365 päivää kilpailuista

Voi pyhät fledanit. Eilen huomasin, että kilpailuista on kulunut tasan vuosi! Ilman Facebookin sylkemää pyllykuvaa olisin tuskin edes tajunnut ajankulua. Vastahan kisoista oli kuukausi, 8 viikkoa, 16 viikkoa… Vasta tuli päiviteltyä tietoja kilpailuiden jälkeisistä mitoista ja kunnosta ja suunnitelmista! Mihin se aika meni!! Jos vuodet vierivät samanlaista kyytiä jatkossakin, olen 83-vuotias ruttuliisa ennen kuin ehdin huomatakaan, kääk!

mi

Vuodessa ei ole tapahtunut mitään erityisen ihmeellisiä. Monilla kilpailut käynnistävät mahtavan kehityskauden ja pihviä tahkotaan huikealla pieteetillä. Itse vietin kilpailuiden jälkeiset viikot kipeänä. Ja jos nyt oikein realistisia ollaan, koko kilpailuiden jälkeinen vuosi on ollut yhtä kropan kanssa taistelua. Ja nyt en puhu vain mielen ja kropan välienselvittelystä, vaan ylipäätään kropan toiminnasta.

Kisadieettini meni monilta osin plörinäksi. Valitettavasti olin niin tyhmä jästipää, etten suostunut jättämään hommaa kesken. Enää en lähtisi leikkimään terveydelläni, mutta hyvähän se on nyt sanoa, kun joutuu korjailemaan tuhotöidensä jälkiä. En todellakaan piitannut silloin hyvinvoinnistani, hormonitoiminnasta tai mistään muusta kuin siitä, että 14.9. nousen lavalle ja sillä se. Että kyllä sitä väsymystä ja kehoa ehtii huoltaa sitten myöhemminkin. Mitä enemmän kroppa laittoi hanttiin, sen enemmän minä pistin höyryä koneeseen. Ja kaloreita vähennettiin sellaisiin lukemiin, että lemmikkimarsukin olisi varmaan ruokaillut paremmin. En rehellisesti tiedä, mitä omille aivoilleni tapahtui. Sulivatko ne lihasten mukana vai kärsivätkö niin kovasta hiilihydraattivajeesta, että minusta tuli sellainen imbesilli.

IMG_5562[1]

Vuosi on siis mennyt tasapainoa etsiessä. Ja etsiminen jatkuu. Minulla on kammottava tapa vetää itseni piippuun. Se tapahtuu sykleittäin ja viimeksi tällainen sykli tuli keväällä. Kas kummaa, ettei kroppa pelitä, kun kuormitusta on aivan liikaa eikä esimerkiksi lepoa nimeksikään. Onkin ollut välttämätöntä tehdä matka oman hyvinvointinsa lähteille. Keho, jonka joskus tunsin niin hyvin on tuntunut monilta osin vieraalta. Se on ollut tehoton, veltto, kipuileva, jäykkä. Minun on pitänyt tunnustella, millaiset treenimäärät keho sietää. On pitänyt tunnustella, minkä verran energiaa kehoni tarvitsee. Miten paljon minun on levättävä?

IMG_5810[1]
Kisojen jälkeen <3

On ollut pakko myöntää itselleen se kivulias tosiseikka, etten ole enää samanlainen duracell kuin vuosia sitten. Uupuminen uhkaa minua kerta kerralta helpommin ja stressinsietokykyni on merkittävästi heikentynyt. Teen ja jaksan kyllä edelleen paljon asioita, mutta entiseen verrattuna, kun saatoin hyvinkin tehdä sitä 12h päivää useita kertoja viikossa, porskuttaa ilman vapaita ja lomia se nyt ei ole juuri mitään. Silloin saattoi nukkua vähän ja treenata paljon. Ja vieläpä kehittyä. Enää minusta ei ole sellaiseen. Koko keho laitttaa nopeasti kampoihin.

IMG_4929[1]

Olen taas lukenut paljon tutkimuksia ja artikkeleita ylikunnosta, joka oli erittäin ongelmallisesti riesanani joitain vuosia sitten. Silloin paranemiseni kesti puoli vuotta. Puoli vuotta toipumista, lääkärin mukaan jo krooniseksi menneestä, ylikunnosta. Aineenvaihdunta sekaisin edelleen, painoa 15kg lisää lyhyessä ajassa. Ja mitä teen minä. Aloitan dieetin ja kisavalmennuksen. Kului reilu vuosi tuosta tilanteesta ja minä olin kisalavalla. Niin onnellisena ja ylpeänä siitäkin huolimatta, että seisoin siellä huojuen ja krampaten, osan vaivalla tekemästäni lihasmassasta menettäneenä.

Ja vuosi kilpailuiden jälkeen olen tässä. En tiedä, kuinka paljon painan. En ole saanut nostettua penkkitulostani. Raskaat maastavedot ja kyykyt ovat lannerangan pulmien vuoksi no no. Mutta minulla on pitkästä aikaa erittäin mainio fiilis. On ollut flunssaa, korvatulehdusta, mutta on ollut myös mahtavia, monipuolisen liikunnallisia viikkoja. Eheitä viikkoja, jotka olen saanut elää ja hengittää urheilua. Tässä minä istun koneella kirjoittamassa. Fiilistelemässä sitä tunnetta, mikä minulla salilla oli. Toiveikkaana, josko kroppani viimein alkaisi olla toipunut. Josko se nyt olisi valmis vastaamaan tavoitteelliseen treeniin ja ruokavalioon.

IMG_4026[1]

Viikkoni ovat rankkoja, elämäntilanteeni on todella hektinen. Mutta aion edetä rauhassa ja varovasti. Lisätä pikkuhiljaa enemmän ruokaa koneeseen, koventaa treeniä kilo kilolta. Nyt ei ole mikään kiire eikä hönty eikä hoppu. Mutta unelmia ja ihanteita on. On taas syttynyt se pieni ihana polte olla paremmassa ja kovemmassa kunnossa, saada oma unelmafysiikka. Vielä joku päivä sen saavutan ja kiipeän lavalle lihaksikkaana, terveenä kilpailijana, joka voi olla ylpeä siitä, että teki koko homman hyvinvointinsa ehdoilla, lautanen täynnä ruokaa!

Täältä tullaan.

Mikä ajaa ihmisen pyllistelemään lavalle?

No ainakin haulikolla ja pinaattikeitolla on mahdollista ajaa ihminen moiseen epätoivon tekoon, mutta että muuten! Miksi esimerkiksi minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! (Suora lainaus Muumeista, en allekirjoita järkevyys-osuutta millään tavalla)

mi
Olkoot nyt tämä sitten ykköskuvana,kun pyllyä ei saa laittaa ekaksi 😀
pyllyä2
Motivaatio voi myös löytyä perästä. Peräni ennen kyykkäämistä vaatemallivuosilta.

Mutta näin on. Niin vain minäkin, entinen alakulon ja alakulttuureiden angstinen mustapää transformoiduin mustasta toukasta värikkääksi fitness-perhoseksi. Välissä oli kuitenkin tuikitarpeellinen koteloitumisvaihe, jonka aikana aloin muovautua fitness-perhoslajikkeelle ominaiseen tyylisuuntaan. Tähän kuului muun muassa hiusten värjäys punaisesta ja mustasta blondiksi ja pinkin Adidas-verryttelytakin ostaminen. Nehän nyt oli ihan must to do.

kukkuu10 IMG_2528[1]

Mutta metaforat, kielikuvat ja mielikuvat sikseen ja itse asiaan. Miksi minä ängin oman takamukseni mukaan fitnessbuumin pyörteisiin?

Kaiketi näitä perusteluja on tullut sivuttua jo useammassakin tekstissä. Kai voisi sanoa, että se kävi vahingossa. Kai voisin sanoa, että olen haaveillut touhusta niin pitkään? Kenties. Mutta niin kai siinä lopulta kävi, että ikäänkuin ajauduin lajin pariin erinäisten käänteiden kautta. Luiskahdin kuin olisi Muscle Juicella voideltu! Muistaakseni aloittaessani blogia, kirjoitin tästä samaisesta hommasta otsikolla ”ulkokentältä sisään livahtava pökäle” Hmm.

Hieman taustojani. En nyt ole ihan mistään puskasta revitty, liikuntaa harrastamaton pulliainen ollut ennen fitnesshurahdustanikaan. Lapsena en ollut mikään himoliikkuja ja valitettavasti minussa ei taidettu nähdä potentiaalia esimerkiksi telinevoimisteluA varten. En ollut mikään sulava joutsen, vaan nimenomaan sellainen varsin ruma ja hyvin pullalla ruokittu ankanpoikanen. Himpura. Lapsena minua kiinnosti enemmänkin leikkiä koiraa ja pureskella muita kanssaeläjiä ja kokata leikkimökissä herkullisia ruokia kera serkkuni. Vanhoista maitojauheista tuli erinomaisia pirtelöitä, joita oli kiva tarjota hyväuskoisille pikkuveljille! Mutta liikunta ei napannut, ei vaikka äitini himoliikkui ja jumppasi Jane Fondan tahtiin oranssissa bodyssa ja otsapanta kolmionmuotoista permanenttikampausta tukien.

jeje

Ratsastus oli ainoa harrastus. Aijoo, ennen sitä tanhusin. Mutta ei siitä sen enempää…
Olisinkohan ollut 9 kun aloitin jalkapallon ja sitä harrastin kyllä aktiivisesti joitakin vuosia. Olin kelpo maalivahti. Paitsi silloin kun vaihtelimme puolustajien kanssa ponnareita keskenämme. Tai joutuessani kenttäpelaajaksi. Kentällä jotenkin kummasti aina nappasin sivurajapotkuista kopin. Koripalloa ja lentopalloakin tuli hutkittua. Pitkänä luikurina oli hyvä huidella pallopeleissä. Hiihtoa ja lenkkeilyä inhosin. Puhumattakaan suunnistuksesta. Kummasti meidän porukkamme suunnistuskartat aina kastuivat lukukelvottomiksi tai tuuli vei ne tai karhu söi. Emme siis voineet suunnistaa. Oli pakko juoruta koulukavereiden kanssa mättäällä ja mätystää mustikoita.  Liikunnan kanssa oli yläasteella myös harmillisen paljon taukoa. Olin liikuntakiellossa varmaan puolet kouluajasta mikä näin jälkeenpäin ihmetyttää. Miksi ei ohjattu tekemään mitään kuntouttavaa harjoittelua? Lääkäreiltä vain lappu kouraan että liikunta kielletty ja kentän reunalle seuraamaan, kun muut pelaavat. Jes. Olipas kivaa.

Ratsastus oli se oma juttu aina 5-vuotiaasta asti ja yläasteikäisenä minulle ostettiin ensimmäinen oma hevonen, jota kiillottaa Showshinella. Ja jonka harjaa tasoittaa tasaiseksi pottatukaksi. Olin tuolloin alueemme esterenkaassa ja kilpailin kansallisia esteitä sekä kenttää. Muutin lopulta Ypäjälle hevoseni kanssa, Loimaan lukion hevosurheiulinjalle. Koulu maksoi valmennukset ja lukiokursseista osa tuli ratsastamalla. Kaiken tämän ratsastustouhun ohessa keskityin pitkälti kiukuttelemaan äidilleni ja olinpa vielä alkanut seurustelemaankin, joten viikonlopuiksi tulin lähes järjestään kotiin, enkä jäänyt ratsastelemaan kuten olisi pitänyt. Motivaatio taisi tehdä tenän. Kun sitten tuli ajankohtaiseksi myydä hevonen ja ostaa parempi tilalle, oli silloinen päätös jättää hevostouhut hetkeksi katkolle. Katko kyllä sitten venähti ja lopulta oli myyty trailerit ja kisakaapit ja kaikki tyynni.

arts

Jälkeenpäin sitä on hieman harmitellut. Itseasiassa aika paljon. No erityisesti sitä, että on ollut kiittämätön nulikka ja raivokas murrosikäinen, mutta myös sitä, että en silloin kunnianhimoisesti jatkanut eteenpäin. Jotenkin vain koin, että olen niin keskinkertainen ja Suomessa tasoisiani, paremmalla finanssitilanteella siunattuja ratsastajia riittää joka toiselle sormelle. Enkä myöskään nähnyt, että hevostouhuista voisin koskaan leipoa itselleni ammattia. Tuli sellainen olo, että eihän tässä touhussa ole mitään järkeä. Ja miten sitä olisi voinut itsensä ja kantturansa elättää sitten, kun sponsori (äiti) olisi sulkenut rahahanansa? Oli pieenen aikuistumisen paikka.

Toisaalta, polven mokomakaan ei oikein ollut toipunut viimeisimmästä leikkauksesta ja ratsastaessa oli kovia kipuja. En tiedä, olisinko voinut edes siinä pariin tulevaan vuoteen kilpailla kenttäratsastuksessa, kun jo hevosen selässä istuminen ilman kevyttä istuntaa  sai polven turpoamaan melko mukavasti. Ehkä tälläkin käänteellä oli siis tarkoituksensa.

Mutta hupsista keikkaa, vähän rönsyilen! Oli miten oli, muiden pureskelusta, jalkapalloilusta ja kilparatsastuksesta fitness-lajeihin. Tadaa! Ratsastuksen jälkeen oli tietenkin pakko keksiä muita harrastuksia. Yhtäkkiä olikin vapaa-aikaa, vaikka toki kävin silloinkin ensi alkuun ratsastamssa vokrahevosellani muutamia kertoja viikossa. Siinä lähestyessäni virallista aikuisikää aloin miettiä hieman tuota omaa kroppaa ja tulin siihen tulokseen, etten näköjään voikaan enää popsia ihan mitä sattuu, Oumaigaad, ei enää päivittäisi karkkipusseja ilman jenkkakahvoja. Damn it. Oli pakko alkaa jumpata äidin kanssa. Ja polvivaivoja oli kuntoutettava salilla.

Jurppihan se ensin. Ei tuntunut omalta jutulta heilua ryhmäliikuntatunneilla ja tehdä grape-askelia. Mutta kyllä ne (minimaaliset) tulokset ja hyvä olo motivoivat jo silloin ja siitä se nälkä kasvoi syödessä. Kuntosalini pt, sen jälkeen kollegananikin ollut Karoliina, teki minulle ensimmäiset omat saliohjelmat. Niitä tahkottiin ja lisänä sitten erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Ja siinä sitä sitten tulikin innostusta myös lenkkeilyyn ja kohta juoksin ensimmäistä kertaa vuosiin ja olin ihan intona jostain 8km pyrähdyksestä.

Olin todella kiinnostunut kilpa-aerobicista, mutta olin siihen touhuun valitettavan yli-ikäinen. En ainakaan silloin löytänyt tietoa paikoista, jotka olisivat lähteneet tämän ikäisiä opastamaan. Enkä todellakaan ollut mikään lahjakkuus. En ole ylipäätään motorisesti erityisen etevä. Tuuli Matinsalon kisavideota kytätessä sitten törmäsin johonkin fitness-kilpailuvideoon ja olin että VAU! Siitä alkoi lajin ihastelu. Silloin touhu oli pientä.

jen

En kuitenkaan ajatellut silloin, että tulisin itse kilpailemaan. Mutta nopeasti se mieli muuttui.

Minulla oli ennen kisavalmennustani ollut n.1,5 vuotta treenejä personal trainerini, Timo Haikaraisen kanssa. Aloitin treenit ollessani pt-koulutuksessa ja haaveillessani kilpailuista joskus tulevaisuudessa. Kurssikaverilleni vitsailin silloin että noo, jos vaikka 2015 lavalle. Timon palkkasin kuitenkin hommaan alunperin siksi, että halusin välttää uuden polvileikkauksen ja saada rimpulajalkoihin lisää voimaa. Siinäpä sitten tavoitteet alkoivat pikkuhiljaa muovautua. Kohta janosinkin kovempia painoja, halusin opetella rinnallevetoja, kasvattaa lihasmassaa ja tiristää rasvaa. Välissä halusin treeniohjelman, joka tukisi thainyrkkeilyharrastusta. Sitten tulikin vähän ylikuntoa kun puuhastelin hetken aikaa yksinäni ja paukutin menemään kuin hullu ja sitten jatkettiin taas Timon kanssa kehon palauttelua. Ja siinä tuli sitten vähän bulkkia ja sitten tulikin ero ja sitten maistuikin biletys ja herkut enemmän kuin kuntosali. Ja kohta olinkin 15kg painavampi kuin ikinäkoskaan. Huppista keikkaa.

jot

IMG_7273[1]

Eroa edeltävä vuosi meni fitnessiä silmä kovana seuraten ja vannoin, että body fitness-lavoille noustaan vielä joskus. Kuitenkin puoli vuotta palauttelua vaatinut ylikunto ja sen jälkeinen hetkellinen lössähdys vetäisi mattoa jalkojen alta ja söi intoa koko treenaamiselta. Mielessä pyöri vain se, että ylimääräinen pläski on saatava tiehensä. Ja sitten tulikin uusi parisuhde ja kauaa siinä ei toisen kalsareita tullut pyykättyä, kun jo puuskahdin, että haluan aloittaa kisavalmennuksen. Ja siinä kun hyväuskoinen uusi mies innoissan heilutti vihreää lippua, että anna palaa, olinkin valikoimassa itselleni kisavalmennusta.

IMG_2519[1]

1624551_10202530706925034_1535099843_nJa yhtäkkiä minä tähtäsinkin syksyn 2014 fitness-kilpailuihin. Mutta bikini fitnessiin. Hieman sai lajia selitellä, kun olin aina puhunut jostain muusta. Ja ajankohtakin! Tuleekohan se nyt liian pian? Mutta sama se, enää ei ollut minulla malttia miettiä sitä, oliko liian aikaista vai ei. Se oli menoa se!

IMG_5297[1]

Moni tivaa, että onko tässä harrastuksessa mitään järkeä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut esimerkiksi ratsastuksen järkevyyttä. Se nyt ei ainakaan ollut järkevää. Rahaa paloi, vapaa-aikaa ei ollut ja milloin oli mikäkin paikka kipeänä, kun lensin leppäkeihään lailla, kun rakas hevoseni päätti kääntyä 360 astetta nähdessään kävyn.

Harrastus määritellään vapaa-ajan toiminnaksi, joka rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Sitä ratsastus ja hevosten kanssa puuhastelu todella on, mutta sitä voi olla yhtä lailla myös fitness. Se saattaa jonkun mielestä tuntua absurdilta, mutta yhtä lailla minusta tuntuu absurdilta, että joku haluaa harrastaa suunnistusta. Tai sitä tanhua. Sitä en kiellä. että tähän lajiin liittyvä dieettaaminen ja ulkonäön vahtaaminen ei ole välttämättä järkevimmästä päästä, mutta se ei automaattisesti tarkoita/edellytä syömishäiriöistä käyttäytymistä. Terveitä harrastajia on varmasti enemmän, kuin oireilevia, ainakin jos miettii pitkällä tähtäimellä.  Itselläni on edelleen iso työmaa oman kaalini kanssa, että voin hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset, enkä olisi enää niin ankara itseäni kohtaan, mutta en missään nimessä harrasta lajia siksi, että inhoaisin vartaloani ja itseäni. Minä vain yksinkertaisesti nautin siitä mitä teen! Treenaisin joka tapauksessa. Söisin joka tapauksessa terveellisesti. Kyttäisin peilistä selkääni ja yrittäisin nähdä, onko pihviä tarttunut. Kilpaileminen ei ole mikään päätavoite ja itseisarvo. Se on vain ihana pieni ekstra, kirsikka kakun päällä, joka tekee kyykkäämisestä entistäkin ihanampaa!

IMG_4026[1]

Ja se tavoite. Se määrittelee tekemisen tason tässäkin. Itse haluan haastaa itseni, muokata vartaloani ja treenata entistä kovemmin. En haikaile kärkisijoituksia, EM-mittelöitä, ammattilaiskortteja. Minulle ei ole tärkeää olla IFBB bikini athlete. Olen vain harrastelija. Verrattavissa tätiratsastajaan, joka osallistuu harrastehevosellaan seurakilpailuihin hupimielessä – juuri silloin kun huvittaa ja päivä on kaikista aurinkoisin.

Harrastamisen iloa itse kullekin!

kars