NO vai YES to excuses?

Tänään oli juuri sellainen päivä, että kotiin tullessa olisi halunnut vain kaatua sohvalle, vetää viltin korviin saakka ja ahmia suklaata sikiöasennossa. Oikeastaan sellainen olo oli koko päivän. Tein viime viikolla melko raskaan työputken, eikä reilu 10h päivä maanantaina ainakaan väsymystä lieventänyt. Viime yönä nukuin huonosti ja puhti on nyt näin kolmannen harjoitteluviikon puolivälissä aika poissa. Mutta hei mikäs tässä, ei enää ole kuin about 18 viikkoa jäljellä!

IMG_4926[1]

Mutta niin, oli tosiaan juuri sellainen olo, että teki mieli vain narista ja valittaa kaikkea säästä vääränmallisiin kurkkuihin ja lörpöttäviin sukkiin. Kommunikoin murahtelemalla ja vedin vastentahtoisesti treenikamppeet päälle. Pakko oli lähteä, koska eilinen treeniviikon starttaus meni jo plörinäksi ja rahkapurkinkannattajan kanssa oli sovittu. Rakkaan puolisoni paljon puhuvat katseet ja pehmeät ehdotukset siitä, että treeni kannattaisi ehkä skipata houkuttelivat kyllä vetäytymään jonnekin kotihaalarin uumeniin kokkiohjelmia tuijottamaan, mutta hammasta purren minä raahasin wannabefitnessperäni salille läpi lumen ja loskan! Koska no excuses, olen kuullut kovien fitnessmimmeroiden sanovan.

Yleensä tilanne helpottaa kun treenille pääsee. Ja kyllä, kieltämättä siinä kolmannen penkkipunnerrussarjan aikana olin melko toiveikas. Hyvinhän tämä menee! Kunnes väsymys iski oikein kunnolla. Viimeinen sarja meni ihan plörinäksi ja jouduin tiputtamaan vähäisetkin kiekot pois, että sain viimeiset toistot lykittyä kunnialla loppuun. Tulitikulla punnertaminen olisi saattanut olla tänään omin laji.

Sitten oli vuorossa kyykyt. Jalat huusivat sunnuntaisen, kerrassaan erinomaisesti menneen treenin jälkeen armoa, ja apua ja mieltäkään en saanut psyykattua touhuun. Pari niiausta lämmittelypainoilla riitti todentamaan, että nyt ei todellakaan ole mikään ass to the grass-päivä tai elämäni treeni. Mielessäni remmoin kaikki painot telineistä ja hakkasin rintaani kuin apina. Tosielämän Eveliina totesi rauhallisesti, että ei tästä nyt mitään tule, minäpä taidan tehdä tähän väliin aerobista. Tuuletin aivojani hetken aikaa porraskoneessa, jonka jälkeen hieman reipastuin. Vipunostoja sivulle ja eteen sekä ohjelmamme mukainen kulmasoutu tangolla, mikä meni aivan ok ja sai mielen kummasti virkistymään. Loppuun vielä selän ojennukset ja vatsat kuntopallon kanssa. Vatsoissa olin melko ässä ja tykitin niitä hyvällä tahdilla. Aluksi voimavarojani olivat ajatus kotona odottavasta perunamuusista ja hyvinä potkijoina pieni kiukku ja stressi, mutta kun homma alkoi luistaa, tein sitä ihan hurmoksessa. Neljä sarjaa uupumukseen asti. Paitsi itsehän turhauduin, kun sain tehtyä niinkin paljon:  ”Mä en jaksa tehdä uupumukseen asti!” 😀

Lähtökohdat eivät olisi voineet olla juuri surkeammat. Huono mieli. Väsymys. Stressi. Mutta ei voi kuin todeta, että hyvä kun tuli lähdettyä, Alun pohjamudissa räpiköimisen jälkeen sain kuin sainkin hyvätehoisen treenin tehtyä, nautin, rentouduin ja virkistyin. Olo oli niin paljon parempi. Voi vain kuvitella, millainen pöhnä ja väsymys olisikaan ollut, kun olisin jäänyt sohvalle ja maannut siinä koko illan. Tästä sen sijaan tuli hyvä fiilis.

IMG_5188[1]

Toisin kuin ajattelin, herkkuhimo oikein räjähti käsiin treenin jälkeen ja nälkäisenä kaupassa mieli harhaili ihan jokaisen karkkipussin, pullan, pizzan, suklaalevyn ja croissantin luo, Mieli koitti kovasti keksiä syitä, miksi juuri tänään olisi hyvä herkutella. Hyviä perusteluja tuntui löytyvän pilvin pimein sille, miksi juuri nyt olisi hyvä hetki vetää pizzaöverit.  Kiitin mieltä kiinnostavista ajatuksista ja kävelin kotiin syömään kunnon ruokaa. Tahdonvoimaa se vaati, mutta sellaista arki toisinaan on. Joskus on osattava sanoa ei.

Mieli on kyllä kumma kaveri. Siellä käy toisinaan älytön myllerrys ja tappelu. Siellä taistelevat mielihalut, arvot ja tavoitteet. Sopuratkaisuja on toisinaan todella vaikea löytää ja se, mikä tyydyttää yhden äänen, saattaa aiheuttaa riitasoituja toisaalla.

Ihmiset usein sättivät itseään saamattomiksi, itsekurittomiksi, laiskoiksi, herkkuhimoisiksi… You name it. Mutta nuo kaikki ovat asioita, joihin jokainen voi lopulta vaikuttaa. Ajatukset pitäisi ottaa vain ajatuksina. Jos mielessä on ajatus, että olen saamaton, miksi alistua siihen? Eikö silloin juuri kannattaisi nostaa itsensä liikkeelle tai tehdä niitä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä?

Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.
Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.

Haluan ehdottomasti kannustaa kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja kroppaa. En minä halua itseänikään rääkätä, enkä enää koe tarvetta pakkotreenille, jos kehoni huutaa lepoa. Hieman kohautan olkiani NO EXCUSES-mantroille, jos vikkoni on jo ilman treeniäkin ylibuukattu tai tulee vain sellainen olo, että nyt ei oikeasti nappaa sitten yhtään. En halua tappaa iloani liikkua. Mutta vaikka kannustan kuuntelemaan itseään, kannustan tekemään sen melko kriittisellä korvalla, ikään kuin se oma mieli olisi sellainen hieman höpsähtänyt kaveri, jonka kertomat asiat saattavat olla hieman väritettyjä tai puhdasta höpöä. Toisinaan on ehdottomasti todettava, että nyt todellakin jään sohvannurkkaan lojumaan ja töllöttämään Sopranosia jäätelökipon kanssa. Toisinaan on vedettävä jarrua ja otettava lepoa. Mutta yhtä lailla toisinaan on haastettava omaa ajatteluaan ja kyseenalaistettava oloaan. Jos on koko päivän istunut toimistossa, on hyvin epätodennäköistä, että on tarpeen istua kotikoneella tai sohvalla. Silloin on oikeasti järkevämpää lähteä tekemään jotain aivan päinvastaista ja mennä sinne lenkille tai jumpalle. Liikunta jos mikä tuo virtaa ja jaksamista arkeen.

IMG_5106[1]

Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?

Ah, onneksi on Facebook kertomassa, mitä olen tehnyt vuosi tai pari sitten, kun ei enää itse muista niinkään lähelle! Aivot ovat olleet sellaista vatkulia, että alan jo epäillä, että ne valuvat pian korvasta ulos.  Kas kun ei loiske jo käy!

Tällä viikolla on esiin ponnahtanut varsin ajatuksia herätteleviä vanhoja statuspäivityksiäni. Mikä Runeberg siellä onkaan pulissut! Tasan kaksi vuotta sitten olin näköjään jakanut blogitekstin kakasta. Ulkokentältä sisään livahvata pökäle! Voi niitä aikoja! Haluan kakkapäivitykset takaisin. Sen sijaan, että minusta irtoaisi itseäni niin kovin naurattavia pökälejuttuja, on ainoa kakkamainen asia ollut viime aikojen olotila.

 Viisi vuotta sitten päivitin leiponeeni sämpylöitä, jotka kävisivät heittoaseista ja sillä saralla ei ole mikään muuttunut. Nyt niillä tyrmää enää vain pienriistaa. Mutta pari vuotta sitten, olin ytimekkäästi kirjoittanut, että elän unelmaani! Että olen onnellien ja juuri nyt on hyvä.

Se pysäytti.

Piti oikein hieraista silmiä. Minäkö olen kirjoittanut niin? Minä alati haaveileva, uusia asioita kahmiva höntyäjä olen ollut tyytyväinen juuri silloin siinä hetkessä. Vau. Amazing.

Piti oikein pinnistellen miettiä, mitä silloin oikein tapahtui, kun niin oli kaikki ihanasti. Silloin pöhisivät oikein kunnolla muutoksen tuulet. Oli uusi koti, olin aloittanut kisavalmennuksessa. Ihana mies kantoi minulle liljoja ja olin työharjoittelussa fysiatrialla ja päiväkirurgisella, seurailemassa polvileikkauksia ja harjoittelemassa postoperatiivista kuntoutuspuolta, josta olen aina unelmoinut. Sen lähemmäs ortopedia kun ei voi tällainen, sormilaskuissakin sekoava, matemaattinen epänero päästä. Olin juuri alkanut häiritä internetissä roikkujia blogikirjoituksillani. Kaikki tuntui kertakaikkiaan niin mahtavalta. Vanhoista kuvista ja teksteistäkin huomaa, että voi pojat, kyllä olin muuten silloin onnellinen. Ja omasin huomattavasti muhkeammat reidet.

muhku

Tänä syksynä asiat eivät ole olleet aivan niin ruusuisesti. Sikäli blogikin on ollut hieman hiljainen. Oikeastaan kun miettii koko kisojen jälkeistä vuotta, on vuosi mennyt kipuillessa milloin minkäkin asian kanssa. Tämähän on melkein toisintoa vuodesta 2012.  Aika on mennyt välillä tuskallisen hitaasti ja välillä niin nopeasti, että ei edes tajua. Mutta niin vain oli yhtäkkiä yli vuosi hurahtanut kilpailuista, neljä kuukautta häistä ja yhtäkkiä opinnäytetyö pitäisi pistää  yksiin kansiin.

Suoraan sanottuna, olen voinut todella huonosti. Osaan nimetä syksyn parhaat viikot ja ne olivat syyskuun ensimmäiset, heti loman jälkeen. Silloin hommat olivat mallillaan. Akut oli ladattu, oli energiaa, mieli täynnä ideoita. Jaksoin painaa pitkiä viikkoja ja silti olla kotona läsnäoleva ja hyväntuulinen. Kroppa tuntui hyvältä ja painot salilla olivat alkaneet pikkuhiljaa kasvaa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, koti pysyi siistinä, tarmoa riitti moneen asiaan. Elämä tuntui kaiken kaikkiaan hyvältä ja innostavalta. Tein oikeasti todella suuren työn, että sain aikatauluni toimimaan. Mikä voisikaan mennä mönkään!

Sitten tulin kipeäksi. Ja hommat levisivät ihan käsiin. Taas katkesi hyvä treeniputki, kalenteria piti viivata punakynällä. Piti korvata työharjoittelutunteja, sumplia uusia asiakatapaamisia, sumplia töitä harjoittelun vuoksi. Lykätä ohjelmapäivityksiä ja blogikirjoituksia. Tehdä opinnäytetyötä, vaikka kuume sumensi pään. Kiire, kiire, kiire. Iho kelmeänä yritti painaa eteenpäin. Matkasta tipahtivat kapulat ja oksat ja männynkävyt ja tekoripset. Ja tukka alkoi muistuttaa väriltään rapsipeltoa.

IMG_3560[1]

Sitten se tuli: yksi hyvä ja täydellinen treeniviikko.  Intoa, energiaa, onnea. Jess!

Mutta yhtäkkiä olo oli taas sitä tasoa, että muumilaulut soivat nonstopilla päässä, unohdin oman kotiosoitteeni numerot. Kurkku kipeä. Lämpöä. Tärisevä ja kramppaava keho. Ääni lähti. Sykkeet katossa Jatkuvaa ahdistumista, stressiä. Huonoja yöunia. Miksi tämä tauti ei lähde? Miksi olen taas flunssassa! Miksi kroppa ei palaudu? Miksi uni ei riitä? Pakko olla joku mykoplasma nyt vähintään. Mutta ei. Uupumus se vain pitää tulehdustilaa yllä.

Ensin olin hurjan nälkäinen ja olisin voinut syödä mitä vain. Ja vain nukkua. Pitkästä aikaa teki mieli herkkuja koko ajan. Ahdisti ajatus siitä, että en voi mättää joka päivä kilokaupalla karkkia naamaan. Mutta tiesin koko ajan, että ahdistaisi sekin, jos niin tekisin. Sitten katosi ruokahalu. Mitään ei tehnyt mieli. Unohtui syödä tai jäi syömättä, koska ei vain maistunut mikään. Oikein väkisin sai pakottautua jotain popsimaan. 

Teki mieli heittää tietokone ikkunasta ja kännykkä perästä. Alkoi ahdistaa kaikki sosiaalinen media, ihmisten hehkutukset, vatsalihaskuvat, energia ja into. Itketti, kun katsoi omaa peilikuvaa. Mikä surullinen valkoinen hahmo siellä kyhjötti. Ei hymyä, sameat silmät, samea iho. Ilontunteita mahdotonta repiä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Ei pääse treenaamaan – ahdistaa. Mutta olisi varmaan ahdistanut, vaikka olisikin treenannut. Vaikea levätä kotona, vaikea ohjata köhien ja pärskien jumppia.

Säikähdin ihan todella. Olen aina ollut sellaien täsmämurehtija ja täsmäsurija, joka saa itseään tsempattua ja piristettyä. Vaikka koko ajan tiesin, että väsymys kaiken sen aiheuttaa, tuntui niin mahdottoman pahalta, että ajatteli niin kuin ajatteli. Kuin koko elämässä ei olisi mitään muuta, kuin epäonnistumista ja ilotonta tekemistä. Aivan kuin olisin huono kaikessa.

Näitä asioita on saanut todella työstää. Eikä asiaa helpota se, että olen tässä tilanteessa TAAS. Kun tämä on jo niin monta kertaa nähty aiemminkin. Pitäisi tehdä isoja muutoksia ja karsimisia, eikä aina vain painaa eteenpäin ja ajatella, että no sitten joskus helpottaa. Pitäisi oikeasti ymmärtää, mitkä ovat omat voimavarat. Pitäisi osata hoitaa asiat yksi kerrallaan. Mutta aina tuntuu, että jään altavastaavaksi ja stressi vyöryy päälle. Ja kuinka muka opiskelijana pärjäisi ilman töitä? Mahdoton ajatus, ellei asuisi jossain siivouskomerossa.

Mutta näin! Nyt on tämän syksyn osalta työharjoittelu tehty ja tunnin päästä lähden esittelemään opinnäytetyötä, joka palautetaan ensi viikolla. Nyt on siis isoja stressinaiheita lähtemässä käsistä ihan näillä näppäimillä! Ja mukavia, inspiroivia asioita luvassa.

IMG_3654[1]

Eilen oli ihan mahtava viimeinen päivä harjoittelussa, kun sain aplodit vihellysten kera ja erinomaista palautetta. Ja kun asiakkaalta oli vielä tullut viesti ”Ihanaa, kun olet olemassa” iski kyllä liikutus. Nyt jos koskaan positiivisilla sanoilla oli todella suuri voima! Sain hurjasti hyvää fiilistä ja uutta tarmoa. Kyllä tämä taas tästä, leuka ylös ja mieli vahvana eteenpäin.

Ja niin sitä vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan: kaksi vuotta sitten aloitin työharjoittelun, ihana mies toi minulle liljoja ja aloitin kisavalmennuksessa. Tänä vuonna presiis samaan aikaan lopetin työharjoittelun, se sama ihana mies toi minulle liljoja ja aloitan valmennuksessa!

Eiköhän ole vain ajan kysymys, että tajuan sen samaisen asian kuin kaksi vuotta sitten. Tässä voisi kliseisesti todeta, että tästä on suunta vain ylöspäin. Aurinko paistaa eikä ole mitään hätää.

Eeva Kilpi

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

IMG_3638[1]