Fitnesstuuliviirin tunnustuksia

Ai että, kyllä jouluhörhöä riemastuttaa, kun Joulu kolkuttaa ovella! Mutta samanaikaisesti se kauhistuttaa. Kohta se koko syksyn fiilistely ja hehkutus ja ihanuus (ja tekosyy mutustella herkkuja) loppuu ja alkaa karu arki ja uusi vuosi uusien haasteidensa kanssa. Yhyy! Voi tätä luopumisen tuskaa!

No ei vaan. Olen saanut kyllä hyvin fiilistellä Joulua ja soittanut joululallatuksia nonstopina jo syyskuusta. Tai vasta syyskuusta. Alkoihan tohinani tänä vuonna tavallista myöhemmin. Lahjatkin ovat jääneet melko viime tinkaan, yleensä kun ne ovat olleet ostettuna jo kuukausia etukäteen. Mutta ei se mitään. Tämä syksy oli ihan kohtuullisen menevä, työharjoittelu ja opinnäytetyö töiden ohessa ovat mielestäni aivan kelvollisia suorituksia. Tokihan joku superihminen olisi tässä vetänyt yhden kisadieetin ja valmistunut opinahjostaan ja leiponut leipää kaikille kaupungin työttömille, mutta olen ihan tyytyväinen omaan selviytymiskamppailuuni syksyn osalta. Mutta oikeasti, ihanaa myös että vuosi vaihtuu ja on taas se aika, kun voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ainakin siinä mielessä, että suklaat on imuroitu pöydiltä parempiin suihin. 😉

IMG_4389[1]

Taannoin hehkutin siitä, että aloitan uudessa valmennuksessa ja kisatavoitteet kiiluvat silmissä ja motivaatio on huikea ja kohta taas mennään ja se on #11098890 days out ja vaikka mitä. Mutta sitten realismi jotenkin iski. Kun tarkastelen ensi vuotta, on siitä puolet täynnä työharjoittelua. Valmistuminen. Pääsykokeet yliopistoon ja sitten täyttä kysymysmerkkiä. Tiedän syksyltä vain sen, että lähdemme ainakin Madeiralle ja perhepiirissä juhlitaan häitä ja pyöreitä syntymäpäiviä, mutta sitä en tiedä, missä minä olen. Opiskelenko? Teenkö oman alani töitä? Vai kaupustelenko edelleen viinejä valmennustyöni ohessa? Se jää nähtäväksi. Muuttujia kuitenkin on mahdollisesti todella paljon, eikä siinä mitään, tervetuloa vain uudet tuulet. Mutta että tuohon samaan syssyyn sotkisi kisavalmennusta?  Ajatus alkoi ahdistaa. Ei siinä mitään,  jos motivaationi lajia kohtana olisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Olen minä kiireessä ja hullunmyllyssä porhaltanut kisadieetin jo kertaalleen. Mutta siinä oli myös sitä uutuuden viehätystä. Nyt tiedän varsin hyvin, mitä tuleman pitää, eikä se juurikaan innosta minua.

Jo kesällä mielessä kävi ajatus, että entä jos oma pyllistelykokemukseni jääkin elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Suorastaan säikähdin. Mitenkäs nyt näin? Ei nyt herranpieksut sentään moisia ajatuksia. Kuitenkin palava halu olla parempi ja hampaankoloon jäänyt ”jokin” hiersivät niin paljon, että en voinut antaa kisaamisajatuksen olla. Syksyllä kisa-ajatus pyöri päässäni entistä enemmän ja olin todella varma, että kyllä minä sinne haluan ja nyt tiedän mitä pitää tehdä toisin ja ai että – kohta muuten mennään. Motivaatio 100%! Tuntui luontevalta ja tärkeältä hakeutua valmennukseen. Koin, että motivaatio on todellakin kohdallaan, vaikka se nyt välillä kävikin pohjamudissa. Mutta eihän se ole tavatonta. Kuitenkin aina pahimman kiireen keskellä mielessä vilahti, että en kestäisi, jos tähän pitäisi ynnätä vielä kisatouhua. Ja esimerkiksi lomalla rentoillessa muistin, että tällaista se elämä tosiaan voi olla, kun ei nipota ja nillitä ja mieti liikaa treeniä ja ruokaa. Koska siihen se itselleni niin helposti menee.

IMG_4234[1]

Ahdistava ajatus kilpailemisesta, tiukasta ruokavaliosta ja hampaat irveessä vedetyistä treeneistä alkoi ahdistaa päivä päivältä enemmän. Kun ensi vuoden kuviot vielä alkoivat selvitä ja yhtälöön ynnäytyi 8 viikon työharjoittelun siirtyminen läheltä kohtia tuonne puolen tunnin ajomatkan päähän, alkoi ajatus vahvistua: minulla ei ole nyt sitä paloa ja kunnianhimoa, joka pitäisi olla! Ja jos vielä haluaisin parantaa viime kerrasta, pitäisi sen halun olla entistä kovempi. Mutta ei. Ei värähdystä. Sitä vastoin pääni on entistä enemmän täyttänyt ajatus siitä, että miksi minua edes koko laji kiinnostaa? Bikini fitness on tottakai urheilua ja siellä on hurjan kovia ja upeita kuntoja. Mutta se on myös pitkälti kauneuskilpailu, jossa kovin tatuoituna ei koskaan tule olemaan huimia mahdollisuuksia. Enkä nyt muutenkaan ole perunanenineni mikään Sofia Ruusila. Enkä ole edes koskaan ollut innostunut kauneuskilpailuista! Ja sitten toisaalta – mitä minä saisin siitä, jos ylipäätään pärjäisin? Olen minä kisoissa menestynyt aiemminkin ja onhan se ihan huikea fiilis voittaa ja saada pystejä. Kilpaurheilussa on ihan selkeä homma: ketään ei suoraan sanottuna kiinnosta se työmäärä, minkä laitat peliin, jos et onnistu. Mutta tässä lajissa se tuntuu todella raadolliselta, koska kaikki on vain tuomareiden makumieltymysten varassa. Kroppaa vedetään äärirajoille muutaman minuutin takia. Ja kun mietin, millainen zombi viimeksi olin, voin todeta, ettei se ole sen arvoista. Huomaan myös koko ajan enemmän ja enemmän, että itsensä esittely ei enää niin innosta. Ensimmäisellä dieetillä oli ihan huippua ottaa kehityskuvia ja postailla niitä innoissaan,nyt se tuntuu ainakin vähäpukeisena melko nololta. Mutta näin se on tainnut mennä useamman kohdalla, en siis liene poikkeus.

IMG_4337[1]

Oli aika todella noloa ja epämiellyttävää laittaa valmentajalle viestiä, että hei – nyt tarvitaan aikalisä. En halua tähdätä ensi syksyyn, en ehkä edes kevääseen. Enkä tiedä haluanko tähdätä mihinkään juuri nyt. Mutta kun sain uudet treeni- ja ruokavalio-ohjeet, tunne oli niin voimakas, etten voinut sivuuttaa sitä ja vain olla. Tuli sellainen fiilis, että ei minua vain innosta toimia näin. Nyt ei ole se hetki, kun voisin antaa itsestäni kaiken lajille. Eikä minua itseasiassa edes kiinnosta antaa kaikkeani. 😀 Kyse on kuitenkin harrastuksesta. Ei mistään sellaisesta, joka toisi leipää pöytään tai kehittäisi minua ammatillisesti. Vaikka toki olen oppinut lajin vuoksi paljon asioita ja painonpudottamisen omakohtainen kokemus oli ammatillisesti kasvattavaa. Jos olisin NHL-pelaajan vaimo, silloin varmasti harrastelisin ilomielin. Mutta kiireisenä motivaationi ei vain kanna niin pitkälle. Missä vaiheessa esimerkiksi poseeraisin? Pidänkö edes poseeraamisesta? Ehkä ensin löydettävä vastaus näihin kysymyksiin.

Tiedän, että haluan joskus vielä lavoille. Mutta ajatus siitä, että nyt pitäisi olla joku selkeä päivämäärä tuntuu epämiellyttävältä. Mennään sitten kun on sen aika. Haluan kehittää kuntoani ja treenata, se ei mitenkään muutu. Kenties intoudun vasta masters-sarjaan. Kukapa tietää! Ehkä into tuleekin ensi vuonna, kukapa tietää sitäkään. Mutta nyt tuntuu tärkeältä, että en aseta mitää selkeää määritelmää tai kisa-ajankohtaa.

IMG_4476[1]

Olotila on ollut näiden ajatusten myöntämisen jälkeen todella hyvä. Käytännössähän mikään ei muutu. Treenaan, syön terveellisesti. On tavoitteet. On päämääriä. Mutta voin tehdä asioita enemmän fiiliksen mukaan. Nauttia treenistä harrastuksena, miltä se ei ole aina tuntunut. Syödä treeniä tukevaa monipuolista ruokaa, mutta sallia poikkeuksia ja toteuttaa kaikkea rennosti. Olen myös pitkään halunnut monipuolistaa treenaamistani ja kokeilla uusia lajeja, kuten ilmajoogaa ja aikuisten telinevoimistelua. Ehkä nyt olisi hyvä hetki näille? Mukava olisi saada lisää liikerepertuaaria ja myös kehittyä klassisissa voimailuliikkeissä.

Tällä hetkellä käytän bling bling-bikineihin ja kisalisensseihin hupenevat roposet mieluummin kouluttautumiseen.  Ensi vuoden koulutuskalenterissa tulee olemaan esimerkiksi urheilufysioterapian konferenssia, teippauskoulutusta… Ensi vuosi saa olla kehittymisen vuosi! Mutta haluan kehittää muutakin, kuin persettäni. Esimerkiksi leuanvetoa. 😀 Ja kenties könyän pitkästä aikaa kunnon ratsastustunnillekin, sillä pääsin pitkästä aikaa hyvän hevosen selkään. Ja siellä satulassa killuessa tuli sellainen olo, että voi pojat – olen kotona.

Bongaa kameramies
Bongaa kameramies

Tämä asia on ollut kiireen vuoksi yksi seikka, mikä on hiertänyt minua ja latistanut kirjoitusintoani. On tuntunut siltä, että ehkä minulta nyt odotetaan sellaista kisaliibalaabaa, kehityskuvia ja pulinaa kisoista. Kun oma pää on pyörittänyt juuri kaikkea päinvastaista, on tuntunut vaikealtakin alkaa tahmatassuillani lätkimään näppäimistöä. Mutta nyt tuntuu taas hyvältä! Synninpäästö on tehty! Jätetään pyllykuvat ja kisajutut suosiossa lahjakkaammille. 😉

Samalla voisinkin kysyä, mitä sinä kaipaisit ensi vuonna tänne blogiin? Juttutoiveita, kehitysehdotuksia ja ideoita otetaan vastaan!

Nyt jouluhörhöilemähän! TIP TAP!

IMG_4453[1]

#fitnesslaiffii #parsakaalii #newerapuuttuu

Ääää! Eikö tämä fitness-aihe ole jo ihan loppuunkaluttu. Eikö fitnesshypettely sekä harmittelu ja luokittelu ole jo so last season? Miksi taas puhutaan kohuista? Missä se kohu on? Missä käydään fitness-vastaista sotaa? Salilla ei ole ainaakaan tapahtunut mitään merkittävää. Sinne ei ole ilmestynyt yhtäkkiä poteroita, joista fitness-fanaatikot ja tavalliset kuntoliikkujat, eli tavan tallukat, kävisivät kiivasta kananmunasotaa. (Fitness-ihmiset toki heittelisivät ainoastaan keltuaisilla, koska valkuaisissa on niin paljon proteiinia.)

IMG_3429[1]
Fitness-ihmiset ei muuta syö.

Mutta tokihan aihe tuntuu taas olevan pinnalla, kenties koska kisat lähestyvät. Pian starttaa syksyn kisakausi ja on ihan selvää, että sosiaalisessa mediassa alkaa vilahtaa entistä enemmän paljasta pintaa, kun ihmiset kuoriutuvat offilla kerätyistä rasvoista. Toki on aika luontevaakin, että keskustelua herättävät vähäpukeiset kuvat, mutta luulisi, että niihin olisi jo totuttu sen verran, etteivät ne aiheuttaisi nikottelua. Minulle tulee myös väkisinkin sellainen olo, että vähäpukeisuus hiertää monen vakoa  vain sen takia, että kateuden piikki pistää ja ihan vaan koska ärsyttää sellainen huolettomuus. Ei siksi, että nuoret herkät ihmisenalut saisivat huonoa esimerkkiä ja mitä näitä perusteluja nyt olikaan..

Hieman huvittavalta toki tuntuu, että asiasta nousee useita blogitekstejä ja kinastellaan siitä, kuka kirjoitti ensin ja mistä ja onko joku kopioinut toisen tekstiä. Jos jokin aihe on pinnalla, on aika luontevaakin, että siitä nousee samantyylisiä kirjoituksia. Sitähän moni bloggaaja juuri tekee – tarttuu ajankohtaisiin asioihin.  Pitäisiköhän minunkin nyt  nostaa äläkkä, kun kirjoitin tästä fitness-pehmoporno-apuakuka-ajattelisilapsia-ilmiöstä jo viime syksynä, kröhöm kröhöm! Että vähän hei kunnioitusta ja krediittiä tänne! No, taidan vain jäädä tyytyväisesti hymisemään, että ai että kun olinkin aikaani edellä ja asian ytimessä – silloin. Mutta himputti soikoon, törpöllä on aina törpön ajoitus. Jos olisin näillä hetkillä julkaissut kyseisen tekstin niin johan olisi lukuja sadellut ja olisin saanut sellaiset blogituotot, että olisin voinut ostaa makaronia koko viikoksi. En tosin syö makaronia. Mutta olisi sillä rahalla voinut ostaa vaikka muumikarkkeja. Onko muuten vähän hyviä!

Mitä tulee tähän vähäpukeiseen ”keikistelyyn”, ei se minua häiritse edelleenkään ja aika ajoin harrastan sitä itsekin. Siis kameran edessä vain aika ajoin. Muuten olenkin varsinainen nakupelle. Etenkin dieetillä siitä omasta kehittymisestä oli niin innoissaan, että vartaloaan tuli kuvattua jokaisesta vinkkelistä.  Mielestäni kuvat kertovat vain siitä, että on ylpeä ja sinut itsensä kanssa. Mutta tottakai, ihan varmasti niillä halutaan myös huomiota, tsemppejä, itsetuntoboostia, kehuja. Mitä sitten? Miksi kukaan lisäisi muuten yhden yhtä kuvaa minnekään, jos ei haluaisi sitä kommentoitavan?

Nykyaikana on tottunut näkemään kaikenlaisia selfieitä ja belfieitä ja ties mitä kuvia. Japanissa lienee hullumpiakin trendejä, kuin kuvata omia istumalihaksiaan. Mutta voisihan sitä silti muistaa, että jonkun rajankin voi vetää. Urheilullinen treenattu kroppa on näyttävä ja eroottinen ihan sellaisenaan, joten less is more-ajattelu treenikuviiin valitun vaatetuksen suhteen ei ehkä ole niin tarpeellista… Mielestäni eroottiset kuvat, joissa treenaillaan nahkabikinit päällä tai kyykätään suu mutrulla öljy rintavarustusta pitkin valuen tai ylipäätään molemmat kannikat paljastavissa pikkupöksyissä ovat kyllä kaikkea muuta kuin tyylikkäitä. Ja sellaisia ei toivoisi urheiluharrastukseen yhdistettävän. Eikö sitä kulttuuria olisi voinut jättää niille autojen kanssa poseeraaville ratatytöille? Tai jos eroottiset nakuilukuvat ovat se oma juttu, niin eikö voisi ottaa niitä muualla kuin salilla? Jotenkin ne eivät vain sinne kuulu. Tämä ei ole mielestäni fitness-motivaatiota nähnytkään, vaan ihan jotain muuta… Vai motivoituuko joku oikeasti tällaisesta?

https://www.youtube.com/watch?v=Feo9KVFyMu8

No, kukin tyylillään. Vaikka en kauhean pitkälle ylläolevan videon mukaista toimintaa arvosta, kai sillekin paikkansa maailmassa on. Eikä se ehkä ole fitnessympyröissä niin vakavaa, kuin vaikka doping, josta on naisten fysiikan puolella kärähtänyt tänä vuonna jo kaksi kilpailijaa. Pitäisikö kohista enemmän tästä, kuin perskannikoista? Voisi olla hedelmällisempi ja hyödyllisempi aihe.

muum

Itse olen alkanut ottamaan jälleen enemmän kuntokuvia, että voisin seurata kehitystäni ja ymmärtäisin paremmin, minkä kokoinen ja näköinen olen. Täytyipä vaan aamulla peilin edessä venkoillessa todeta, että kyllä se taito on niiden suhteen on vähän ruosteessa. Eikä kankkujen esittely tunnu tällaisena muumilaakson asukin värisenä offseason-wannabe-fitness-athletena kovinkaan tärkeältä. En usko, että siitä voi kukaan ammentaa motivaatiota. Peruspylly! Ei siellä ole mitään tapahtunut! Ehkä tullut joku ihranmuhkura enemmän. 😀 Uu, gains!

Mitenkäs noin muuten oma fitnesslaiffini? Treenaan fiiliksen mukaan. Salitreenejä on viikossa 3-4 (5) ja lisäksi aerobisia teen…varmaan saman verran. Olen nyt intoutunut juoksemaan. Minä! Mutta ihanat ilmat tottakai ovat vaikuttaneet siihen, että vapaa-ajan haluaa käyttää ulkona. Minulla tulee myös paljon hyötyliikuntaa ja käveltyjä matkoja kertyy helposti 15-30 000 askeleen välille. En käy tällä hetkellä poseerausharjoituksissa, eikä yhteistreenejä asialle vihkiytyneiden ihmisten kanssa tule harjoitettua. Minulla ei ole vieläkään New Eran trendikästä lippistä, joka pitäisi olla, että voisin olla edes hieman saliuskottava. Mutta hei kyllä mä kyttään ihania naisia instagramin kautta. Siellä näkee lippiksiä. Ja se on erinomainen kanava seurata syksyä kohti kutistuvia kilpailijoita ja saada intoa. Hyvällä fiiliksellä seurailen muiden aherrusta, mutta itse olen tällä hetkellä ihan varsin tyytyväinen ja sinut oman tilanteeni kanssa. Fitnessille kilpaurheilumuotona uhrautuu päivässä ajatuksia sen parin minuutin verran, mikä on about 23 tuntia vähemmän, kuin tähdätessäni kisoihin. On hauskaa, miten se fitness täyttikin ajatukset niin kokonaisvaltaisesti parin vuoden ajan. Miten koko asiaa eli ja hengitti, mietti ja pähkäsi koko ajan.  Vapaa-aikana katseli treenivideoita ja kotona treenasi poseerauksia. Ja kävi yhteistreeneissä ja alan tapahtumissa. Nyt kyttään vapaahetkinä silmä kovana Britannian parasta leipomoa ja ahmin tietoa urheiluvammoista, ortopediasta ja traumatologiasta. Onneksi ahmin tietoa, enkä leipomuksiani, muuten saattaisin olla fysiikaltani sopivampi minipossujen kantakirjanäyttelyyn.

IMG_0028[1]

Vaikka kalenterissa ei lue seuraavaa dieettiajankohtaa, enkä ole tällä hetkellä missään tiimissä, seuraan omaa kehitystäni ja kroppaani lajinomaisesta näkökulmasta ja huomioin tämän treenissä ja ruokavaliossa. Tavoitteita on ja ajatuksissa kyllä siintää se hetki, kun saan kankkuni kiikutettua uudelleen lavalle. Sallin itselleni kuitenkin sen, että teen asiat fiiliksellä, enkä noudata kurttuotsaisesti mitään ohjenivaskoita. Hyvät suuntaviivat riittävät. Niiden avulla on mukava luovia eteenpäin. Mutta mitä itseäni yhtään tunnen, kipinä kilpailla saattaa iskeä milloin hyvänsä. Ja sitten se on kyllä niin #fitnesslaiffia taas koko elämä pullollaan, että Rahkapurkinkannattelijaa hirvittää!