Miksi kehoaan on niin vaikea arvostaa?

Häiden jälkeen elämä on ollut eestaas soutamista ja huopaamista vapaan ja arjen välillä. Rahkapurkinkannattelija on ollut lomalla ja viikonloput on käytetty reissuilemiseen ja juhlimisiin. Viime viikko meni taas ihan normaalisti ruokavalion ja treenien osalta, kunnes taas tulikin viikonloppu ja reissu ja häät, joissa piti tietenkin vetää kakkua kaksin käsin. Ja kotona odotti vielä kasa omista kekkereistä jääneitä karkkeja, jotka tietenkin piti syödä. Kummasti kaikkea oli ihan PAKKO syödä.

Oma kunto ja ruokailut ovat aiheuttaneet kiusallisen paljon stressiä taas viime aikoina. Ei ole mitään syytä tai pakkoa vedellä millään tiukalla ruokavaliolla nyt, kun ei ole mitään pyllistelydeadlineja eikä tarvitse änkeytyä enää hääpukuun. Ihan hyvin voisin elellä taas niin, että arkena mennään ruodussa ja viikonloppuna rennosti, mutta ei. Pääni on eri mieltä. Tällainen peli ei vetele. Ei kohtuus, ei rentous. Vaan täydellinen ehdottomuus.

IMG_5661[1]

Itse huomaan, että kuukauden aikana syödyt kakut ja namuset ja hörpityt kuohuviinit näkyvät vyötäröllä ja yläselässä. Tunnen oloni nesteiseksi ja voisin jopa vannoa, että naamani on turvoksissa ja leukaperät ovat kadonneet jonnekin kaksoisleuan alle. Aamuvatsa ei ole yhtä lommoinen kuin pari kuukautta sitten. No iik, voisi joku ajatella. Onpa kauheaa. Ja niinpä, kyllähän se täysin hölmöltä stressinaiheelta tuntuukin.

Pää vain tuntuu olevan sekaisin, että miten pitäisi toimia. Että mistä se paras olo tulee!   Kyläpaikoissa minulle tuputetaan lisää ruokaa, on leivottu milloin mitäkin herkkuja ja  kaivetaan heti pullo kuplivaa tarjolle koska ”Viime kesänä jäit kaikesta tästä paitsi!” Jos teen sen virheen, että parahdan painostani tai tulleista kiloista (en tiedä, mutta uskon vakaasti) tai en ota tarjottavia, ihmetellään kun olen niin hoikka/laiha/ruikuli, että miksi nyt en voi ottaa. Että kyllä niitä kiloja saakin tulla ja eiköhän olisi vaan hyvä, että saisin hieman muotoja kun ei ole enää mitään jäljellä.  Se tuntuu kiusalliselta. Haluaisin nauttia elämästä ja itse olen aina ajatellut, että nauttiminen tulee nimenomaan rentoudesta, spontaaniudesta ja siitä, ettei aina pingota. No, sitten kun yritän elää niin ja ottaa spontaanisti jotain ruokavaliooni kuulumatonta, jota en ole päivän makroihin suunnitellutj  tulee niitä ongelmia. Ensin olen kieltämättä ikionnellinen tunkiessani toista palaa suklaakakkua suuhun. Silloin olen vielä aivan itsevarma ja jotenkin olo on euforinen, että jes, juuri tältä sen elämän kuuluukin maistua! Tulee oikein sellainen uhma, että hahhaa, minä rikon mieleni asettamat kahleet! Mutta ei mene kauaa, kunnes ahdinko iskee ja valtaa minut. Saa vatsaan kylmän möykyn. Tuo kyyneleet silmiin. Vatsa pömpöttää. Inhottava olo. Miksi pitikin syödä. Ei tämä edistä mitään. Olipa turhaa. Pari palaa kakkua saa vain haluamaan lisää. Kohtuus ei riitä ja kohtuuttomuus tuo entistä hirveämmän olon ja morkkiksen.

IMG_3049[1]

En suhtautuisi kauhulla nousevaan painoon, jos treenaisin tällä hetkellä täysillä ja söisin optimaalisesti, lihaskasvuani tukien. Mutta jos se ympärysmittojen kasvu tarkoittaa sitä, että vyötärö levenee ja perästä alkaa taas tulla kuin seitsemän leivän uuni ja tämä kaikki on vain nautinnonhaluisella ja rennolla elämäntavalla hankittua, on minusta ihan syytäkin olla huolissaan ja tarttua härkää sarvista ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta ei pään tarvitsisi mitään hätätilaa julistaa. Miksi ei vain voisi kohauttaa olkiaan, että ok jos nyt lomalla tulee 2kg. Ne lähtevät kun palaa arkeen. Miksi saada suorastaan paniikkimainen kohtaus, että nyt muuten maistoin pullataikinaa, päivä on pilalla. Jotenkin sitä myös on niin ylpeä omasta itsekuristaan. Siitä, ettei kisojan jälkeen tullut sitä 20kg pullahdusta, jota ilkeämieliset jäivät odottamaan vahingonilon kiimassa. Ylpeä siitä, että minä saan pidettyä homman kasassa.

Luulen, että lisääntyneen kriiseilyn taustalla  vaikuttaa treenien epäsäännöllisyys. Kyllähän minä edelleen treenaan enemmän, kuin keskiverto sunnuntaikävelijä ja harvoin liikuntakerrat viikossa jäävät sentään alle 5. Plus kaikki hyötyliikunta päälle. Mutta en voi todellakaan ylpeänä sanoa, että olisin treenannut 100 lasissa koko kesän ja kevään. Tehnyt onnistuneita je eteenpäin vieviä treenejä. Enemmänkin olen ylläpitänyt kuntoani. Oikeasti kovia treenejä, joista olen poistunut jalat tutistten ja silmämunat lerputtaen, on ollut varmaan 20 koko kevään aikana. Muuten on ollut keskiraskasta. Ja sitten ihan höntsääkin. Ja nyt on selkä sellaisessa juntturassa, että saa nähdä milloin pääsee kunnolla kyykkäämään. Ja sekös vasta wannabe fitnesstörppöä syökin, että pitää vaan popsia buranaa ja sirdaludia ja heijata.

Odotan innolla sitä, että saan taas treenit rullaamaan ja se 5  KOVAA salia tapahtuu säännöllisesti joka viikko. Satoi tai paistoi tai oli joulu taikka juhannus. Säännöllisyys treeneissä on ainoa keino saada tulosta. Ja uskon, että säännöllinen treeni on myös se, mikä pitää oman mieleni kasassa, Ja siis vielä nimenomaan se säännöllinen KOVA treeni. Aerobisilla ja patteritreeneillä mieli pomppii seinille.

Kun treenaa, mieli ei jaksa arjessakaan vaivautua miettimään miksi paita kiristää tai että kannattaako syödä enemmän ruokaa, kun on  nälkä. Koska tietenkin kannatttaa. Mutta kun ei pääse toteuttamaan kunnollisia kovia treenejä säännöllisesti, alka kroppa nopeasti aiheuttaa murhetta. Mieli väittää kovasti, että yhtäkkiä se perä roikkuu, allit hölskyvät. Vatsalihakset surkastuvat ja kainaloläskit palaavat. Sitten käy salilla ja boom, vartalo näyttääkin todella hyvältä ja ai että kun onkin taas ryhtiä tytössä. Ja sitten menee pari päivää ja hupsis: näytän mielestäni hoikalta, sitten laihalta. Sitten laihalta läskiltä. Sitten ihan vaan läskiltä. Peili tuntuu kertovan erilaista totuutta joka päivä ja mieleni ottaa ne totuudet vastaan ja aloittaa älämölön.

IMG_4622[1]

Kehon kanssa kriiseilylle tulee pian vuosipäivä, ellen saa asialle tehtyä jotain.Tuntuu, että olen tyytyväinen vain silloin, kun noudatan ohjeita 100% enkä lipsu edes juhlissa. Kun syön vain aina kiltisti, puhtaasti ja optimaalisesti. Mutta se ei ole mielestäni elämää, enkä aio alkaa elämään pääni oikkujen ehdoilla. Ei se ole mistään kotoisin.

Pahinta on se, että tämä vaikuttaa tottakai parisuhteeseenkin. Miesparka joutuu kuuntelemaan kriiseilyäni jatkuvasti, eikä viimeisenä lomapäivänäikään voitu käydä pizzalla, kun vaimoa niin alkoi ahdistaa. Että terve! Ihan sama miten hän kehuu, niin oma pääni ei lopeta vartaloni huonojen kohtien ja turvotusten etsimistä. On työlästä olla kommentoimatta, kun kehutaan, että vartalo näyttää upealta. Mieli huutaa, että eikä! Vaan turvonneelta, lihaksettomalta, plää plää plää!

IMG_7904[1]

Että ottaa päähän, että pääni onkin tällainen. Ja mikä kummallisinta, ohjeistan painonpudottajia näiden asioiden kanssa jatkuvasti. Osaan kannustaa ja tsempata. Osaan osoittaa, että heidän tulee muuttaa ajattelutapaansa. Että kehon inhoaminen ei ole tie tuloksiin. Että kaiken tulisi lähteä siitä, että ei hemmetti, olen niin mahtava, että ansaitsen vain parasta.

Olen toki aina ollut jossain määrin ulkonäkökeskeinen, mutta se ei ole mitään verrattuna nykytilaan. Ennen olin itsevarma ja todellakin ajattelin, että olen ihan hemmetin upea ja rakastin vartaloani. Mutta nykyään en juuri näe siinä kuin puutteita. Enkä voi sietää sitä, että ajattelen niin. Minulla on toimivat raajat, normaali terve keho. Mahdollisuus muokata sitä, jos haluan. Miksi valitan? Miksi sätin? Miksi en arvosta ja rakasta sitä, mitä olen?

Bettina julkaisi  jälleen hyvän tekstin blogissaan. Minua puhutteli erityisesti kohta:

”Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Harmi, että minulle kävi juuri niin.

IMG_0524[1]

Enemmän fitness-muro kuin fitness-urheilija

Olin kirjoittanut tätä juttua talteen jo varmaan kuukauden päivät ja nyt etusivulla olikin useampi teksti hyvin samasta aiheesta. Hauskaa! Lisätäänpä oma lusikka soppaan kertomalla omista kokemuksista ja mietteistä. Ja hieman itseni määrittelyä sinne joukkoon. Että minkäs tason fitness-immeinen täällä kaikkien viimeaikaisten häälätinöiden takana oikein on.

Kun tähtäsin ensimmäisiin kisoihin, elin ihan mahtavaa aikaa. Olin niin fiiliksissä koko touhusta, ihan täydellisesti lajin imussa. Viikottain poseerattiin, treenattiin porukalla, elettiin ja hengitettiin lajia. Koko kisoja edeltävä vuosi oli yhtä fitness-päiväkirjaa, jossa fitness ja tulevat kilpailut määrittelivät kaiken muun tekemiseni. Kaiken. Olin jopa poissaolevana opinnoistani, jotta pystyin panostamaan tuleviin kilpailuihin ja palautumaan niistä rauhassa. Kenties osallistumaan kevään kisoihin… Huuma oli päällä, huolimatta siitä, että olin koko ajan hyvin realistinen mahdollisuuksieni suhteen, enkä ollut tavoittelemassa korkeimpia sijoja edes raisuimmissa vitseissäni. Mutta palo toteuttaa oma unelma ja saattaa projekti loppuun oli niin kova, että tieltä saivat väistyä risut ja männynkävyt sekä kaikki muu.

Jkl 2014-1197

Kun dieettini viimeinen kolmannes alkoi, kroppa ei toiminut sen enempää kuin mielenikään. Olin täysin zombi. Milloin en kestänyt kuumaa, milloin en kestänyt kylmää. Välillä pyörrytti, välillä väsytti. Välillä en nukkunut kuin muutamia tunteja. Treenasin jopa 13h viikossa, sen mitä sain vain rutistettua. Ja päälle työmatkaliikunnat sekä fyysinen työ. Ja stressi. Mutta se kaikki oli kuin unta vain siinä vaiheessa, kun kisat lähestyivät ja oli aika aloittaa viimeistelyt.

Ja niin se kisaviikko koitti. Muistan, että koko viikko oli jotain niin mahtavaa. Olin aivan fiiliksissä! Kisapäivä oli kaiken sen työn kulminoituma. Se tuntui juhlalta, kuin valmistuminen koulusta.

IMG_5724[1]

Mutta niin se oli nopeasti sekin hössötys ohi ja arki koitti. Kilpailuiden jälkeen tuli hetki elettyä tyhjiössä. Kroppa, josta oli tiristetty 19kg ja jonka kehittymistä oli seurattu ja valokuvattu instagramiin silmä kovana, alkoi pehmentyä. Tunsin itseni nesteiseksi ja isoksi, vaikka painoin 60kg. Olin jo tottunut siihen, että vaakalukema alkoi numerolla 5… Omia kisakuvia katsoessa tajusi erittäin selkeästi, miten puutteellinen ja raaka oma fysiikka olikaan. Huomasi selkeämmin sen, että rasvan tiristymisen  ja kiristymisen sijaan keho oli vain tehnyt stopin ja polttanut lihasta. Ilman rusketusta näytin väsyneeltä laiheliinilta, enkä suinkaan urheilijalta. Eikä mikään ihme.

On hassua, miten sokeaksi omalle toiminnalleen tuli. Että teki vain ohjeiden mukaan, eikä yhtään pysähtynyt ajattelemaan, onko tässä touhussa mitään järkeä. Aivan kuin vastuu omasta järjenkäytöstä ei olisi ollut loppuviimeksi minulla itselläni. Minulla, joka olen oman kehoni paras asiantuntija. Ja vieläpä työskentelen näiden asioiden parissa ja toteutan tuloksellista, terveellistä valmennustyötä. Minne järki katosi omasta puuhastelusta?

Tottakai se on korvennut, että huonosti toteutetulla dieetillä katosi lihasmassaa. Kehoni rasvaton paino oli viime keväänä 55kg kehonkoostumusmittausten mukaan, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka luku alkaisi nykyään nelosella. Erityisesti jalat, jotka ovat minulle muutenkin ongelmallinen treenattava lihasryhmä sulivat pois kuin jäätelö helteellä. Muodottomat hernekepit palasivat. Sen hinnan sain maksaa siitä, etten ymmärtänyt tai suostunut tuntemaan oman kroppani signaaleja. Sen hinnan sai maksaa, koska silloin ei ollut kärsivällisyyttä laittaa hommalle stoppia. Oli vain pakko jatkaa, saavuttaa se mitä lähti hakemaankin.  Siinä järjen ääni jää aika vaimeaksi supatukseksi, kun on halu tehdä ja päämäärä käsin hipelöitävissä.

66kg ja oikein tyytyväinen
66kg ja oikein tyytyväinen
IMG_8082[1]
62,5kg

Oma tarinani on aika tyypillinen ensikertalaisen hötkyilijän iltasatu. Kuinka moni ajatteleekaan että voi aloittaa uuden elämäntavan täysin tyhjästä. Miten moni porhaltaa suinpäin kilpailuihin. Kuinka moni sortuukaan arveluttaviin ja kiellettyihin menetelmiin, koska ei malta tehdä kärsivällisesti töitä, vaan yrittää oikoa ohi pohjatyön?

Fitness-urheilu on laji, mitä ei voi toteuttaa puolivillaisesti, jos haluaa menestyä. Moni, itseni mukaan lukien, haluaa kilpailla omien tavoitteiden ja unelmien vuoksi. Haluaa haastaa itsensä ja katsoa, mihin itsestä on. Ja se on mielestäni aivan ok, vaikka se miten ihmisiä tuntuukin korpeavan. Minkäs teet, kun sen kummempia amatööriskabailuja ei juustonaksufaneille löydy, on pakko mennä pylleröimään samoille lavoille intohimoisten ja voitontahtoisten tosiurheilijoiden kanssa.

Herää kuitenkin kysymys: onko homma kaiken sen arvoista, jos ei ole mitään realiteetteja voittaa? Jos parhaat sijat, mitä voi kuvitella ovat kaikkea muuta kuin finaalisijoja? Antaako touhu niin paljon, että kannattaa satsata siihen kaikkensa? Onko fitness oikeasti se elämäntapa, jota toteuttaisi vaikka toinen alaraaja amputoituna?

Jos mulla ei ois jalkaa, söisin pullaa.
Jos mulla ei ois jalkaa, söisin pullaa.

Vaikka kilpailuiden jälkeen tulikin tyhjiö ja kisahuuma on iskenyt päälle moneen otteeseen, on se kaikki ollut aika ohimenevää. Pikkuhiljaa olen huomannut, että jaksan yhä vähemmän seurata muiden kuntokuvia. Tuntuu hölmöltä ottaa niitä itsestäni. Ei ole käväissyt mielessäkään, että ottaisin instagramiin kuvia paljaasta takapuolestani, mitä sitäkin auliisti harrastin keskellä suurinta huumaa.  Silloin kun näki muutosta kaikkialla. Ja tottakai sitä tapahtuikin. Se 19kg painonpudotus oli varmasti se, mikä piti itsetunnon taivaissa ja sai minut olemaan ylpeä kaikesta edistymisestä. Ja tietenkin siitä saikin olla ylpeä!

Summa summarum:

Olen nyt aika lailla samassa painossa, pari kiloa kevyempänä, kuin ennen kuohuviinipullahtamista ja sen jälkeen vedettyä dieettiä. Painossa, jossa olen ollut koko aikuisikäni lukuunottamatta ääriesimerkkejä, kisakuntoa ja ”pullukoitumista” Kroppani malli on kuitenkin muuttunut, treenaan isommilla painoilla. Säännöllinen, proteiini – ja kasvispitoinen ruokavalio on vuosien varrella pinttynyt mukavasti takaraivoon. Olen päässyt eroon sokerikoukusta ja lohtusyömisestä. Kevään aikana olen löytänyt nautinnon rennosta liikunnasta, enkä tee jokaista treeniä verenmaku suussa, suorittaen. Maailmani ei kaadu, jos jätän treenin välistä tai poikkean ruokavaliostani.

IMG_8120[1]

Voisi sanoa, että harrastan liikuntaa samalla hyvällä fiiliksellä, tosissani mutten liian vakavissani, kuin ennen fitness-touhuamisiani. Kilpailuaspekti jopa ilman voittohaaveita toi suorittajan elämään vähän lisää suorittamista. Aivan kuin sitä olisi kaivattu yhtään lisää.

En voisi elää ilman treeniä, säännöllistä ja terveellistä ruokaa, itseni haastamista tai tavoitteita. Mutta en voi, enkä myöskään halua elää elämää, jossa nämä asiat ovat kaiken keskipisteessä. Elämän tarkoitus ja focus. Mitä minulle jäisi, jos menettäisin liikuntakykyni? Kyseessä on vain harrastus, joka jää lopulta kaiken muun jalkoihin, jos elämässä niikseen käy. En elä lajia varten. Mutta minulle on aivan ok, että joku niin tekee. Täytyy tehdä sitä, mitä todella rakastaa ja tätä lajia ei ilman rakkautta ja intohimoa jaksa kukaan vuodesta toiseen.

IMG_1011[1]

Moni ajattelee, että fitness-tyylinen elämäntapa on todella haasteellinen. Mutta itse olen kokenut, että minun kaltaisilleni ihmisille se nimenomaan ei ole haasteellinen. Se on suorastaan helpotus! Vaikeampaa on elää täysin rentoa, spontaania elämää, jossa vallitsee joustavuus ja hetkessä eläminen. Tai syödä ihan mitä sattuu milloin sattuu ja liikkua joskus kun huvittaa ja voida vieläpä hyvin.  Helpompaa minusta on kontrolloida tekemisiään ja elää ohjeiden sekä kalenterin mukaan.

Tärkeintä kuitenkin on elää sellaista elämää, joka näyttää ja tuntuu omalta! Jos johonkin elämässään ei ole tyytyväinen, on niitä asioita mahdollista muuttaa. Mutta muutoksen pitäisi silloinkin kummuta halusta, motivaatiosta ja tarpeesta. Ei epärealistisista odotuksista ”sitten elämäni olisi parempaa” Jokaisella meillä on varmasti ne kehityskohteemme. Itse jatkan kehittymistä rentouden saralla ja tunnustelen rauhassa omaa motivaatiotani. Jospa nyt vain rauhassa katsoisin, mihin (fitness)elämä vie ja kehittyy, enkä määrittelisi aina suuntaa etukäteen.