Mitäpä jos et yrittäisi olla ruokanatsi?

 

 

Kun puhutaan painonhallinnasta tai painonpudotuksesta, tulee monelle ensimmäisenä mieleen herkuista luopuminen. Painonpudotusta lykätään, koska se vie elämästä kaiken hauskan ja kun tässä nyt olisi  ystävän syntymäpäiväjuhlat ja ulkomaanmatkaa ja kaikkea ja sitten kun ollaan laihdutuskuurilla ei saa juoda yhtään lasia viiniä tai syödä muuta kuin parsakaalia ja kanaa. Sitten se on vain sitä päivästä x päivään y ja sinne voidaankin sitten sopia ravintolatreffit, juoda perseet ja mättää hampurilaisateriat naamariin. Mutta vasta sitten päivänä y, koska olen siihen asti laihdutuskuurilla!

Marginaalilajista koko kansan tietoisuuteen pullahtanut fitness-urheilu ja erityisesti sen harrastajien luotsaamat ohjelmat ja televisionäkyvyys ovat varmasti kiihottaneet meitä ajattelemaan, että jos haluat tuloksia, niin on pakko lyödä päälle heti herkkulakot, kiellot ja tiukat rajoitukset, mitä tulee ruokailuun. Ei gluteenia, ei maitotuotteita, ainoastaan vihreitä kasviksia. Ei sokeria, ei alkoholia, ei rasvaista ruokaa. Dieettejä ja erilaisia ammattilaisia piisaa : näistä monia tuntuu yhdistävän kuitenkin yksi tekijä: täydellinen ehdottomuus ja rajoittaminen.

Jos mulla ei ois jalkaa, söisin pullaa.

Ruokagestapo tässä hei

Kun aloitin valmennustyön, ruokavalio”neuvontani” pohjautui pitkälti rajoittamiseen ja tarkkaan ohjeistukseen. Edes pohjois-korealaisilla ei ole niin vähää vaihtoehtoja hiusmalleissaan, kuin minulla oli ruokavalioissani. Oli kyseessä millainen painonpudottaja vain, oli mielestäni vastaus paino-ongelmaan hänen makroihinsa täydellisesti vastaava ruokavalio ja totaalinen epäterveellisistä herkuista kieltäytyminen. Ai et tykkää herneistä? Ihan sama. Syöt ne silti. Ai haluaisit syödä perjantaina palan pizzaa? No se ei kyllä tule kuulonkaan. Kun vielä itse pudotin menestyksekkäästi painoa samanlaisella filosofialla, sain tukea sille, että tämä homma toimii! Minua ärsytti, jos joku ruikutti, ettei voi syödä herkkuja. Halusitko niitä tuloksia, häh? Niillä herkuillahan siihen tilanteeseen oli päästy, joten onko se nyt ihmekään, että vapaasyöntejä ei ole luvassa. Ruokavaliossa pysytään ja piste. Olinko saanut yhtä hyviä tuloksia aiemmin? En. Sainko tuloksia nyt nopeammin? Kyllä. Eihän minulle tehnyt lopulta tiukkaakaan lopettaa karkinsyöntiä seinään. Söin mitä lapussa luki. Ja tuloksia tuli, boom! Se sai riittää perusteluksi, miksi toimitaan näin ja ollaan syömättä punaisia kasviksia. Syöt tai itket ja syöt. ”Kyllä minäkin kuule Ritva itkin ja söin puuroa, kun ruokavalioilla lähdin pelaamaan!!”

IMG_4803[1]

Pulmat syömiskäyttäytymisessä eivät ratkea 60 grammalla riisiä ja 5 grammalla öljyä

Paino-ongelmaa on kohtalaisen helppo lähteä ratkaisemaan, jos paino on salakavalasti kertynyt vuosien inaktiivisuuden ja huolettoman syömisen myötä. Mutta kun puhutaan henkilöistä, joilla on ongelmia syömiskäyttäytymisen kanssa, painitaan jo aivan eri sarjassa. Ennen pitkää minunkin kalenterini täyttyi asiakkaista, joilla oli syömiseen liittyviä pulmia. Syötiin suruun, lohtuun, palkinnoksi. Syötiin väsymykseen, pahaan oloon, hyvään oloon ja siksi, että oli tylsää. Usealla homma oli mennyt ahmimiseksi. Ruokapäiväkirjoja ei edes tarvinnut analysoida, koska niistä näki heti, että ongelma on päivittäinen herkkujen mättäminen, ylensyönti, napostelu tai jokin muu huono ruokailutottumus. Tai ei se varsinaisesti se ongelma ollut, se oli vain ylipainon syy. Mutta mikä lopulta oli aiheuttaja, sitä emme jääneet sen tarkemmin pohtimaan, painoa kun piti saada alas, mielellään vielä 3 kuukauden treenipaketin aikana. Joten ei muuta kuin ohjeet kouraan, herkkulakko päälle ja painoa pudottamaan! Aika simppeliä matematiikkaa – kyllä se paino putoaa, jos jättää iltapalaksi ahmitut jäätelöt syömättä.

 

 

Mutta hei pääsee nopeammin herkkujen pariin.. ;)

Vaan kuinka hölmö sitä olikaan, kun kuvitteli jonkun lippulappusen ratkaisevan mielen ongelman. Sitä sai nopeasti keltanokkavalmentaja huomata kantapään kautta, ettei ehdoton rajoittaminen ollut missään nimessä oikea lähestymistapa. Joidenkin asiakkaiden tulokset tippuivat, motivaatio laski. Hetkellisesti motivaatio taas nousi, kun ruokavaliota hieman uudistettiin ja sitten  ohjeissa saatettiin pysyä taas alkuinnostuksen ajan ja paino jatkoi tippumistaan. Mutta kyllä sitten jossain vaiheessa tuli se asiakkaan pelkäämä repsahdus, joka käynnisti pitkän taantuman,  holtittoman syömiskäyttäytymisen. Valmennusjakso loppui, kilot palasivat ja asiakkaat jäivät yksin jojoilemaan tilanteensa kanssa, ennen kuin palasivat takaisin valmennukseen. Moni kamppaili ehdottomuuden kanssa. Homma oli vedetty aivan överiksi, ruokaa oli alettu suorastaan pelätä. Aterioita jätettiin välistä, paastottiin. Kokeiltiin pussikeittokuureja. Ja sitten nälkä ja vanhat tottumukset veivät taas mukanaan ja oltiin samassa lähtötilanteessa. Tosin vielä himpun verran enemmän ahdistuneena ja itsetunto maassa.

Tajusin, että rajoittavassa lähestymistavassa on huomattavia puutteita. Vaikka miten olin yrittänyt ymmärtää asiakkaitani ja olla tukena ja tsemppaajana, oli pohjimmiltaan rajoittava suhtautumiseni ruokailuun varmasti tuonut vain lisää paineita. Ja kun rajoittavia ohjeita ei ole pystytty täysin noudattamaan, on koettu epäonnistumisen tunteita ja häpeää. ”Olisinpa tuollainen yli-ihminen, niin kuin sinä!” eräs asiakkaani huokasi kerran, kun puimme sitä, että hän oli ”sortunut” vanhoihin tapoihin ja ahmaissut paketillisen jäätelöä. Silloin olin hetken aikaa ylpeä tuosta kommentista,  mutta myöhemmin se teki minut surulliseksi. Enhän minä todellakaan ollut yli-ihminen, enkä halunnut olla!

Mutta ehkä todella ymmärsin asian vasta, kun en saanut kisadieettiäni läpi repsahduksitta, vaan sorruin läheiseni sairastumisen jälkeen ahmimaan varmaan puoli purkillista kinuskikastiketta ja ruisleipää. Silloin koin miltä oikeasti tuntuu, kun kontrolli katoaa ja ruoka tuntuu olevan ainoa keino tukahduttaa negatiivisia tunteita. Sitä vain antoi mennä, meni kuin humalaan ja antoi kinuskin valua kurkusta alas. Kunnes huono olo ja entistä tyhjempi olo täytti minut kinuskia tehokkaammin. Ja auttaako syyllistäminen silloin? Ei.

Voi tuntua helpolta sanoa toiselle ihmiselle, että sen kun jätät syömättä ja laihdutat, mikä tässä on muka ongelma!  Mutta kun se siinä onkin, että ongelma ei ole siinä laihdutuksessa, vaan ylipäätään niin laajalti henkilön käyttäytymisessä, tavoissa ja tottumuksissa, että se vaatii laaja-alaisempaa asian käsittelyä. Ei niitä pulmia vain pyyhkäistä pois tieltä. Ne vaativat oikeasti pysähtymistä, tarkastelemista ja järkevän tavoitteen.

Miksi luopuisit kaikesta, jos riittää, että teet pieniä muutoksia?

Tiukat ruokavaliot ja kuuriluontoinen suhtautuminen painonpudotukseen tuovat kyllä suurimmalle osalle tulosta. Aika pomminvarma juttu, kun energiankulutus on viilattu alakanttiin, ohjelmaan on lätkitty aamuaerobista ja HIIT-harjoituksia sen seitsemän päivää viikossa. Ei siinä oikein voi olla laihtumatta. Mutta äärimmäisen raskaat ja rajoittavat dieetit eivät opeta oikeita painonhallintataitoja tai edistä pysyvien elämäntapamuutosten syntymistä. Kuka vaan jaksaa porskuttaa kolme kuukautta sata lasissa naurista syöden, mutta entä sen jälkeen? Aika hyvä tapa koukuttaa asiakkaat ostamaan aina vain lisää palvelua, koska he eivät pärjää ilman valmennusta. Tai ainakin palaavat pian takaisin, kun kilot vyöryvät hyökyaallon lailla takaisin. Moni sanoisi varmaan, että sitähän varten se valmentaja palkataan, koska halutaan että on joku ulkopuolinen jolle olla tilivelvollinen. Joku joka seuraa tavoitteiden toteutumista. Vähän kyykyttää, jos ohjeista on lipsuttu. Palauttaa raiteille. Moni kuitenkin unohtaa, ettei työtä tehdä valmentajaa vain itseään varten. Valmentajan tulisi olla vain se henkilö, joka opettaa asiakasta olemaan oman elämänsä personal trainer, eikä tehdä asiakkaista valmentajastaan riippuvaisia tyhjäpäitä, jotka eivät uskalla ottaa kakkupalaakaan ilman puhelinsoittoa ja varmistusta, että käykö se.

Painonpudotuksen ja -hallinnan kannalta on toki olennaista, että ruokavalio ei koostu rasvaisista ja makeista mässyteltävistä vaan on ravintoainekoostumukseltaan järkevää ja ravinteikasta. Sikäli on toki järkevämpää rajoittaa sitä mitä suuhunsa laittaa, kuin olla liian rento ja syödä mitä sattuu milloin sattuu. Mutta asian ei tulisi olla joko tai – on vaihtoehtokin ja se on joustavuus! Kakkupalan voi hyvin syödä vaikka painoa pudottaisikin. Välillä voi ottaa kuohuvaa. Vaikka olisi luvannut itselleen, että herkuttelee vain kerran viikkoon, ei ole vaarallista, jos toimiikin spontaanisti ja lähtee ystävän kanssa ulos syömään, vaikka herkkupäivä olisi jo pidetty. Kokonaisuus ratkaisee! Maltillisilla tavoitteilla, sopivan joustavalla otteella ja pienillä elämäntapamuutoksilla voi sekä nauttia herkuista ja rennosta elämästä, että saada haluamiaan tuloksia.

Joten jos kamppailet kilojen kanssa ja mietit sadannetta kertaa, että pitäisi laihduttaa, toimi tällä kertaa toisin. Sen sijaan, että kiellät itseltäsi kaiken, tee pienempiä muutoksia ja salli itsellesi myös herkuttelu ja rentoilu. Joustavuus voi tuntua pelottavalta ja voi hyvinkin arveluttaa, tuleeko tästä yhtään mitään. Varaudu siihen, että tulet toimimaaan eri tavoin kuten olet alunperin ajatellut: repsahtaminen kuuluu asiaan. Mutta älä anna sen lannistaa – se on osa muutosprosessia. Vaikka olo olisi miten surkea ja lihava ja turvonnut tahansa, älä sorru paastoamiseen, älä jätä kaikkia hiilihydraatteja tai rasvoja pois. Älä vanno, ettet syö enää koskaan mitään.  Älä ajattele, ettei sillä ole väliä. Älä ajattele, että ei kannata yrittää, ihan sama vain ahmia seuraavanakin päivänä. Älä jää vellomaan epäonnistumisen tunteeseen!

Pysähdy. Hyväksy, että näin kävi ja jatka eteenpäin.

IMG_4149[1]

 

Kuka pissasi jukkapalmuun?

Blogini kääntyy kohta kolmannelle vuodelle. Tämän ikäisistä tenavista yleensä sanotaan, että ”uhmaikä näkyy vielä, mutta alkaa jo tasaantua” Pahoin pelkään, että blogini uhmaikä on vasta edessä.

Olen siis jorissut blogimaailmassa kohtapuoliin tasan kahden vuoden ajan ja  saanut ensimmäisiin lukijamääriin verrattuna kymmeniä tuhansia uusia seuraajia. Jeee! Klipetiklopetikloptis. Melko mukavaa. Nyt viime viikkoina minulle on tullut muutamia toivomuksia siitä, että kertoisin miten ja milloin tämä blogini alkoi ja kuka minä ylipäätään olen ja mitä teen. Että joo, kivoja juttuja ja paljon kirjoittelet sun tunteista ja parsakaalista ja avaudut millon mistäkin napanöyhtästä, mutta oikeasti – kuka sä oikein olet. Niin kai siinä sitten käy, että kun kirjoittelee omia jorinoitaan viikottain, ajattelee automaattisesti, että kyllähän kaikki jo tietävät ihan tarpeeksi ja liikaakin tällaisen pallinaaman asioista. Kaikki tietävät mitä teen työkseni ja opiskelen ja mitä kananmunia syön, koska olen varmasti ainakin joskus maininnut siitä. Ja onhan minulla hei tuossa yläpalkissa tuo ”Everfit” osiokin! Voisipa muuten päivittää sen, by the way.

Mutta kaiketi kertaus on opintojen äiti ja itsepä tätä kerjäsitte. Tässä tekstissäni kerron siis vain itsestäni. En jaa yhtään reseptiä, superfood-vinkkiä tai harrasta avautumista Suomen pakolaistilanteesta. Tämä on vain silkkaa itsestään jauhamista. Ja mikä nyt olisikaan ihanampaa kuin kertoa yhä uudelleen ja uudelleen: kuka minä olen ja mitä minä teen. Tämän kunniaksi pullautin tuolta syvyyksistä vanhan blogitekstini, jossa kerron siitä, miten blogi joskus syntyi. Mennään siis tällaisen throwback thursdayn hengessä!

Hei siis vain ukkelit ja akkelit. Vanhat lukijat ja uudet tutut. Olen Eveliina, joka allekirjoitti kirjeensä pikkupenskana Kilttipiltti Eve-mukelo. Enkä todellakaan tiedä miksi. Äitini mukaan en ole enää parikymppinen, koska käyn kolmeakymmentä. Mutta en aio kuunnella moisia negatiivisia puheita. Olen siis parikymppinen.

Vedenkestävä meikki olisi ollut kova sana,,,

Olen ennen harrastanut kilparatsastusta ja olut vannoutunut heppatyttö. Tallissa on ollut kolme hevosta. Polviani on leikattu useammin, kuin keskivertomummojen kinttuja ja saanen tekonivelen jo ennen kuin olen 50.

arts

Minulla on oikeasti punertavan kullanruskeat hiukset ja naamani on täynnä pisamia. Viime vuosina pisamia on alkanut ilmaantua kaikkialle muuallekin. Hiukseni ovat kuin hattaraa ja jos niitä ei kiinnitä kilolla lakkaa, näytän voikukalta.

Olen ollut kohta 3kk naimisissa ihanan partasuisen projektitiedottajan kanssa. Ihastuin häneen koska hänellä oli turkoosit Converset ja jalkapalloilijan takapuoli. Hävisin ystävälleni vedonlyönnissä kuohuviinipullon, koska veikkasin conversemiestä  varatuksi jalkapalloilijaksi. Tyrmistyin täysin, koska hän viilettikin vapailla markkinoilla. Mutta vain hetken. Näin parhaaksi poimia hänet parempaan talteen ja onneksi hänessä oli sen verran itsetuhoisuutta, että hän halusi rengastaa minut ja päästää paholaisen lopullisesti elämäänsä jo vuosi tapaamisemme jälkeen. Nykyään olen oikein mukava, pullantuoksuinen vaimo. Aina silloin kun en unissani ala vääntää hänen suutaan väkivalloin auki. Tai kun en jätä tiskirättiä lojumaan altaaseen tai halua lyödä kaikkia, häntä mukaanlukien, naamaan. Mieheni pelaa kanssani Muumipeliä ja säälii minua hieman, jos en voita. Herrasmiehenä hän tarjoutuu aina häviämään pelin, mutta mieluummin häviän ja heitän häntä sitten nopalla.

Herra ja rouva Rauhansalo

Olen käynyt pyllistelemässä kerran fitnesslavoilla. Kilpailin pisimmässä kirahvisarjassa ja sijoituin niissä kekkereissä sijalle 11. En osannut kävellä korkokengillä ja olisin saanut olla roimasti kireämpi. Aion mennä lavalle vielä hamassa tulevaisuudessakin. Ehkä sitten, kun pohkeeni on paksumpi kuin käteni. Kyykkään kuitenkin paljas pylly mielessäni. Hmm, kuulostipa oudolta.

sm

Valmistun vuoden sisällä fysioterapeutiksi. Olen työskennellyt jo vuosia personal trainerina, kuntosalivalmentajana ja ryhmäliikuntapuolella. Tällä hetkellä olen opiskeluuni liittyvässä työharjoittelussa liikuntapalveluissa ja ohjaan viikon aikana hyvin vaihtelevia,  pääasiassa erityisliikunnan, ryhmiä niin kuntosalilla, altaassa, ulkona kuin jumppasaleissakin. Personal trainer-hommat aloitin alunperin kuntokeskuksessa, jonka jälkeen jatkoin hommaa omalla nimelläni osuuskunnan kautta. Asiakkaani ovat pääosin elämäntapamuutosta tekeviä, painonpudottajia ja kuntoutujia, mutta mahtuu mukaan aina myös heitä, jotka kaipaavat lajinomaisia treenivinkkejä tai haluavat treenata isomman pepun. Teen myös hierontoja. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin kurmuuttaa kunnolla alaraajojen kalvoja auki.

Personal trainer-pestin lisäksi saan välillä heittää trikoot kaappiin ja pukeutua kauluspaitaan, laskea hillosipulinutturani auki, punata huulet ja kaupustella ihmisille sopivia viinejä viikonloppuherkkujen palanpainikkeeksi. Kohta nimittäin tulee 5 vuotta täyteen pitkäripaisen kauppiaana. Olen myös myymälämme asiakaspalveluvastaava ja pyrin kehittelemään uusia tapoja palvella asiakkaita entistä paremmin. Esimieheni ansaitsee ison kiitoksen, että on katsellut tällaista menevää hunsvottia. Koulun ja opintojen yhdistäminen on välillä ollut todella hankalaa ja hermoja raastavaa, mutta tässä sitä kuitenkin kohta ollaan, valmistumisen kynnyksellä.

IMG_9092[1]

Peukkua pystyyn töissä!

Tulevaisuudensuunnitelmani ovat vielä hieman auki. Uskon, että haluan toimia jonkinlaisissa asiantuntijatehtävissä, en niinkään terveyskeskusfysioterapeuttina. Mutta haluan ehdottomasti ohjata, olla ihmisten parissa, liikkua ja liikuttaa. Mutta minulla on niin kantava kailotus (savolaisia ominaisuuksia) että sen ei kannata antaa mennä hukkaan jossain hiljaisessa toimistotyössä. Olen ajatellut hakea jatko-opintoihin ravitsemus- tai terveystieteiden puolelle yliopistoon. Toisaalta, jos mahtavia työnäkymiä avautuu, tartun toki tilaisuuteen. Ja jos mikään näistä suunnitelmista ei toteudu… Aina löytyy varasuunnitelman varasuunnitelmia. Kaikki viestinnällinenkin kiinnostaa. Ja mikäs tässä ollessa näinkin.

Olen yhdistelmä rentoa homsantuuta ja kireää kontrollifriikkiä. Olen välillä varsinainen hupiveikko ja AD/HD-tapaus, toisinaan stressaan hiukset päästäni ja nirskutan hampaitani niska jäykkänä.  Haalin liikaa tekemistä ja minun vuorokaudessani tuntuu aina olevan 10 tuntia ekstraa. Ainakin silloin kun kärsin unettomuudesta, jota ilmenee esimerkiksi silloin kun luvassa on jotain hauskaa, esimerkiksi aamulenkki, sämpylöiden leivontaa tai ystävän syntymäpäivä. Joten sanotaanko niin, että ainakin tarvitsisin pidempiä vuorokausia, että saisin kaiken tehtyä.

Olen tuttavapiirissä tunnettu juustokakuistani. Viimeistään dieetillä ihastuin ikihyviksi leivontaan ja into on siitä vain syventynyt. Seuraan ihan hurmoksessa leivontaohjelmia, kuten Britannian parasta leipomoa. Ai että!

Olen kotihiiri ja rakastan kotona touhuamista. Kuitenkin jos kotona tulee oltua liikaa, kuten sairastellessa, seinät  kaatuvat nopeasti päälleni ja alan suunnitella muuttoa ulkomaille, kaiken omaisuuden myymistä, kirppusirkuksen perustamista ja aikuisbalettitunteja.

IMG_0028[1]

Olen kerran aloittanut kirjaprojektin. Minulla oi 92 sivua valmiina, kunnes ikivanha pöytäkone hajosi joskus 2000-luvun alussa ja varmuuskopioimaton diipadaapani katosi. Mutta nyt olen aloittanut projektin uudelleen. Mutta aihe on kyllä ihan eri. Ideat nousivat pintaan uima-altaassa, aivan yhtäkkiä! Sen jälkeen inspiraatio tulee puuskittain. Öisin tulevat kaikista huonoimmat, eli parhaimmat ideat. Kun herää klo 01 tunnin yöunien jälkeen, ei aivoissa ole minkäänlaista suodatinta. Silloin pitäisi varmaan kirjoittaa blogiakin.

Muuta?

 Lapsena puhuin ja kukuin usein unissani ja pissasin jukkapalmuun.

Inhosin joskus suklaata, mutta nykyään rakastan sitä.

Inhoan monia sanoja, joista pahimpia ovat pehva, masuasukki, broisku, tomsku, kultsi ja enkelivauva.

——————————————————————————————————————————————

Ja mitä tulee blogiini: olen jakanut vuosi sitten tarinan siitä, kuinka se sai alkunsa. Siispä olkaa hyvä. Throwback! Samoilla mennään edelleen. Mukahauskaa, välillä vakavaa, välillä aivotonta, välillä asiaa.

”Kun kaikkia aina kiinnostaa kovasti kuulla synnytystarinoita, niin voin mäkin hieman kertoa, miten se meni. Sitä ei tarvinnut käynnistää, vaan se alkoi ihan luonnollisesti. Polttelua oli pidemmän aikaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin ilman suurempia kipuiluja. Ja niin ihana, ruttuinen, punakka, joidenkin mielestä täysin ällöttävä, haiseva ja limainen, mutta oman äidin ja läheisten mielestä täydellinen blogi syntyi, <3

Ever Fit ei itseasiassa ole ensimmäinen blogini. Siitä on varmaan neljä vuotta, ehkä viisikin, kun aloitin jossain runollisessa hurmoksessa blogin ”Viljapuimuri karkumatkalla” Oli ollut juhannus. Vietin sitä tuolloin Porvoon saaristossa. Menin nukkumaan veneeseen ja jotenkin suuressa liikutuksen tilassa kaiken mansikkaboolin ja kauniiden maisemien jälken aloin kirjoittaa runoa.

Se oli jotakuinkin yhtä soljuvaa kuin watch my back, sanoi kyttyräselkä. Silloin se tuntui vähintäänkin upealta teokselta. Kotiinpäästyäni pamautin sitten siinä luomisen vimmassa pystyyn blogin, johon halusin ammentaa tuota kirjallista ja runollista nerouttani. Valuttaa sydänverta oikein viimeisen päälle ja avata tuntojani elämästä. Kauaa blogi ei ollut elossa, kun suuressa myötähäpeässä poistin sen. Tai luulin poistaneeni. Itseasiassa tuo mokoma blogikötöstys tuli vastaani vielä vuosi sitten, perustaessani tätä nykyistä blogia (joka ei ole sitten yhtään aiheuttanut minulle vaivautuneita tunnelmia tai mitä tulikaan sanottua voihan perä-oloja, ehei) Omista tekeleistään pitäisi olla aina ylpeä. Sitähän minä toitotan! Ei saa väheksyä. Mutta hei se oli jotain aivan hirveää. Melkein yhtä noloja juttuja, kuin 9-vuotiaana kirjoittamani lehtijuttu ratsastusleiristä. Juu, kyllä vain. Ja sanoinko juuri nolo? Minä, joka otan kuvia omasta pyllystäni ja julkaisen vielä kuvan internetissä? Hei ei takerruta nyt siihen…

Olen aina ollut kova tyttö kirjoittamaan ja lukemaan. Sain aina äidinkielen stipendit ja kirjallisuuspalkinnot. Plääp plääp. Joo, oon kertonut jo. Mutta jollainhan mun pitää kerskua, kun mulla ei ole mitään makeita bikini fitness-meriittejä! En toki ole mitenkään katkera, mutta on se jännä, että matematiikasta sai rahallisia stipendejä, mutta meille sielua kirjallisuudella ruokkiville runotyttösillehän riitti aivan hyvin lahjaksi joku kiva pikku opus tai esim vuoden sanomalehdet. Kiitos silti Meidän Marikista ja muista teoksista, sekä vuoden hesarista. Lämmittihän se enemmän kuin valju kädenpuristus tai lyijykynä. Marikilla on kuitenkin mukava elämä! Hänellä on äiti ja isä ja Liisa ja Alva ja Pyykki-Iida ja Abbe-Nilsson. Lämmittihän se nyt sydäntä. Ja varmaan aika mukava elämä oli myös niillä trigonometriat ja muut handlaavilla pojankoltiaisilla, jotka saivat piipisti fyffee siitä, että osasivat järkeillä että m+y9742+e0e9482…21394%3´=97.

IMG_6588[1]

Oli miten oli, tämä tarve lörpötellä asioita kirjaimin ei ole mitenkään uusi, aikuisiän mielenhäiriöstä ja itsensäpaljastelun ilosta siinnyt ilmiö. Tätä on jatkunut jo kauan! Välillä se tarve/into/halu/pakko ,you name it, vain oli hieman vähäisempää ja hetken aikaa minulle riitti vallan mainiosti se, että olin jo livenä niin ärsyttävä, suulas ja avoin, että ei Erkkikään olisi kestänyt enää moista vuodatusta kirjallisessa muodossa. Mutta palataanpas siihen kohta!

Kuitenkin. Olen kirjoittanut paljon fiktiivisiä juttuja. Joskus teksteissä liehuivat yksisarviset ja taruolennot. Toisinaan kumikanat. Enemmän ja enemmän homma meni kuitenkin siihen, että aloin kirjoittaa siitä, mistä tiesin eniten: itsestäni. Joten omista turinoistaan on aina tullut ilmi enemmän tai vähemmän oma karaktääri.

Heppatyttöajoilta löytyy ratsastusleireistä kertovia juttuja:

Loppuviikosta pinnani alkoi kiristyä. Kämppäkaverimme tulivat mökkiin tupakanhajuisina ja alkoivat arvostell muita. Lisäksi he puhuivat, että kun tämä piina olisi ohi, he lähtisivät KÄNNÄÄMÄÄN. NYT RIITTÄÄ. Sanoin heille monta valittua sanaa siitä, miten he pilasivat leirin...”

Kun olen ”Neiti suorasuu” huomautinkin asiasta...”

Öö. Ei nyt oikein herätä sympatiaa. Tekee vaan mieli tempaista tuota nillittäjää nokkaan?!!

IMG_6586[1]

Vakavampana ja melankolisempana goottiaikana kirjoituksissa olikin enemmän tummempia mietteitä, aatteellisuutta sekä silloiseen satanisti-gothic-beibe habitukseen passaavaa, nykyistäkin ylitsevuotavampaa besserwisseröintia ja ylemmyyttä.

Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.

Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.

”Olen aina ollut ikäisiäni kypsempi… ”

”Minulla on hyvin kehittynyt maku….”

Ööö. Kuules nyt muna-aivo. Vanhempi poikaystävä ja se, että olet ottanut lävistyksiä ilman äitin lupaa ei tee sinusta kypsempää. Miksi aina teinit ovat mielestään kypsempiä?

IMG_6587[1]

Siinä missä karsastan sitä, että joku meikkaa minut, en tykkää olla haastateltavana. Vaikka onkin toki hirmu ihanaa kertoa omista urotöistään. Kuten siitä, kun 2-vuotiaana tein kakan violettiin ankkamuottiin.

Olen ollut useampaankin otteeseen lehtijutuissa, enkä muista, että olisin vielä kertaakaan ollut tyytyväinen. Olen aika herkkä sille, miten sanat asetellaan ja tarkka sanavalinnoista. Tuntuu omituiselta, että joku  kirjoittaa minun tunteistani ja intresseistäni. Eikä se vaan toimi. Lopputulos on sitten luokkaa: ”Lävistyksistä olen innoissani. Niitä ottaessani koettelen rajojani ja olen täynnä adrenaliinia” Ööö… Said noboby never. Tai no ehkä joku joskus jossain, mutta ne minä. Siltipä niin vaan lukee oman pärstäkuvani alla vuoden 2007 painetussa paperissa. Ah, lovely!! No eihän sillä. Olen minä ihan omatoimisestikin nolompaa kuraa suoltanut.

Kuitenkin, ymmärtänette ehkä yskän, miksi ämpyilin alunperin blogin pystyynlaittamista. Se houkutteli kyllä. Mutta olin viettänyt jo hetken mukavaa hiljaiseloa. Hivuttautunut kaikessa rauhassa tummanpuhuvasta lookista ja kirsikka-korseteista jumppatrikoisiin. Elo näkymättömänä oli erityisen mukavaa. Mutta ei himoa voinut vastustaa loputtomiin. Ja kun facebook-päivitykseni alkoivat muistuttaa novelleja, oli pakko keksiä jotain, ennen kuin olisin päätynyt yli 600 henkilön estolistalle.

Kun tein vuosi sitten päätöksen, että lähden nyt ottamaan selvää, millaista se fitnessbeiben kilpailuihin valmistautuminen ja lavakekkulointi on, päätin pistää pystyyn blogin. Olihan niin monella muullakin perus punttipirkolla blogi. Selvät sävelet siis, vähän puuroa ja pyllyä ja omia mittoja. Ihan vaan itselle. No, laajensin ajatusta sitten siihen, että julkaisin blogin kavereille. Ja kun kaverit näyttivät vihreää valoa ja sanoivat, että yleensä en lue blogeja, mutta… ja kannustivat pistämään blogin julkiseksi, klikkasin asetuksia ja painoin JULKAISE. Ja niin vaan jorinoideni pariin alkoi eksyä yhä useampi lukija.

IMG_1011[1]

Nyt on kyllä niin fitnesstä tää kuva et huhhuh 10/10 !!

Oli alunperin jotenkin selvää, että mikään kovin vakavamielinen blogi ei tule olemaan. Vaikka ei ehkä tällaisesta NEITI SUORASUUSTA (UAAAH, kieltäkää tuo hirviömäinen ilmaisu) uskoisi, niin en ota itseäni turhan vakavasti. Ei vaan kannata. Ihminen, joka ei pääse edes pyörävarastosta ulos ilman apua ja viittä kaatunutta pyörää, joka kävelee päin lasiovia ja puunoksia ja tiputtaa päivittäin kananmunan lattialle, ei vaan voi olla liian tosikko. Se olisi aika armotonta touhua. Mutta on oikeastaan ihan taktista repiä itsestään hupia ennen kuin kukaan muu ehtii! Ihan sama kuin pieraistessa kannattaa hihkua, että se on oma ennen kuin kukaan alkaa ihmetellä mitään. ( No, ei tapahdu mulle siis koskaan, mutta jollekin voi tapahtua, niin ihan vaan vinkkinä, että kannattaa varmaan toimia näin.)

Tässä vuoden varrella kirjoitustyylissä on tapahtunut paljon aaltoilua. Välillä juttua on kuin itse Runebergillä, välillä sitten ei meinaa tulla ulos mitään ja tuijotan tyhjää ruutua ja mietin, että mitä sitä nyt sanoisi. Ööööö. Välillä huomaa, että toistaa saman jutun, minkä on jo joskus sanonut. Ja keksii uudelleen vitsin, jonka on jo keksinyt, mutta unohtanut. Kiva sille sitten nauraa, että eheh, nyt oli hyvä.

Tulee käytettyä samoja kuvia, sorruttua vähän mukahauskuuteen (joskin tahattomasti) Välillä teksteihin tulee tilitettyä oikein paatoksella ja välillä sitten pohdiskellaan omaa egoa ja tutkiskellaan syntyjä ja syviä. Mutta olen hirmu iloinen, että tämä epätasalaatuisuus ei ole karkottanut teitä lukijoita pois! Jossain vaiheessa meinasi iskeä jo ahdinko, että apua. Kaikki odottaa, että tulee jotain hassunhauskoja sutjautuksia ja kuvia siitä, miten olen koirankakka kengänpohjassa tekemässä spagaattia jäisellä asvaltilla ja se, mitä haluan nyt hölistä, on jotain vakavaa ja surumielistä. Totista. Mulla on kurjaa, yhyy. Tsempatkaa vähän!

Tässä kirjoitellessa on kuitenkin oppinut, että juuri ne tekstit, joita ei ensin meinaa julkaista kannattaa julkaista. Silloin kun miettii, että nyt tuli sörkittyä keppiä muurahaispesään tai nyt tuli paljasteltua liikaa, niin silloin on hyvä. Jos tekee jonkun lattean diipadaapakirjoituksen siitä, että tänään mun puntarissa ei ollut patteria ja söin puuroni 5min myöhemmin kuin viime viikon torstaina, ei oikein herätä mitään fiiliksiä. Mutta sitten kun tilittää sitä muhjua, mitä pää pyörittää, niin silloin tulee passelia. Mieluummin sellainen teksti, että mulle lähetetään vihakirjeenä selleriä, kuin teksti joka ei jää mieleen. Ni.”

Jos jaksoit lukea tämän eepoksen, niin onnittelen. Minä en olisi jaksanut. Vieläkö jäi jotain askarruttamaan mieltä? Kysy pois. Vastaan kyllä. Paitsi jos kysyt älykkyysosamäärääni.