Motivaatio löytyy peilistä

Asetin toiveikkaana herätyskellon herättämään klo 6, vaikka tiesin, että olisi ihme, jos nukkuisin niinkin myöhään. Silmät avautuivat viiden maissa ja parahdin. Vielä olisi ollut tunti aikaa tuutia! Mutta edellisyön muutamiin nukuttuihin tunteihin verrattuna yön unisaldo oli suorastaan ruhtinaallinen. Ja vieläpä nukuin sikeästi koko yön. Keskiviikkona asiat eivät olleet ihan niin iloisesti – heräsin klo 1.45 ja nousin lopulta sängystä ennen klo 4. Sen tyyppistä!

IMG_3385[1]

Mutta ai että tänään väsytti. Oli niin tahmainen olo! Olisin voinut jäädä  lojumaan toukkana   paksun peittoni alle! Nenänpää tuntui kylmältä ja ajatuskin siitä, että pitäisi tuonne pimeään tallustella ja riuhtoa itsensä salille tuntui epämiellyttävältä. Äää-ää. Entä jos siellä sataa! Tai on tosi kylmä. Yhyy. Makasin hetken ja kuuntelin kanssanukkujien kuorsausta. Viiden minuutin hengittelytuokion jälkeen nousin, sekoitin aminohappojuoman ja pakkasin treenikamppeet laukkuun. Viisi minuuttia lisää ja olin jo ulkona porhaltamassa kohti salia. Viisi minuuttia ja olin jo repimässä päällysvaatekerrosta pois.

Kyllä. Viisi minuuttia ja olin treeneissä. Minulla ei siis ole minkäänlaisia tekosyitä olla lähtemättä salille, kun asun käytännössä aivan kuntosalin naapurissa. Kunhan jotain pukee ylleen, voi marssia sängystä suoraan kyykkypaikalle. Lähellä oleva sali onkin ihan ehdoton juttu. Kiireinen arki ei sallisi sitä, että jumpalle täytyisi oikein asiakseen matkustaa. Ja vieläpä jonnekin kymmenien kilometrien päähän. Salille pitää päästä nopeasti ja vaivattomasti. Silloin sinne tulee lähdettyä, vaikka olisi miten väsy ja tylsyys ja kurjuus ja kaikki muu. Aina ei kiinnosta lähteä, mutta harvoin joutuu harmittelemaan, että tulipa mentyä. Kun ei  kiinnosta olo-jyllää, on helppo tsempata itseään, että treenituokiosta palkinnoksi saatu hyvä olo ja palauttava ateria ovat vain reilun tunnin päästä!

IMG_1614[1]

Ja kyllä sai tänäänkin olla tyytyväinen, että kannusti itsensä nousemaan ja lähti treenille. Vaikka  vähän kolotti ja väsytti ja mukavuudenhalu kutitteli mieltä. Palasin kotiin ryhdikkäänä, täynnä virtaa ja hyvä fiilis päällä! Tähän vähän linnunviserrystä ja auringonpaistetta ja höyryävää puuroa ja aamukaffet ja leikkokukat niin tämähän on oikein perinteinen elämä on ihanaa-fitnesspäivitys! #BEYOUROWNMOTIVATION  <3

Ei mutta motivaatio – se on oikeasti kova juttu. Voihan treenejä hoitaa vaikka asuintalonsa rappusissa, jos haluaa. Mutta jos motivaatiota ei ole, on aivan sama vaikka asuisi kuntosalilla. Ilman sitä paloa ja halua tehdä, on vaikea tehdä hyviä treenejä. Tai edes aloittaa päivän kuntoilurupeamaa.

IMG_3157[1]

Mutta motivaatiotakin on erilaista. Monet etsivät sitä hieman kehnommilla menetelmillä. On motivaatiokuvia ja motivaatiolauseita. Psyykataan itseään treeniin, koska ajatellaan, että muut treenaa nyt kun minä laiskottelen! Lähdetään treenaamaan, koska kroppa on päässyt löystymään. On virheitä, heikkouksia. On se ajatus jostain ideaalikunnosta.

Onko se kunto realistinen? Millainen oma olo on? Mikä on oikeasti tärkeää? Auttavatko nuo ajatukset todella tsemppaamaan, kun on huono hetki? Epäilen.

Minä olen kova tyttö katselemaan kuvia upeista fitnesskilpailijoista. Instagramissa fanitan mm. Piia Pajusta niin kovasti, että liki sydän hakkaa aina kun uusi kuva tulee. On siinä vaan niin upea fysiikka! Mutta se, että epätoivoisena katsoisin Piian kuvaa ja menisin salille piiskaamaan itseäni, koska haluan tavoitella samaa, on mielestäni todella latistava. En voi koskaan näyttää samalta. Olemme aivan eri mittaisia, erilaisella urheilutaustalla, erilaisella genetiikalla  varusteltuja ihmisiä. Vaikka omassa fysiikassa on paljon asioita, mitä haluan parantaa, en voi treenata sen ajatuksen siivellä, että olen jotenkin huonompi kuin joku toinen. Juu, minulla ei ole Piia Pajusen abseja eikä Sofia Ruusilan siroa olemusta. Ei ole näyttävää rintavarustusta ja lihastakin liian vähän siellä ja täällä ja tuolla. Mutta se on fakta, ett ä muuksi en voi tässä voi muuttua.

11174281_363166637208631_6063263506070014237_o

Mikään ei kuitenkaan estä minua kehittämästä itseäni!

Kyllä se välillä unohtuu itseltäkin. Pieni kateus pistää rinnassa, kun joku voittaa SM-pyttyjä ja on vain sanalla sanoen upea ilmestys. Ja itse yritän saada olkapäähän edes pienen pientä pyöreyttä huonolla menestyksellä. Sellaista se on!

Joku tekee aina kovemmin hommia, joku on aina kauniimpi. Jollain on aina jotain sellaista, mitä sinulla ei ole. Miksi siis yrittää repiä motivaatiota jostain niin tyhjänpäiväisestä?

Usein päivitellään,  miten jaksan syödä ”aina tuota samaa” ja miten jaksan mennä treenaamaan ja ylipäätään liikkua paljon. Motivaationi ei tule fitnesskuvista. Eikä se tule siitä, että haluan kilpailla. Motivaationi syödä terveellisesti ja liikkua tulee hyvästä olosta. Siitä, että nautin liikunnasta! Nämä ovat asioita, joista pidän. Ei mitään sellaista, mitä tekisin hampaat irvessä, koska ”täytyy”.


       Olen vitsillä joskus sanonut, että treenimotivaation herättämiseen  riittää, kun menee peilin eteen alasti syömään kermamunkkia, mutta todellisuudessa en kannusta ketään lypsämään motivaatiota vyötärömakkaroiden puristelusta tai allien heiluttelusta. Motivoidu siitä, että voit paremmin ja elät itsellesi merkityksellistä elämää! Sieltä se motivaatio tulee. Sieltä tulee se taistelutahto, minkä voimin jaksaa heilutella puntteja jo ennen klo 06!  Koska haluan voida hyvin, muovata parasta versiota itsestäni. En halua kurittaa tseäni tai olla joku muu.

IMG_5916[1]

 

Enemmän arjen tunari kuin fitnesstörppö

Pitäisi ehkä olla hiljaa siihen asti, että häät on pidetty ja päässä pyörii taas jotain muuta. Nyt se on vain ihan karu (eli siirapillahöystetyn vaahtokarkkimaisen imelä) fakta, että ajatukset ovat tulevissa juhlissa ihan joka toinen sekunti! Enkä osaa ilmeisesti aloittaa blogianikaan enää mitenkään muuten, kuin puhumalla tästä aiheesta. Syvimmät pahoitteluni. Taidan vain seurustella kuumaliimapistoolini kanssa tulevan kuukauden.

Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia.
Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia. Joten mäkin. UUUU PS. Otsani tarvitsee botoxia.

Treenit, ruokailut.. Niistähän minun pitäisi varmasti tällaisena fitnessblöggärina kirjoitella. Mutta ei minulla ole niistä mitään erityistä sanottavaa. Siinähän ne menevät sivussa, osana eloa ihan ilman miettimisiä. Mitä nyt hieman ruokailuita saa pähkätä, ettei vatsa ole koko ajan sotatilassa. Ei ole tullut uhrattua niille mitään ekstra-ajatuksia ja hyvin pyyhkii.  Ja sen huomaa kyllä hyvin mm. siitä, että nappasin tekemäni kanasalaatin sijaan töihin mukaan vahingosa koko paistetun kanapaketillisen. Olipas paleolounas. Trendy!

IMG_0359[1]

Treenit ovat luistaneet pääasiallisesti mukavasti ja on ollut ihanaa tahkota nyt hieman enemmän aerobisia, kun ilmat ovat olleet hyvät. Mitään muskelinkasvattamisoperaatioita ei tuon häämekon kannalta ole kannattanut ajatella, mutta kyllä se keho koko ajan muokkautuu, vaikka niitä GAINSEJA nyt ei olekaan tullut. Huomaan ainakin itse jotain pieniä muutoksia esimerkiksi siinä, miltä lihas tuntuu, jos se nyt ei ole erityisesti päässyt muhevoitumaan. Mutta pitkästä aikaa – ei edes haittaa!

Olen miettinyt välillä kisa-asioita, kun seuraamissani blogeissa on hehkutettu alkavaa dieettiä ja se olisi 19weeksout. Ja millaisia tunteita itselleni on herännyt? Ei sitten minkäänlaisia! Huhtikuussa päälle iski kisojen aikaan ihan älytön kisakuume ja into ja huuma ja minut olisi saanut kääriä mattoon rauhoittumaan. Silloin oli tarkoitus aloittaa uusi kisavalmennus ja hönnytä kovalla kyydillä kohti ensi kevättä. Stressi ja kiire laittoivat onneksi kapuloita rattaisiin ja valmennuksen ajankohtaa siirrettiin kesään. Tai oikeastaan homma jäi roikkumaan, että katsotaan sitten kesällä EHKÄ.

IMG_0302[1]

Nyt tuntuu siltä, että en kaipaa valmennusta tai kisatouhua, koska elämä on niin hektistä. Ja sitä tulee olemaan myös tuleva syksy ja ensi vuoden kevät. Opinnäytetyö, harjoittelut ja valmistuminen ovat nyt ykkösjuttuja ja haluaisin siinä ohella tehdä opintoja avoimessa yliopistossa ja kenties jo ensi keväänä hakea jatko-opiskelemaan. Ensi vuoden syksynä lähdemme Madeiralle, joten syksyn kisat eivät tule kysymykseenkään. Ja kevät tulee auttamatta liian aikaisin. Eli voisi kaikella järjellä ajatella, että 2016 ei tulekaan olemaan kisavuoteni numero 2? En tiedä vielä.

Viime kerralla kisoihin oli älytön kiire. Oli PAKKO päästä kokemaan se touhu, saada  kokemus. Utelias ja malttamaton kun olin. Ja kyllähän se hetki tuntui juuri oikealta sännätä valmennukseen. Kenties se oli sellaista terapiaa myllertävässä elämäntilanteessa ja hyvältä tuntunut jatkumo, kun kuntoon oli kuitenkin päästävä pienoisen pulskistumisen jälkeen. En yhtään harmittele sitä, että kävin lavalla pyllistelemässä, en todellakaan. Mielestäni pärjäsin sillä kunnolla ja terveyspulmista huolimatta kohtalaisesti. Olisin hyvin voinut lentää lavalta jo eliminaatiovaiheessa. 😀

Nyt ei kuitenkaan ole mikään kiire. Ja suoraan sanottuna tällä nimenomaisella hetkellä minulla ei ole mitään suurta paloa kehittyä. Auts, kuulostaapa pahalta. Mutta siis ulkonäöllisesti. Tottakai on ne tietyt alueet kehossa, joita haluan muokata. Haluan lisää lihasta ja olla hyvässä kunnossa ennen kaikkea. Ihailen edelleen tietynlaista fysiikkaa ja rakastan itseni haastamista, mitkä ovat niitä lajiin pariin innostaneita tekijöitä kenties. Huomaan kuitenkin saavani nyt surta tyydytystä ihan tästä perusarjesta, johon kuuluu ihan yhtä lailla terveellinen ruokavalio ja säännöllinen treenaaminen, mutta ei sitä selkeää tavoitetta ja kunnossa olemisen deadlinea. Treenistä on  tippunut pois sellainen turha suorittamiskeskeisyys ja paine, joka vei hommasta hieman iloa ja nautintoa. Voin hyvin mennä treenaamaan fiiliksen mukaan ja jätin jopa viime viikolla yhden treenin välistä (huhhuh mikä pahis!), kun oli ihana päivä ja halusin tehdä jotain ihan muuta, pyöriä senkin ajan kaupungilla ja ottaa rennosti. Ja ei tapahtunut katastrofia.

Menin mieluummin Tallinnaan
Menin mieluummin Tallinnaan

Kuitenkin epäilen, että nämä tuntemukset kumpuavat vain tästä hetkestä. Nyt minulla on projektina elämäni suurin päivä, joka valloittaa kaikki aivosolut ajattelemaan vain pitsejä, liitutauluja ja rakkaushöpinöitä.  Kun se päivä on ohi ja karkkibuffetin namuset ahdettu vatsaan, menee varmaan viikko kun olen hieromassa kisasuunnitelmia ja tilailemassa bikineitä. Sanokaa minun sanoneen.

Koska aina pitää olla joku projekti. Jos jotain, niin sen olen itsestäni oppinut. 😀

IMG_5616[1]