Riikaa, mökkeilyä, savusaunaa ja epätäsmällinen kartturi

Ripsipidennykset tippuvat silmistä, kirkkaasta hiusväristä ei ole tietoakaan, jalat ovat täynnä punaisia paukamia ja vatsalihasten päällä hytisee tavallista paksumpi kerros rasvaa. Tämä voisi hyvin  olla kuvaus stressaantuneen ihmisen ulkonäöstä, mutta mitä vielä. Kuvailin teille juuri lomautuneen Eveliinan olemuksen! Tältä ilmeisesti näyttää loppulomasta, kun on rymynnyt mökillä, pitänyt hiuksia hillosipulinutturalla päivästä toiseen ja venyttänyt ripsihuoltoaikaa. Niin ja syönyt pehmistä sekä kirsikoita.

image4
Le Qulkuri Jyväskylässä tarjoili herkullista parsaa.

Kuten jälleen tästä valitettavasta blogihiljaisuudesta ja edellämainitusta kuvauksesta voi päätellä – olen ollut lomalla. Ja kenties ennen päässä vilisevien ns. ”oikeiden asioiden” ja keskeneräisten tekstien valmistelemista ja läjäyttämistä tänne eetteriin on paikallaan käydä pienimuotoisesti läpi lomakuulumiset!

Eli siis niin, olen  ollut heinäkuusta kolme viikkoa lomalla ja yhden viikon töissä. Se viikko oli myös toistaiseksi viimeinen rutistus vanhassa työpaikassani. Hui. Välillä on tuntunut siltä, että lomaa olisi ollut hurjasti enemmän ja välillä siltä, että eihän tässä ole ehtinyt lomailla vielä yhtään! Siihen lienee syynä se, että olemme olleet hyvin tehokkaasti poissa kotoa ja auton kilometrimittariin on tullut varmasti yli 1000km huristelua.

Loma aloitettiin alunperin Riikan matkalla. Menimme tosiaan Riikassa kihloihin 2v sitten ja nyt lähdimme sinne ensimmäisen hääpäivän viettoon, samaan hotelliin. Lähdimme erittäin sateisesta Suomesta ja saavuimme sateiseen Riikaan. Meitä ei sade haitannut, mutta takanamme istuvat kanssamatkustajat kyllä jaksoivat nurista asiaa ääneen ja taivastella, että pitäisi lähteä takaisin Suomeen. Lentokentällä suhasimme minibussilla vanhaan kaupunkiin ja lähdimme suunnistamaan hotellille. Suunnistimme vanhojen muistikuvien ja maamerkkien perusteella, koska karttavastaava (kukalie…) oli unohtanut kartat/hotellin osoitteet yms jonnekin ihan muualle. Hups. Nälkäisinä ja kengät märkinä raahasimme matkalaukkua varsinaisen karhunkierroksen (Siis kyllä se on tuonne päin kun tossa on tuo kirkko! – Joo mutta niitä kirkkoja on tässä kuule Eve useampi. -Aijaa! Mä muistan vaan tän yhden. Tai ei se ollukaan toi. ), kunnes pääsimme hotelliimme todetaksemme, että bussipysäkki oli ehkä n. 200m päässä ja olimme kiertäneet koko vanhan kaupungin. Itsehän toki pyrin luomaan tsemppimieltä, että hei hyvät kävelyt tuli siinä! Hotellissa ilmoitettiin, että kuuman veden jakelu loppuu, mutta hyvityksenä saimme isomman huoneen ja käyttöoikeuden SPAhan. Sehän vain passasi. Huone oli aivan ihana, kaunis ikkuna sisäpihalle ja muutenkin viihtyisä ja hyvin ilmastoitu. Levitin kaikki rojuni huoneeseemme heti, kun olin räpsinyt muutaman kuvan.

image1

image1 (1)

Ensimmäisenä iltana illastimme samassa ravintolassa, missä kihlautumisen jälkeenkin, eli Domini Canesissa. Suosittelen! Jos olet menossa Riikaan, niin tämä ravintola ehdoton. Ihan vanhan kaupungin ytimessä, mutta silti järkevän hintainen ja ruoka-annokset ovat upeita! No, ainakin minun alkuruokani oli, mutta pääruoaksi tilaamani kasvisannos oli käytännössä 1,5kg kukkakaalia, jonka päällä oli mantelilastuja ja pinaattikastiketta. Hmm, nam. Domini Canesia olimme suunnitelleet hääpäivällemme, mutta koska olimme tehneet sopimuksen, ettei saa äpylöidä ravintoloiden suhteen, päätimme nälkäisinä mennä sinne. Mutta sitten minä aloinkin äpylöidä ja jahkata, että jos ei kuitenkaan sinne ja kiertelimme sitten kurkistelemassa joka toista kyökkiä ja menua, ennen kuin palasimme minun ehdotuksestani DC:n. Onneksi aviomieheni on kärsivällistä sorttia!

image2 (2)

image2 (1)

Päivät kulutimme Riikaa ristiinrastiin kierrellen ja hääpäivää lähdimme viettämään Riikan uudempaan osaan, missä emme viime reissullamme käyneet. Vakuuttava kartttavastaavamme (kuka lie…) oli hyvin vakuuttunut, että the Riika sijaitsee joen toisella puolella, kaupunginkirjaston takana. Joten lähdimme seikkailemaan. Koska haluamme aina olla spontaaneja, emme tietenkään tutkineet asiaa kartasta/navista tms. Pois sellaiset liirumlaarumit, totesi kukas muu kuin kuka lie. Puin siinä vielä ylleni oikein todella käytännöllisen hameen ja lyhyen topin. Hametta oli mukava nykiä koko sen ajan, kun harhailimme teillä tietämättömillä kaupunkia etsien. Kiersimme mielenkiintoisia puistoja ja slummialueita, päätyen lopulta Prismaan, missä söimme lounaan ja hypistelimme H&M rytkyjä. Epätoivo alkoi vallata retkiseurueen, kunnes meistä järkevämpi totesi, että kyllä se the Riika taitaa olla vähän pienemmän joen toisella puolella ja olisivatkohan nuo ne kauppahallit tuossa ihan rannassa. Olivathan ne! Me vain olimme toisella puolella. Eihän siinä, saimme lenkkiä 25km edestä.

Sitä seuraavana päivänä lähdimme etsimään Riikan linnaa. Minun ei liene tarvitse edes sanoa, että karttavastaavamme oli taas niin erinomaisen varma linnan lokaatiosta, ettei mitään karttaa tarvinnut taaskaan vilkaista. Tuloksena n. 15km kävelyä. Mutta ei linnaa. Hotellilla tutkimme navigaattorista, että sinne olisi ollut n. kilometrin matka. Mutta löysimmepäs matkalta ainakin mukavan kahvilan ja päädyimme ostoskeskukseen paluumatkalla. Jotenkin minä epäilen, että jatkossa minun intuitioni ja tietämykseni saatetaan kyseenalaistaa ja karttavastaavuuteeni tullaan jostain kumman syystä sivuuttamaan. ..
image1 (2)

Riikasta palattuamme minua odottivatkin työt. 5 päivää kävin hommissa ja jätin haikein mielin vanhan työpaikkani. Läksiäislahjaksi 1,5l samppanjaa lämmitti mieltä. Mutta nyt jo on ikävä takaisin! Onneksi esimies lohdutti, että aina voi takaisin tulla, jos ei uusi työ napostele. Sitä epäilen kyllä suuresti, sillä nyt pääsen todella intohimoni pariin työskentelemään. Mutta en yhtään ihmettelisi, jos änkisin sesonkitytöksi jouluna. Jouluhörhö kun nauttii sesonkimyynnistä!

image2

No sitten tämä loppuloma. Vajaat pari viikkoa sitten lähdimme reissuun viikonlopun 50v-kekkereiden ja rippijuhlien jälkimainingeissa, palasimme pikaisesti lepuuttamaan päitämme omassa sängyssä ja lähdimme jo uudelleen reissuun. Palatessamme kotona odottivat melkoiset pyykkivuoret ja tyhjä jääkaappi.  Ikävä kyllä myös pihamme näyttää siltä, että talonväki on toden teolla ollut lomalla… Harmillista, että kasvit eivät arvosta lomaa samalla tavalla. Olemme tainneet laskelmieni mukaan käydä 5-6 mökillä reissumme aikana. Olemme olleet vesillä, mustikkametsällä, savusaunassa, uineet, syöneet lettuja, paljuilleet, värittäneet värityskirjaa (kyllä, me molemmat) käyneet piknikillä, lounailla, terassilla, kiertäneet luontopoluilla… Kerrassaan mainio kesä kaikin puolin! Minä olen myös käynyt ratsastamassa, puistotreenannut ja käynyt salilla. Ja järjestimme ystävien kanssa siskolleni babyshowerit tyttömökkeilyn lomassa.  Ja sinnehän oli pakko järjestää yksi ärsyttävä babyshower-leikki, jonka bongasin netistä. Juuri niin huono, että oli jo hauska. Ei hätää, kyseessä on Pätkis.

image4 (1)

Rahkapurkinkannattelija heräsi tänä aamuna töihin ja minä jäin sänkyyn köllimään ja tekemään Kanta-tenttiä. Alunperin lomani piti loppua sunnuntaina, mutta menenkin huomenna perehdytykseen ja olen näillä näkymin maanantain vapaalla jalalla. Tulevat työt innostavat ja jännittävät yhtä aikaa. Arki muuttuu aivan erilaiseksi, kuin mitä se on aiemmin ollut. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.

PS. Ajattelin kokeilla ystävieni yllytyksestä aikuisbalettia! Naurattaa vähän ajatus itsestäni ballerinana, mutta en ollut dancehallqueeninakaan kovin kummoinen, joskin erittäin hupaisa ja tönkkö näky. Aikusbaletti lienee ainakin jotain täysin erilaista. Ehkä myöhemmin yleisurheilu, telinevoimistelu tai crossfit!

image3 (1)

 

 

Fitnesstuuliviirin tunnustuksia

Ai että, kyllä jouluhörhöä riemastuttaa, kun Joulu kolkuttaa ovella! Mutta samanaikaisesti se kauhistuttaa. Kohta se koko syksyn fiilistely ja hehkutus ja ihanuus (ja tekosyy mutustella herkkuja) loppuu ja alkaa karu arki ja uusi vuosi uusien haasteidensa kanssa. Yhyy! Voi tätä luopumisen tuskaa!

No ei vaan. Olen saanut kyllä hyvin fiilistellä Joulua ja soittanut joululallatuksia nonstopina jo syyskuusta. Tai vasta syyskuusta. Alkoihan tohinani tänä vuonna tavallista myöhemmin. Lahjatkin ovat jääneet melko viime tinkaan, yleensä kun ne ovat olleet ostettuna jo kuukausia etukäteen. Mutta ei se mitään. Tämä syksy oli ihan kohtuullisen menevä, työharjoittelu ja opinnäytetyö töiden ohessa ovat mielestäni aivan kelvollisia suorituksia. Tokihan joku superihminen olisi tässä vetänyt yhden kisadieetin ja valmistunut opinahjostaan ja leiponut leipää kaikille kaupungin työttömille, mutta olen ihan tyytyväinen omaan selviytymiskamppailuuni syksyn osalta. Mutta oikeasti, ihanaa myös että vuosi vaihtuu ja on taas se aika, kun voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ainakin siinä mielessä, että suklaat on imuroitu pöydiltä parempiin suihin. 😉

IMG_4389[1]

Taannoin hehkutin siitä, että aloitan uudessa valmennuksessa ja kisatavoitteet kiiluvat silmissä ja motivaatio on huikea ja kohta taas mennään ja se on #11098890 days out ja vaikka mitä. Mutta sitten realismi jotenkin iski. Kun tarkastelen ensi vuotta, on siitä puolet täynnä työharjoittelua. Valmistuminen. Pääsykokeet yliopistoon ja sitten täyttä kysymysmerkkiä. Tiedän syksyltä vain sen, että lähdemme ainakin Madeiralle ja perhepiirissä juhlitaan häitä ja pyöreitä syntymäpäiviä, mutta sitä en tiedä, missä minä olen. Opiskelenko? Teenkö oman alani töitä? Vai kaupustelenko edelleen viinejä valmennustyöni ohessa? Se jää nähtäväksi. Muuttujia kuitenkin on mahdollisesti todella paljon, eikä siinä mitään, tervetuloa vain uudet tuulet. Mutta että tuohon samaan syssyyn sotkisi kisavalmennusta?  Ajatus alkoi ahdistaa. Ei siinä mitään,  jos motivaationi lajia kohtana olisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Olen minä kiireessä ja hullunmyllyssä porhaltanut kisadieetin jo kertaalleen. Mutta siinä oli myös sitä uutuuden viehätystä. Nyt tiedän varsin hyvin, mitä tuleman pitää, eikä se juurikaan innosta minua.

Jo kesällä mielessä kävi ajatus, että entä jos oma pyllistelykokemukseni jääkin elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Suorastaan säikähdin. Mitenkäs nyt näin? Ei nyt herranpieksut sentään moisia ajatuksia. Kuitenkin palava halu olla parempi ja hampaankoloon jäänyt ”jokin” hiersivät niin paljon, että en voinut antaa kisaamisajatuksen olla. Syksyllä kisa-ajatus pyöri päässäni entistä enemmän ja olin todella varma, että kyllä minä sinne haluan ja nyt tiedän mitä pitää tehdä toisin ja ai että – kohta muuten mennään. Motivaatio 100%! Tuntui luontevalta ja tärkeältä hakeutua valmennukseen. Koin, että motivaatio on todellakin kohdallaan, vaikka se nyt välillä kävikin pohjamudissa. Mutta eihän se ole tavatonta. Kuitenkin aina pahimman kiireen keskellä mielessä vilahti, että en kestäisi, jos tähän pitäisi ynnätä vielä kisatouhua. Ja esimerkiksi lomalla rentoillessa muistin, että tällaista se elämä tosiaan voi olla, kun ei nipota ja nillitä ja mieti liikaa treeniä ja ruokaa. Koska siihen se itselleni niin helposti menee.

IMG_4234[1]

Ahdistava ajatus kilpailemisesta, tiukasta ruokavaliosta ja hampaat irveessä vedetyistä treeneistä alkoi ahdistaa päivä päivältä enemmän. Kun ensi vuoden kuviot vielä alkoivat selvitä ja yhtälöön ynnäytyi 8 viikon työharjoittelun siirtyminen läheltä kohtia tuonne puolen tunnin ajomatkan päähän, alkoi ajatus vahvistua: minulla ei ole nyt sitä paloa ja kunnianhimoa, joka pitäisi olla! Ja jos vielä haluaisin parantaa viime kerrasta, pitäisi sen halun olla entistä kovempi. Mutta ei. Ei värähdystä. Sitä vastoin pääni on entistä enemmän täyttänyt ajatus siitä, että miksi minua edes koko laji kiinnostaa? Bikini fitness on tottakai urheilua ja siellä on hurjan kovia ja upeita kuntoja. Mutta se on myös pitkälti kauneuskilpailu, jossa kovin tatuoituna ei koskaan tule olemaan huimia mahdollisuuksia. Enkä nyt muutenkaan ole perunanenineni mikään Sofia Ruusila. Enkä ole edes koskaan ollut innostunut kauneuskilpailuista! Ja sitten toisaalta – mitä minä saisin siitä, jos ylipäätään pärjäisin? Olen minä kisoissa menestynyt aiemminkin ja onhan se ihan huikea fiilis voittaa ja saada pystejä. Kilpaurheilussa on ihan selkeä homma: ketään ei suoraan sanottuna kiinnosta se työmäärä, minkä laitat peliin, jos et onnistu. Mutta tässä lajissa se tuntuu todella raadolliselta, koska kaikki on vain tuomareiden makumieltymysten varassa. Kroppaa vedetään äärirajoille muutaman minuutin takia. Ja kun mietin, millainen zombi viimeksi olin, voin todeta, ettei se ole sen arvoista. Huomaan myös koko ajan enemmän ja enemmän, että itsensä esittely ei enää niin innosta. Ensimmäisellä dieetillä oli ihan huippua ottaa kehityskuvia ja postailla niitä innoissaan,nyt se tuntuu ainakin vähäpukeisena melko nololta. Mutta näin se on tainnut mennä useamman kohdalla, en siis liene poikkeus.

IMG_4337[1]

Oli aika todella noloa ja epämiellyttävää laittaa valmentajalle viestiä, että hei – nyt tarvitaan aikalisä. En halua tähdätä ensi syksyyn, en ehkä edes kevääseen. Enkä tiedä haluanko tähdätä mihinkään juuri nyt. Mutta kun sain uudet treeni- ja ruokavalio-ohjeet, tunne oli niin voimakas, etten voinut sivuuttaa sitä ja vain olla. Tuli sellainen fiilis, että ei minua vain innosta toimia näin. Nyt ei ole se hetki, kun voisin antaa itsestäni kaiken lajille. Eikä minua itseasiassa edes kiinnosta antaa kaikkeani. 😀 Kyse on kuitenkin harrastuksesta. Ei mistään sellaisesta, joka toisi leipää pöytään tai kehittäisi minua ammatillisesti. Vaikka toki olen oppinut lajin vuoksi paljon asioita ja painonpudottamisen omakohtainen kokemus oli ammatillisesti kasvattavaa. Jos olisin NHL-pelaajan vaimo, silloin varmasti harrastelisin ilomielin. Mutta kiireisenä motivaationi ei vain kanna niin pitkälle. Missä vaiheessa esimerkiksi poseeraisin? Pidänkö edes poseeraamisesta? Ehkä ensin löydettävä vastaus näihin kysymyksiin.

Tiedän, että haluan joskus vielä lavoille. Mutta ajatus siitä, että nyt pitäisi olla joku selkeä päivämäärä tuntuu epämiellyttävältä. Mennään sitten kun on sen aika. Haluan kehittää kuntoani ja treenata, se ei mitenkään muutu. Kenties intoudun vasta masters-sarjaan. Kukapa tietää! Ehkä into tuleekin ensi vuonna, kukapa tietää sitäkään. Mutta nyt tuntuu tärkeältä, että en aseta mitää selkeää määritelmää tai kisa-ajankohtaa.

IMG_4476[1]

Olotila on ollut näiden ajatusten myöntämisen jälkeen todella hyvä. Käytännössähän mikään ei muutu. Treenaan, syön terveellisesti. On tavoitteet. On päämääriä. Mutta voin tehdä asioita enemmän fiiliksen mukaan. Nauttia treenistä harrastuksena, miltä se ei ole aina tuntunut. Syödä treeniä tukevaa monipuolista ruokaa, mutta sallia poikkeuksia ja toteuttaa kaikkea rennosti. Olen myös pitkään halunnut monipuolistaa treenaamistani ja kokeilla uusia lajeja, kuten ilmajoogaa ja aikuisten telinevoimistelua. Ehkä nyt olisi hyvä hetki näille? Mukava olisi saada lisää liikerepertuaaria ja myös kehittyä klassisissa voimailuliikkeissä.

Tällä hetkellä käytän bling bling-bikineihin ja kisalisensseihin hupenevat roposet mieluummin kouluttautumiseen.  Ensi vuoden koulutuskalenterissa tulee olemaan esimerkiksi urheilufysioterapian konferenssia, teippauskoulutusta… Ensi vuosi saa olla kehittymisen vuosi! Mutta haluan kehittää muutakin, kuin persettäni. Esimerkiksi leuanvetoa. 😀 Ja kenties könyän pitkästä aikaa kunnon ratsastustunnillekin, sillä pääsin pitkästä aikaa hyvän hevosen selkään. Ja siellä satulassa killuessa tuli sellainen olo, että voi pojat – olen kotona.

Bongaa kameramies
Bongaa kameramies

Tämä asia on ollut kiireen vuoksi yksi seikka, mikä on hiertänyt minua ja latistanut kirjoitusintoani. On tuntunut siltä, että ehkä minulta nyt odotetaan sellaista kisaliibalaabaa, kehityskuvia ja pulinaa kisoista. Kun oma pää on pyörittänyt juuri kaikkea päinvastaista, on tuntunut vaikealtakin alkaa tahmatassuillani lätkimään näppäimistöä. Mutta nyt tuntuu taas hyvältä! Synninpäästö on tehty! Jätetään pyllykuvat ja kisajutut suosiossa lahjakkaammille. 😉

Samalla voisinkin kysyä, mitä sinä kaipaisit ensi vuonna tänne blogiin? Juttutoiveita, kehitysehdotuksia ja ideoita otetaan vastaan!

Nyt jouluhörhöilemähän! TIP TAP!

IMG_4453[1]