruokailut ovat aiheuttaneet kiusallisen paljon stressiä taas viime aikoina. Ei ole mitään syytä tai pakkoa vedellä millään tiukalla ruokavaliolla nyt, kun ei ole mitään pyllistelydeadlineja eikä tarvitse änkeytyä enää hääpukuun. Ihan hyvin voisin elellä taas niin, että arkena mennään ruodussa ja viikonloppuna rennosti, mutta ei. Pääni on eri mieltä. Tällainen peli ei vetele. Ei kohtuus, ei rentous. Vaan täydellinen ehdottomuus.

IMG_5661[1]

Itse huomaan, että kuukauden aikana syödyt kakut ja namuset ja hörpityt kuohuviinit näkyvät vyötäröllä ja yläselässä. Tunnen oloni nesteiseksi ja voisin jopa vannoa, että naamani on turvoksissa ja leukaperät ovat kadonneet jonnekin kaksoisleuan alle. Aamuvatsa ei ole yhtä lommoinen kuin pari kuukautta sitten. No iik, voisi joku ajatella. Onpa kauheaa. Ja niinpä, kyllähän se täysin hölmöltä stressinaiheelta tuntuukin.

Pää vain tuntuu olevan sekaisin, että miten pitäisi toimia. Että mistä se paras olo tulee!   Kyläpaikoissa minulle tuputetaan lisää ruokaa, on leivottu milloin mitäkin herkkuja ja  kaivetaan heti pullo kuplivaa tarjolle koska ”Viime kesänä jäit kaikesta tästä paitsi!” Jos teen sen virheen, että parahdan painostani tai tulleista kiloista (en tiedä, mutta uskon vakaasti) tai en ota tarjottavia, ihmetellään kun olen niin hoikka/laiha/ruikuli, että miksi nyt en voi ottaa. Että kyllä niitä kiloja saakin tulla ja eiköhän olisi vaan hyvä, että saisin hieman muotoja kun ei ole enää mitään jäljellä.  Se tuntuu kiusalliselta. Haluaisin nauttia elämästä ja itse olen aina ajatellut, että nauttiminen tulee nimenomaan rentoudesta, spontaaniudesta ja siitä, ettei aina pingota. No, sitten kun yritän elää niin ja ottaa spontaanisti jotain ruokavaliooni kuulumatonta, jota en ole päivän makroihin suunnitellutj  tulee niitä ongelmia. Ensin olen kieltämättä ikionnellinen tunkiessani toista palaa suklaakakkua suuhun. Silloin olen vielä aivan itsevarma ja jotenkin olo on euforinen, että jes, juuri tältä sen elämän kuuluukin maistua! Tulee oikein sellainen uhma, että hahhaa, minä rikon mieleni asettamat kahleet! Mutta ei mene kauaa, kunnes ahdinko iskee ja valtaa minut. Saa vatsaan kylmän möykyn. Tuo kyyneleet silmiin. Vatsa pömpöttää. Inhottava olo. Miksi pitikin syödä. Ei tämä edistä mitään. Olipa turhaa. Pari palaa kakkua saa vain haluamaan lisää. Kohtuus ei riitä ja kohtuuttomuus tuo entistä hirveämmän olon ja morkkiksen.

IMG_3049[1]

En suhtautuisi kauhulla nousevaan painoon, jos treenaisin tällä hetkellä täysillä ja söisin optimaalisesti, lihaskasvuani tukien. Mutta jos se ympärysmittojen kasvu tarkoittaa sitä, että vyötärö levenee ja perästä alkaa taas tulla kuin seitsemän leivän uuni ja tämä kaikki on vain nautinnonhaluisella ja rennolla elämäntavalla hankittua, on minusta ihan syytäkin olla huolissaan ja tarttua härkää sarvista ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta ei pään tarvitsisi mitään hätätilaa julistaa. Miksi ei vain voisi kohauttaa olkiaan, että ok jos nyt lomalla tulee 2kg. Ne lähtevät kun palaa arkeen. Miksi saada suorastaan paniikkimainen kohtaus, että nyt muuten maistoin pullataikinaa, päivä on pilalla. Jotenkin sitä myös on niin ylpeä omasta itsekuristaan. Siitä, ettei kisojan jälkeen tullut sitä 20kg pullahdusta, jota ilkeämieliset jäivät odottamaan vahingonilon kiimassa. Ylpeä siitä, että minä saan pidettyä homman kasassa.

Luulen, että lisääntyneen kriiseilyn taustalla  vaikuttaa treenien epäsäännöllisyys. Kyllähän minä edelleen treenaan enemmän, kuin keskiverto sunnuntaikävelijä ja harvoin liikuntakerrat viikossa jäävät sentään alle 5. Plus kaikki hyötyliikunta päälle. Mutta en voi todellakaan ylpeänä sanoa, että olisin treenannut 100 lasissa koko kesän ja kevään. Tehnyt onnistuneita je eteenpäin vieviä treenejä. Enemmänkin olen ylläpitänyt kuntoani. Oikeasti kovia treenejä, joista olen poistunut jalat tutistten ja silmämunat lerputtaen, on ollut varmaan 20 koko kevään aikana. Muuten on ollut keskiraskasta. Ja sitten ihan höntsääkin. Ja nyt on selkä sellaisessa juntturassa, että saa nähdä milloin pääsee kunnolla kyykkäämään. Ja sekös vasta wannabe fitnesstörppöä syökin, että pitää vaan popsia buranaa ja sirdaludia ja heijata.

Odotan innolla sitä, että saan taas treenit rullaamaan ja se 5  KOVAA salia tapahtuu säännöllisesti joka viikko. Satoi tai paistoi tai oli joulu taikka juhannus. Säännöllisyys treeneissä on ainoa keino saada tulosta. Ja uskon, että säännöllinen treeni on myös se, mikä pitää oman mieleni kasassa, Ja siis vielä nimenomaan se säännöllinen KOVA treeni. Aerobisilla ja patteritreeneillä mieli pomppii seinille.

Kun treenaa, mieli ei jaksa arjessakaan vaivautua miettimään miksi paita kiristää tai että kannattaako syödä enemmän ruokaa, kun on  nälkä. Koska tietenkin kannatttaa. Mutta kun ei pääse toteuttamaan kunnollisia kovia treenejä säännöllisesti, alka kroppa nopeasti aiheuttaa murhetta. Mieli väittää kovasti, että yhtäkkiä se perä roikkuu, allit hölskyvät. Vatsalihakset surkastuvat ja kainaloläskit palaavat. Sitten käy salilla ja boom, vartalo näyttääkin todella hyvältä ja ai että kun onkin taas ryhtiä tytössä. Ja sitten menee pari päivää ja hupsis: näytän mielestäni hoikalta, sitten laihalta. Sitten laihalta läskiltä. Sitten ihan vaan läskiltä. Peili tuntuu kertovan erilaista totuutta joka päivä ja mieleni ottaa ne totuudet vastaan ja aloittaa älämölön.

IMG_4622[1]

Kehon kanssa kriiseilylle tulee pian vuosipäivä, ellen saa asialle tehtyä jotain.Tuntuu, että olen tyytyväinen vain silloin, kun noudatan ohjeita 100% enkä lipsu edes juhlissa. Kun syön vain aina kiltisti, puhtaasti ja optimaalisesti. Mutta se ei ole mielestäni elämää, enkä aio alkaa elämään pääni oikkujen ehdoilla. Ei se ole mistään kotoisin.

Pahinta on se, että tämä vaikuttaa tottakai parisuhteeseenkin. Miesparka joutuu kuuntelemaan kriiseilyäni jatkuvasti, eikä viimeisenä lomapäivänäikään voitu käydä pizzalla, kun vaimoa niin alkoi ahdistaa. Että terve! Ihan sama miten hän kehuu, niin oma pääni ei lopeta vartaloni huonojen kohtien ja turvotusten etsimistä. On työlästä olla kommentoimatta, kun kehutaan, että vartalo näyttää upealta. Mieli huutaa, että eikä! Vaan turvonneelta, lihaksettomalta, plää plää plää!

IMG_7904[1]

Että ottaa päähän, että pääni onkin tällainen. Ja mikä kummallisinta, ohjeistan painonpudottajia näiden asioiden kanssa jatkuvasti. Osaan kannustaa ja tsempata. Osaan osoittaa, että heidän tulee muuttaa ajattelutapaansa. Että kehon inhoaminen ei ole tie tuloksiin. Että kaiken tulisi lähteä siitä, että ei hemmetti, olen niin mahtava, että ansaitsen vain parasta.

Olen toki aina ollut jossain määrin ulkonäkökeskeinen, mutta se ei ole mitään verrattuna nykytilaan. Ennen olin itsevarma ja todellakin ajattelin, että olen ihan hemmetin upea ja rakastin vartaloani. Mutta nykyään en juuri näe siinä kuin puutteita. Enkä voi sietää sitä, että ajattelen niin. Minulla on toimivat raajat, normaali terve keho. Mahdollisuus muokata sitä, jos haluan. Miksi valitan? Miksi sätin? Miksi en arvosta ja rakasta sitä, mitä olen?

Bettina julkaisi  jälleen hyvän tekstin blogissaan. Minua puhutteli erityisesti kohta:

”Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Harmi, että minulle kävi juuri niin.

IMG_0524[1]

Parsankatkuinen arki koitti !

Viikon verran rouvaseloa takana ja heitettiin kyllä koko viime viikko ihan todella läskiksi! Tässähän voisi vaikka jatkaa samaan malliin, niin saataisiin vuodessa varmaan +30kg rikki! Kun tässä ne sormuksetkin on vaihdettu, niin voi oikein hyvillä mielin rupsahtaa. Miehen on pakko rakastaa silti!

 IMG_0961[1]

ruokaa

IMG_0972[1]

No juu ei. Vaikka olisi miten tuo lylleröinti ja herkut maistuneet, arkeen oli palattava. Työt eivät paljon kysele, onko juhla- vai arkifiilis ja jos mielii häämatkalla paistatella bikineissä ilman jenkkakahvoja, ei parane vedellä lettuja kermavaahdolla ihan joka päivä.

IMG_0851[1]

”Tietenkin suuren juhlan jälkeen  tuntuu aina jollakin tavoin surulliselta” -Nuuskamuikkunen

Rouvaselämä on ollut ihan yhtä lailla ihanaa, kuin arki aiemminkin, mutta tottakai olo on ollut todella tyhjä ja välillä aika alakuloinenkin, kun odottava fiilis on poissa ja edessä ei siinnä häiden veroista juhlaa, jota suunnitella ja fiilistellä. Haikeaahan se on ollut, kun yhtäkkiä ei olekaan mitään järjesteltävää ja tehtävää. Tai siis on toki, mutta ei mitään mikä olisi puoliksikaan yhtä ihanaa! Paitsi JOULU!!!

IMG_0913[1]

Hääromppeita olen laittanut pois pikkuhiljaa, osa koristeista on matkannut uusiin kekkereihin ja lahja-astiat odottavat keittiönkaappien raivaamista. Mekko roikkuu edelleen vierashuoneessa ja näyttää siltä, että se päällä on pidetty hauskaa. Pesulaan pitäisi kolttu raahata, vaikka myydä en taidakaan raaskia.

IMG_0677[1]

Heti häiden jälkeen lähdimme muutamaksi päiväksi mökille Kerimäelle. Sitä oli niin väsynyt, että ei muuta jaksanut kuin nukkua ja syödä. Ruokaa ei säästelty, vaan possuiltiin menemään ihan niin paljon kuin vatsa veti. Pitkät yöunet, aamupalaa, lisää unta, lounasta… Köllöttelyä, iltapalaa. Ja karkkia. Käsi oli kipossa vähän väliä. Parin päivän mökkiherkuttelu venyi lopulta koko viikon  mittaiseksi hiilihydraattifestivaaliksi ja viime viikolla taisi olla tasan kaksi sellaista päivää, kun en syönyt häistä ylijääneitä karkkeja, ravintolaruokaa tms.

IMG_0828[1]

Kyllä sen huomasi olossa ja ulkonäössä. Yäk. Iho hermostui heti ja hääviikolla timmiltä näyttänyt vatsa olikin yhtäkkiä turvonnut pötkylä. Näytin aika pitkälti Atrian hiillosmakkaralta.

IMG_0884[1]

IMG_0540[1]
Ennen karkkifestivaalien
Jälkeen
Jälkeen

Syksyllä loppuneen dieetin jälkeen olen syönyt ilman vaakaa ja mielitekojen mukaan max parina kertana 3 päivää peräkkäin. Eli jouluna ja juhannuksena. Ei tämä siis ollut lainkaan mikään  katastrofi… Tai ei sen pitäisi olla. Vaan ihan normaalia elämää. Välillä näin. Mutta minun mieleni ei ollutkaan yhtään samaa mieltä. Harmitti ja ahdisti. Harmittaa ja ahdistaa edelleen! Ulkomuoto todella otti päähän. Ja ottaa edelleen päähän. Ja miksi kummassa! Voi voi jos ei nyt maha näytä koko ajan lättänältä. Luulisi, että se hauskanpito ja rentous olisi sen kaiken arvoista. Luulisi, ettei se ulkonäkö painaisi vaakakupissa niin paljon. Niinhän sitä luulisi…

Mitäpä toisaalta tuollaista harmittelemaan. Jos ei halua näyttää hiillosmakkaralta, eihän siinä auta kuin tehdä korjausliike ja palata arkeen. Ei viikossa mitään kauheaa katastrofia pitäisi saada aikaiseksi. Mutta stressin ryvettämä, univajeinen kroppa, joka ei ole saanut viime viikkoina kovin säännöllisesti ruokaa (ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, miten joku voi unohtaa syödä…) tuntui kyllä imaisevan kaiken sen epäoptimaalisen eineksen enemmän kuin mielellään. Puntarille en tohtinut mennä, mutta mittanauhalla pystyin tuon viikon jälkeen todentamaan liki 5cm lisääntyneen lantionympäryksen. Että ihan mukavasti tuo peräosasto ainakin keräsi nestettä. Onneksi tilanne normalisoitui parissa päivässä.

Ei siellä edelleenkään mitään ole :D
Ei siellä edelleenkään mitään ole 😀

Mutta pelottavan helposti voisi herkuttelu jäädä päälle. Kun kaiken moskan tunkemisen kroppaan lopettaa, keho alkaa kitistä lisää. Rasvaa, sokeria, nopeaa energiaa! Osasin odottaakin sitä, että parin päivän ajan kroppa on nuutunut, päätä särkee ja vatsa on turvonnut ja sekaisin. Mutta siis hyi että voikin tulla huono olo. Ei siinä enää meinaakaan maistua proteiinilettu, kun on puputtanut kunnon muurikkalettuja kermavaahdon kanssa. Ja marjat ovat sokerin mussuttamisen jälkeen kovin happamia. Yleensä arkeen palaaminen on minusta ihanaa ja huojentavaa ja maanantaina olikin ihanaa syödä omaa tuttua ruokaa, joka tuntui niin kevyeltä ja jätti hyvän olon. Mutta eilen elimistö jo vaatikin sokeria. Tässähän kuollaan nyt energiavajeeseen, äkkiä sämpylää ja hedelmäsalaattia tänne! Tässä kun on vielä nukkunut todella huonosti ja univajetta on varmaan luvattoman pitkältä ajalta ja opiskelustressi iski vasten kasvoja, niin ai että miten tekisikään vain mieli syödä ja lojua sohvannurkassa!

IMG_0976[1]

En muista milloin olisin ollut näin väsynyt ja himoinnut herkkuja näin paljon! Jouduin tänäänkin nukkumaan kahdet päiväunet ja huulet sen kun sinersivät. Dieetin jälkeiset nälkäviikot kun loppuivat, ei ruokavaliossa pysyminen ole tuottanut mitään ongelmia ja herkkuja on tullut syötyä suunnitelmallisesti ja vähän. Mutta nyt tekisi mieli heittää kaikilla rajoilla vesilintuja ja nakertaa suklaalevyä. Järsiä sitä levyä niin, että perfektionistin silmiin sattuisi. Ei todellakaan pala palalta, vaan ihan kunnon isoilla haukkauksilla!

Woman Eating Chocolate --- Image by © moodboard/Corbis
Woman Eating Chocolate — Image by © moodboard/Corbis

Vaan eihän se auta. Arki on koittanut. Opinnäytetyön kirjoittaminen on taas startattu. Töitä riittä jokaiselle päivälle. Treenata pitäisi. Ruokavalio pitäisi pitää kasassa.  Kai se tästä taas lähtee rullaamaan. Työt, arki, treenit… Juuri nyt motivaatio ei ole huipussaan.

Mutta nostettava vain katse mukaviin asioihin! Kuukausi häämatkaan! Mukavia juhlia tulossa! Lomaa vielä jäljellä. On kesä. Olen tuore vaimo ja meillä oli upeat juhlat! Onnellisuus on vain kaivettava esiin silloin, kun arjen harmaus meinaa peittää sen alleen.

DSC_2512