Epämääräiset tavoitteet eivät innosta

Vastoinkäymiset elämässä eivät ole mikään kiva juttu. Mutta niitä tulee kaikille, ellei sitten ole joku tosielämän Hannu Hanhi. Harva kuitenkaan liihottelee aina vaaleanpunaisilla pilvillä ja onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Tällaista se on.

Itsellä tuli juurikin reilu kuukausi täyteen vastoinkäymistä toisensa perään. Aina kun ajatteli, että NO NYT  se oli tässä, saikin todeta, että eikä kun ei. Aina kun olen huokaissut helpotuksesta, että nyt tämä homma on ohi, on tullut jotain uutta pulmaa. Mieleen nousee hyvinkin reilun vuoden takainen episodi silmäni kanssa. Kun näkö hämärtyi äkillisesti, ”pääsin” kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin, sain kokea huvituksen nimeltä lumbaalipunktio, joka toki vielä epäonnistui, joka sitten korjattiin veripaikalla, joka epäonnistui, joka korjattiin veripaikalla, joka lopulta onnistui. Siinäkin meni 10vrk petipotilaana, sairaalassa rampaten. Ja aika samanlaisilla fiiliksillä on menty myös männäkuukausi, vaikka ei olekaan sentään henkensä edestä tarvinnut pelätä. Mutta terveys on aiheuttanut aika paljon pään vaivaa. Ja ei, tämä ei ole sellainen terveyspulma ollut, mihin olisin itse voinut pakurikäävillä, levolla tai suuremilla sinkkikuureilla vaikuttaa.

IMG_4907[1]

Tällainen takkuava elämäntilanne on juuri sellainen tyypillinen asia, mikä monilla painonpudottajilla/kesäkuntoon kiristelijöillä tai muuten vaan elämäntapaansa remontoivilla saattaa laittaa kapuloita rattaisiin. Elämään ei aina voi omilla tsemppaamisilla ja haluillaan vaikuttaa ja kimurantti tilanne on vain pakko hyväksyä. Mutta usein meillä on kuitenkin mahdollisuus jotenkin vaikuttaa tilanteeseen ja toimia mielemme mukaan. Ja joko taipua tai katketa.

Silloin kun elämä oikein potkii päähän, voi tuntua täysin toisarvoiselta seikalta miettiä elämäntapamuutosta tai painonpudotusta. Mutta kehtaisin väittää, että kun tavoite on oikein tärkeä ja sen saavuttaminen tuo arkeen voimaa, on helppo tehdä tavoitetta tukevia valintoja: pysyä ruokavaliossa, liikkua ja huolehtia riittävästä levosta myös hankalina aikoina. Mutta jos tavoitteen tai oman motivaation kanssa on jo heti lähtökuopissa pientä pulmaa, on huomattavasti todennäköisempää, että meren lailla myrskyävä elämäntilanne imaisee mukanaan ja tavoite ainakin hetkellisesti unohtuu. Mutta ei syyllistytä tästä! Silloin on paikallaan tehdä pieni realitycheck ja uudelleen punnita sitä, mitä haluaa, mikä on elämässä tärkeää ja mikä lopulta tuo sen hyvän olon.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä oma keväinen tavoitteeni. Kroppani on suht mukavassa kunnossa, mutta hieman on omaan makuuni liikaa sitä turhaa löllykkää ongelmakohdissa. Mielessäni oli aloittaessani sellainen ”Olis kiva”-ajatus. Mutta ei mitään mitattavaa, selkeää tavoitetta. Vain se ajatus pienestä tiivistymisestä ja pyöreämmistä olkapäistä. Sellainen ei ole hyvä tavoite pidemmän päälle. Se on juuri sellainen tavoite, jonka toteutumista on hyvin hankalaa seurata ja joka on helppo heittää sivuun kun on hieman hankalaa. Tällainen ”olispa muuten kiva olla hieman kireämpi” ajatus ei edes vaatisi toteutuakseen kovinkaan suurta tai pitkäjänteistä työtä, mutta sen toteuttaminen on silti hankalampaa kuin 20kg pudotus. Kyllä. Olin paljon motivoituneempi pudottamaan 20kg painoa, kuin olen nyt tiristelemään joitain senttejä kehostani. Oli helppo olla motivoitunut, koska tavoite oli isompi, seurattava ja mitattava ja näin konkreettisesti, miten omat tekoni veivät minua eteenpäin.

Kun tavoitteena tässä nyt on hieman siistiä kuntoa, pitkälti keskittymällä kovempiin treeneihiin ja puhtaaseen ruokaan, ei tehnyt tiukkaakaan unohtaa koko tavoitetta ja kahmia viimeisimmän takaiskun jälkeen suuhun kourallista (pussillista) karkkia. Siinä ei paljoakaan ajatus muutamaa milliä kapeammasta reidestä kiinnosta! Mutta kun olin kisadieetillä, painoin vastoinkäymisistä huolimatta kuin höyryjuna. Tavoite oli niin kirkkaana mielessä, en yksinkertaisesti voinut luovuttaa! Minulla oli niin selkeä tavoite mielessäni ja paperillani ja todella palava tahto päästä tavoitteeseen. Siksi menin eteenpäin raivolla. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto! (Varmasti olisi pitänyt silloin höllätä ja nostaa kädet pystyyn, että nyt tässä ei ole järkeä. Mutta silloin järki oli sumentunut sen palavan halun tieltä.)

Asianmukaiset leffanamit.

Vaikka joustavuus ja rentous ovat asioita, joita tuon esille valmennustyössäni, pyrin myös teroittamaan, että asiat eivät tapahdu ilman muutosta ja muutos ei tapahdu ilman tavoitetta. Koska miksi muuten vaivautua? Pitää olla halu tehdä muutos! Ja muutoksesta pitää saada jotain, että sitä jaksaisi toteuttaa arjessa. Siksi koen, että tavoitteiden laatiminen on tärkeää. Ja myös niiden pyörittely: miksi tavoite on tärkeä, mitä siihen pääseminen antaa ja mitä se vaatii? On hyvä luoda päätavoite ja pilkkoa se pienemmiksi tavoitteeksi, jotta tilannetta voi seurata ja nähdään, mennäänkö systemaattisesti eteenpäin.

Tavoitetta voi aina viilata tilanteeseen sopivaksi. Siksipä koska itse huomasin, että minun on vaikea säilyttää motivaatio ilman tarpeeksi konkreettista tavoitetta, päätin käydä itseni kanssa pienen tavoitekeskustelun. Ja asettaa itselleni mitattavia tavoitteita. En kuitenkaan kehonpainoa tai mitään senttilukemia, vaan  ihan fyysisiä suoritustavoitteita, joihin pääsy kulkee mukavasti käsi kädessä tuon pienen kiristymisen kanssa. Lenkkipolut, portaat ja leuanvetotanko kutsuvat! Uskon, että tässä tilanteessa tämä on itselleni se mielekkäämpi reitti arvioida tuloksia, kuin peiliin tuijottelu.

0 vai 2 viikkoa, siinäpä pulma...

Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?

Ah, onneksi on Facebook kertomassa, mitä olen tehnyt vuosi tai pari sitten, kun ei enää itse muista niinkään lähelle! Aivot ovat olleet sellaista vatkulia, että alan jo epäillä, että ne valuvat pian korvasta ulos.  Kas kun ei loiske jo käy!

Tällä viikolla on esiin ponnahtanut varsin ajatuksia herätteleviä vanhoja statuspäivityksiäni. Mikä Runeberg siellä onkaan pulissut! Tasan kaksi vuotta sitten olin näköjään jakanut blogitekstin kakasta. Ulkokentältä sisään livahvata pökäle! Voi niitä aikoja! Haluan kakkapäivitykset takaisin. Sen sijaan, että minusta irtoaisi itseäni niin kovin naurattavia pökälejuttuja, on ainoa kakkamainen asia ollut viime aikojen olotila.

 Viisi vuotta sitten päivitin leiponeeni sämpylöitä, jotka kävisivät heittoaseista ja sillä saralla ei ole mikään muuttunut. Nyt niillä tyrmää enää vain pienriistaa. Mutta pari vuotta sitten, olin ytimekkäästi kirjoittanut, että elän unelmaani! Että olen onnellien ja juuri nyt on hyvä.

Se pysäytti.

Piti oikein hieraista silmiä. Minäkö olen kirjoittanut niin? Minä alati haaveileva, uusia asioita kahmiva höntyäjä olen ollut tyytyväinen juuri silloin siinä hetkessä. Vau. Amazing.

Piti oikein pinnistellen miettiä, mitä silloin oikein tapahtui, kun niin oli kaikki ihanasti. Silloin pöhisivät oikein kunnolla muutoksen tuulet. Oli uusi koti, olin aloittanut kisavalmennuksessa. Ihana mies kantoi minulle liljoja ja olin työharjoittelussa fysiatrialla ja päiväkirurgisella, seurailemassa polvileikkauksia ja harjoittelemassa postoperatiivista kuntoutuspuolta, josta olen aina unelmoinut. Sen lähemmäs ortopedia kun ei voi tällainen, sormilaskuissakin sekoava, matemaattinen epänero päästä. Olin juuri alkanut häiritä internetissä roikkujia blogikirjoituksillani. Kaikki tuntui kertakaikkiaan niin mahtavalta. Vanhoista kuvista ja teksteistäkin huomaa, että voi pojat, kyllä olin muuten silloin onnellinen. Ja omasin huomattavasti muhkeammat reidet.

muhku

Tänä syksynä asiat eivät ole olleet aivan niin ruusuisesti. Sikäli blogikin on ollut hieman hiljainen. Oikeastaan kun miettii koko kisojen jälkeistä vuotta, on vuosi mennyt kipuillessa milloin minkäkin asian kanssa. Tämähän on melkein toisintoa vuodesta 2012.  Aika on mennyt välillä tuskallisen hitaasti ja välillä niin nopeasti, että ei edes tajua. Mutta niin vain oli yhtäkkiä yli vuosi hurahtanut kilpailuista, neljä kuukautta häistä ja yhtäkkiä opinnäytetyö pitäisi pistää  yksiin kansiin.

Suoraan sanottuna, olen voinut todella huonosti. Osaan nimetä syksyn parhaat viikot ja ne olivat syyskuun ensimmäiset, heti loman jälkeen. Silloin hommat olivat mallillaan. Akut oli ladattu, oli energiaa, mieli täynnä ideoita. Jaksoin painaa pitkiä viikkoja ja silti olla kotona läsnäoleva ja hyväntuulinen. Kroppa tuntui hyvältä ja painot salilla olivat alkaneet pikkuhiljaa kasvaa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, koti pysyi siistinä, tarmoa riitti moneen asiaan. Elämä tuntui kaiken kaikkiaan hyvältä ja innostavalta. Tein oikeasti todella suuren työn, että sain aikatauluni toimimaan. Mikä voisikaan mennä mönkään!

Sitten tulin kipeäksi. Ja hommat levisivät ihan käsiin. Taas katkesi hyvä treeniputki, kalenteria piti viivata punakynällä. Piti korvata työharjoittelutunteja, sumplia uusia asiakatapaamisia, sumplia töitä harjoittelun vuoksi. Lykätä ohjelmapäivityksiä ja blogikirjoituksia. Tehdä opinnäytetyötä, vaikka kuume sumensi pään. Kiire, kiire, kiire. Iho kelmeänä yritti painaa eteenpäin. Matkasta tipahtivat kapulat ja oksat ja männynkävyt ja tekoripset. Ja tukka alkoi muistuttaa väriltään rapsipeltoa.

IMG_3560[1]

Sitten se tuli: yksi hyvä ja täydellinen treeniviikko.  Intoa, energiaa, onnea. Jess!

Mutta yhtäkkiä olo oli taas sitä tasoa, että muumilaulut soivat nonstopilla päässä, unohdin oman kotiosoitteeni numerot. Kurkku kipeä. Lämpöä. Tärisevä ja kramppaava keho. Ääni lähti. Sykkeet katossa Jatkuvaa ahdistumista, stressiä. Huonoja yöunia. Miksi tämä tauti ei lähde? Miksi olen taas flunssassa! Miksi kroppa ei palaudu? Miksi uni ei riitä? Pakko olla joku mykoplasma nyt vähintään. Mutta ei. Uupumus se vain pitää tulehdustilaa yllä.

Ensin olin hurjan nälkäinen ja olisin voinut syödä mitä vain. Ja vain nukkua. Pitkästä aikaa teki mieli herkkuja koko ajan. Ahdisti ajatus siitä, että en voi mättää joka päivä kilokaupalla karkkia naamaan. Mutta tiesin koko ajan, että ahdistaisi sekin, jos niin tekisin. Sitten katosi ruokahalu. Mitään ei tehnyt mieli. Unohtui syödä tai jäi syömättä, koska ei vain maistunut mikään. Oikein väkisin sai pakottautua jotain popsimaan. 

Teki mieli heittää tietokone ikkunasta ja kännykkä perästä. Alkoi ahdistaa kaikki sosiaalinen media, ihmisten hehkutukset, vatsalihaskuvat, energia ja into. Itketti, kun katsoi omaa peilikuvaa. Mikä surullinen valkoinen hahmo siellä kyhjötti. Ei hymyä, sameat silmät, samea iho. Ilontunteita mahdotonta repiä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Ei pääse treenaamaan – ahdistaa. Mutta olisi varmaan ahdistanut, vaikka olisikin treenannut. Vaikea levätä kotona, vaikea ohjata köhien ja pärskien jumppia.

Säikähdin ihan todella. Olen aina ollut sellaien täsmämurehtija ja täsmäsurija, joka saa itseään tsempattua ja piristettyä. Vaikka koko ajan tiesin, että väsymys kaiken sen aiheuttaa, tuntui niin mahdottoman pahalta, että ajatteli niin kuin ajatteli. Kuin koko elämässä ei olisi mitään muuta, kuin epäonnistumista ja ilotonta tekemistä. Aivan kuin olisin huono kaikessa.

Näitä asioita on saanut todella työstää. Eikä asiaa helpota se, että olen tässä tilanteessa TAAS. Kun tämä on jo niin monta kertaa nähty aiemminkin. Pitäisi tehdä isoja muutoksia ja karsimisia, eikä aina vain painaa eteenpäin ja ajatella, että no sitten joskus helpottaa. Pitäisi oikeasti ymmärtää, mitkä ovat omat voimavarat. Pitäisi osata hoitaa asiat yksi kerrallaan. Mutta aina tuntuu, että jään altavastaavaksi ja stressi vyöryy päälle. Ja kuinka muka opiskelijana pärjäisi ilman töitä? Mahdoton ajatus, ellei asuisi jossain siivouskomerossa.

Mutta näin! Nyt on tämän syksyn osalta työharjoittelu tehty ja tunnin päästä lähden esittelemään opinnäytetyötä, joka palautetaan ensi viikolla. Nyt on siis isoja stressinaiheita lähtemässä käsistä ihan näillä näppäimillä! Ja mukavia, inspiroivia asioita luvassa.

IMG_3654[1]

Eilen oli ihan mahtava viimeinen päivä harjoittelussa, kun sain aplodit vihellysten kera ja erinomaista palautetta. Ja kun asiakkaalta oli vielä tullut viesti ”Ihanaa, kun olet olemassa” iski kyllä liikutus. Nyt jos koskaan positiivisilla sanoilla oli todella suuri voima! Sain hurjasti hyvää fiilistä ja uutta tarmoa. Kyllä tämä taas tästä, leuka ylös ja mieli vahvana eteenpäin.

Ja niin sitä vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan: kaksi vuotta sitten aloitin työharjoittelun, ihana mies toi minulle liljoja ja aloitin kisavalmennuksessa. Tänä vuonna presiis samaan aikaan lopetin työharjoittelun, se sama ihana mies toi minulle liljoja ja aloitan valmennuksessa!

Eiköhän ole vain ajan kysymys, että tajuan sen samaisen asian kuin kaksi vuotta sitten. Tässä voisi kliseisesti todeta, että tästä on suunta vain ylöspäin. Aurinko paistaa eikä ole mitään hätää.

Eeva Kilpi

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

IMG_3638[1]