Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?

Ah, onneksi on Facebook kertomassa, mitä olen tehnyt vuosi tai pari sitten, kun ei enää itse muista niinkään lähelle! Aivot ovat olleet sellaista vatkulia, että alan jo epäillä, että ne valuvat pian korvasta ulos.  Kas kun ei loiske jo käy!

Tällä viikolla on esiin ponnahtanut varsin ajatuksia herätteleviä vanhoja statuspäivityksiäni. Mikä Runeberg siellä onkaan pulissut! Tasan kaksi vuotta sitten olin näköjään jakanut blogitekstin kakasta. Ulkokentältä sisään livahvata pökäle! Voi niitä aikoja! Haluan kakkapäivitykset takaisin. Sen sijaan, että minusta irtoaisi itseäni niin kovin naurattavia pökälejuttuja, on ainoa kakkamainen asia ollut viime aikojen olotila.

 Viisi vuotta sitten päivitin leiponeeni sämpylöitä, jotka kävisivät heittoaseista ja sillä saralla ei ole mikään muuttunut. Nyt niillä tyrmää enää vain pienriistaa. Mutta pari vuotta sitten, olin ytimekkäästi kirjoittanut, että elän unelmaani! Että olen onnellien ja juuri nyt on hyvä.

Se pysäytti.

Piti oikein hieraista silmiä. Minäkö olen kirjoittanut niin? Minä alati haaveileva, uusia asioita kahmiva höntyäjä olen ollut tyytyväinen juuri silloin siinä hetkessä. Vau. Amazing.

Piti oikein pinnistellen miettiä, mitä silloin oikein tapahtui, kun niin oli kaikki ihanasti. Silloin pöhisivät oikein kunnolla muutoksen tuulet. Oli uusi koti, olin aloittanut kisavalmennuksessa. Ihana mies kantoi minulle liljoja ja olin työharjoittelussa fysiatrialla ja päiväkirurgisella, seurailemassa polvileikkauksia ja harjoittelemassa postoperatiivista kuntoutuspuolta, josta olen aina unelmoinut. Sen lähemmäs ortopedia kun ei voi tällainen, sormilaskuissakin sekoava, matemaattinen epänero päästä. Olin juuri alkanut häiritä internetissä roikkujia blogikirjoituksillani. Kaikki tuntui kertakaikkiaan niin mahtavalta. Vanhoista kuvista ja teksteistäkin huomaa, että voi pojat, kyllä olin muuten silloin onnellinen. Ja omasin huomattavasti muhkeammat reidet.

muhku

Tänä syksynä asiat eivät ole olleet aivan niin ruusuisesti. Sikäli blogikin on ollut hieman hiljainen. Oikeastaan kun miettii koko kisojen jälkeistä vuotta, on vuosi mennyt kipuillessa milloin minkäkin asian kanssa. Tämähän on melkein toisintoa vuodesta 2012.  Aika on mennyt välillä tuskallisen hitaasti ja välillä niin nopeasti, että ei edes tajua. Mutta niin vain oli yhtäkkiä yli vuosi hurahtanut kilpailuista, neljä kuukautta häistä ja yhtäkkiä opinnäytetyö pitäisi pistää  yksiin kansiin.

Suoraan sanottuna, olen voinut todella huonosti. Osaan nimetä syksyn parhaat viikot ja ne olivat syyskuun ensimmäiset, heti loman jälkeen. Silloin hommat olivat mallillaan. Akut oli ladattu, oli energiaa, mieli täynnä ideoita. Jaksoin painaa pitkiä viikkoja ja silti olla kotona läsnäoleva ja hyväntuulinen. Kroppa tuntui hyvältä ja painot salilla olivat alkaneet pikkuhiljaa kasvaa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, koti pysyi siistinä, tarmoa riitti moneen asiaan. Elämä tuntui kaiken kaikkiaan hyvältä ja innostavalta. Tein oikeasti todella suuren työn, että sain aikatauluni toimimaan. Mikä voisikaan mennä mönkään!

Sitten tulin kipeäksi. Ja hommat levisivät ihan käsiin. Taas katkesi hyvä treeniputki, kalenteria piti viivata punakynällä. Piti korvata työharjoittelutunteja, sumplia uusia asiakatapaamisia, sumplia töitä harjoittelun vuoksi. Lykätä ohjelmapäivityksiä ja blogikirjoituksia. Tehdä opinnäytetyötä, vaikka kuume sumensi pään. Kiire, kiire, kiire. Iho kelmeänä yritti painaa eteenpäin. Matkasta tipahtivat kapulat ja oksat ja männynkävyt ja tekoripset. Ja tukka alkoi muistuttaa väriltään rapsipeltoa.

IMG_3560[1]

Sitten se tuli: yksi hyvä ja täydellinen treeniviikko.  Intoa, energiaa, onnea. Jess!

Mutta yhtäkkiä olo oli taas sitä tasoa, että muumilaulut soivat nonstopilla päässä, unohdin oman kotiosoitteeni numerot. Kurkku kipeä. Lämpöä. Tärisevä ja kramppaava keho. Ääni lähti. Sykkeet katossa Jatkuvaa ahdistumista, stressiä. Huonoja yöunia. Miksi tämä tauti ei lähde? Miksi olen taas flunssassa! Miksi kroppa ei palaudu? Miksi uni ei riitä? Pakko olla joku mykoplasma nyt vähintään. Mutta ei. Uupumus se vain pitää tulehdustilaa yllä.

Ensin olin hurjan nälkäinen ja olisin voinut syödä mitä vain. Ja vain nukkua. Pitkästä aikaa teki mieli herkkuja koko ajan. Ahdisti ajatus siitä, että en voi mättää joka päivä kilokaupalla karkkia naamaan. Mutta tiesin koko ajan, että ahdistaisi sekin, jos niin tekisin. Sitten katosi ruokahalu. Mitään ei tehnyt mieli. Unohtui syödä tai jäi syömättä, koska ei vain maistunut mikään. Oikein väkisin sai pakottautua jotain popsimaan. 

Teki mieli heittää tietokone ikkunasta ja kännykkä perästä. Alkoi ahdistaa kaikki sosiaalinen media, ihmisten hehkutukset, vatsalihaskuvat, energia ja into. Itketti, kun katsoi omaa peilikuvaa. Mikä surullinen valkoinen hahmo siellä kyhjötti. Ei hymyä, sameat silmät, samea iho. Ilontunteita mahdotonta repiä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Ei pääse treenaamaan – ahdistaa. Mutta olisi varmaan ahdistanut, vaikka olisikin treenannut. Vaikea levätä kotona, vaikea ohjata köhien ja pärskien jumppia.

Säikähdin ihan todella. Olen aina ollut sellaien täsmämurehtija ja täsmäsurija, joka saa itseään tsempattua ja piristettyä. Vaikka koko ajan tiesin, että väsymys kaiken sen aiheuttaa, tuntui niin mahdottoman pahalta, että ajatteli niin kuin ajatteli. Kuin koko elämässä ei olisi mitään muuta, kuin epäonnistumista ja ilotonta tekemistä. Aivan kuin olisin huono kaikessa.

Näitä asioita on saanut todella työstää. Eikä asiaa helpota se, että olen tässä tilanteessa TAAS. Kun tämä on jo niin monta kertaa nähty aiemminkin. Pitäisi tehdä isoja muutoksia ja karsimisia, eikä aina vain painaa eteenpäin ja ajatella, että no sitten joskus helpottaa. Pitäisi oikeasti ymmärtää, mitkä ovat omat voimavarat. Pitäisi osata hoitaa asiat yksi kerrallaan. Mutta aina tuntuu, että jään altavastaavaksi ja stressi vyöryy päälle. Ja kuinka muka opiskelijana pärjäisi ilman töitä? Mahdoton ajatus, ellei asuisi jossain siivouskomerossa.

Mutta näin! Nyt on tämän syksyn osalta työharjoittelu tehty ja tunnin päästä lähden esittelemään opinnäytetyötä, joka palautetaan ensi viikolla. Nyt on siis isoja stressinaiheita lähtemässä käsistä ihan näillä näppäimillä! Ja mukavia, inspiroivia asioita luvassa.

IMG_3654[1]

Eilen oli ihan mahtava viimeinen päivä harjoittelussa, kun sain aplodit vihellysten kera ja erinomaista palautetta. Ja kun asiakkaalta oli vielä tullut viesti ”Ihanaa, kun olet olemassa” iski kyllä liikutus. Nyt jos koskaan positiivisilla sanoilla oli todella suuri voima! Sain hurjasti hyvää fiilistä ja uutta tarmoa. Kyllä tämä taas tästä, leuka ylös ja mieli vahvana eteenpäin.

Ja niin sitä vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan: kaksi vuotta sitten aloitin työharjoittelun, ihana mies toi minulle liljoja ja aloitin kisavalmennuksessa. Tänä vuonna presiis samaan aikaan lopetin työharjoittelun, se sama ihana mies toi minulle liljoja ja aloitan valmennuksessa!

Eiköhän ole vain ajan kysymys, että tajuan sen samaisen asian kuin kaksi vuotta sitten. Tässä voisi kliseisesti todeta, että tästä on suunta vain ylöspäin. Aurinko paistaa eikä ole mitään hätää.

Eeva Kilpi

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

IMG_3638[1]

Kuka pissasi jukkapalmuun?

Blogini kääntyy kohta kolmannelle vuodelle. Tämän ikäisistä tenavista yleensä sanotaan, että ”uhmaikä näkyy vielä, mutta alkaa jo tasaantua” Pahoin pelkään, että blogini uhmaikä on vasta edessä.

Olen siis jorissut blogimaailmassa kohtapuoliin tasan kahden vuoden ajan ja  saanut ensimmäisiin lukijamääriin verrattuna kymmeniä tuhansia uusia seuraajia. Jeee! Klipetiklopetikloptis. Melko mukavaa. Nyt viime viikkoina minulle on tullut muutamia toivomuksia siitä, että kertoisin miten ja milloin tämä blogini alkoi ja kuka minä ylipäätään olen ja mitä teen. Että joo, kivoja juttuja ja paljon kirjoittelet sun tunteista ja parsakaalista ja avaudut millon mistäkin napanöyhtästä, mutta oikeasti – kuka sä oikein olet. Niin kai siinä sitten käy, että kun kirjoittelee omia jorinoitaan viikottain, ajattelee automaattisesti, että kyllähän kaikki jo tietävät ihan tarpeeksi ja liikaakin tällaisen pallinaaman asioista. Kaikki tietävät mitä teen työkseni ja opiskelen ja mitä kananmunia syön, koska olen varmasti ainakin joskus maininnut siitä. Ja onhan minulla hei tuossa yläpalkissa tuo ”Everfit” osiokin! Voisipa muuten päivittää sen, by the way.

Mutta kaiketi kertaus on opintojen äiti ja itsepä tätä kerjäsitte. Tässä tekstissäni kerron siis vain itsestäni. En jaa yhtään reseptiä, superfood-vinkkiä tai harrasta avautumista Suomen pakolaistilanteesta. Tämä on vain silkkaa itsestään jauhamista. Ja mikä nyt olisikaan ihanampaa kuin kertoa yhä uudelleen ja uudelleen: kuka minä olen ja mitä minä teen. Tämän kunniaksi pullautin tuolta syvyyksistä vanhan blogitekstini, jossa kerron siitä, miten blogi joskus syntyi. Mennään siis tällaisen throwback thursdayn hengessä!

Hei siis vain ukkelit ja akkelit. Vanhat lukijat ja uudet tutut. Olen Eveliina, joka allekirjoitti kirjeensä pikkupenskana Kilttipiltti Eve-mukelo. Enkä todellakaan tiedä miksi. Äitini mukaan en ole enää parikymppinen, koska käyn kolmeakymmentä. Mutta en aio kuunnella moisia negatiivisia puheita. Olen siis parikymppinen.

Vedenkestävä meikki olisi ollut kova sana,,,

Olen ennen harrastanut kilparatsastusta ja olut vannoutunut heppatyttö. Tallissa on ollut kolme hevosta. Polviani on leikattu useammin, kuin keskivertomummojen kinttuja ja saanen tekonivelen jo ennen kuin olen 50.

arts

Minulla on oikeasti punertavan kullanruskeat hiukset ja naamani on täynnä pisamia. Viime vuosina pisamia on alkanut ilmaantua kaikkialle muuallekin. Hiukseni ovat kuin hattaraa ja jos niitä ei kiinnitä kilolla lakkaa, näytän voikukalta.

Olen ollut kohta 3kk naimisissa ihanan partasuisen projektitiedottajan kanssa. Ihastuin häneen koska hänellä oli turkoosit Converset ja jalkapalloilijan takapuoli. Hävisin ystävälleni vedonlyönnissä kuohuviinipullon, koska veikkasin conversemiestä  varatuksi jalkapalloilijaksi. Tyrmistyin täysin, koska hän viilettikin vapailla markkinoilla. Mutta vain hetken. Näin parhaaksi poimia hänet parempaan talteen ja onneksi hänessä oli sen verran itsetuhoisuutta, että hän halusi rengastaa minut ja päästää paholaisen lopullisesti elämäänsä jo vuosi tapaamisemme jälkeen. Nykyään olen oikein mukava, pullantuoksuinen vaimo. Aina silloin kun en unissani ala vääntää hänen suutaan väkivalloin auki. Tai kun en jätä tiskirättiä lojumaan altaaseen tai halua lyödä kaikkia, häntä mukaanlukien, naamaan. Mieheni pelaa kanssani Muumipeliä ja säälii minua hieman, jos en voita. Herrasmiehenä hän tarjoutuu aina häviämään pelin, mutta mieluummin häviän ja heitän häntä sitten nopalla.

Herra ja rouva Rauhansalo

Olen käynyt pyllistelemässä kerran fitnesslavoilla. Kilpailin pisimmässä kirahvisarjassa ja sijoituin niissä kekkereissä sijalle 11. En osannut kävellä korkokengillä ja olisin saanut olla roimasti kireämpi. Aion mennä lavalle vielä hamassa tulevaisuudessakin. Ehkä sitten, kun pohkeeni on paksumpi kuin käteni. Kyykkään kuitenkin paljas pylly mielessäni. Hmm, kuulostipa oudolta.

sm

Valmistun vuoden sisällä fysioterapeutiksi. Olen työskennellyt jo vuosia personal trainerina, kuntosalivalmentajana ja ryhmäliikuntapuolella. Tällä hetkellä olen opiskeluuni liittyvässä työharjoittelussa liikuntapalveluissa ja ohjaan viikon aikana hyvin vaihtelevia,  pääasiassa erityisliikunnan, ryhmiä niin kuntosalilla, altaassa, ulkona kuin jumppasaleissakin. Personal trainer-hommat aloitin alunperin kuntokeskuksessa, jonka jälkeen jatkoin hommaa omalla nimelläni osuuskunnan kautta. Asiakkaani ovat pääosin elämäntapamuutosta tekeviä, painonpudottajia ja kuntoutujia, mutta mahtuu mukaan aina myös heitä, jotka kaipaavat lajinomaisia treenivinkkejä tai haluavat treenata isomman pepun. Teen myös hierontoja. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin kurmuuttaa kunnolla alaraajojen kalvoja auki.

Personal trainer-pestin lisäksi saan välillä heittää trikoot kaappiin ja pukeutua kauluspaitaan, laskea hillosipulinutturani auki, punata huulet ja kaupustella ihmisille sopivia viinejä viikonloppuherkkujen palanpainikkeeksi. Kohta nimittäin tulee 5 vuotta täyteen pitkäripaisen kauppiaana. Olen myös myymälämme asiakaspalveluvastaava ja pyrin kehittelemään uusia tapoja palvella asiakkaita entistä paremmin. Esimieheni ansaitsee ison kiitoksen, että on katsellut tällaista menevää hunsvottia. Koulun ja opintojen yhdistäminen on välillä ollut todella hankalaa ja hermoja raastavaa, mutta tässä sitä kuitenkin kohta ollaan, valmistumisen kynnyksellä.

IMG_9092[1]

Peukkua pystyyn töissä!

Tulevaisuudensuunnitelmani ovat vielä hieman auki. Uskon, että haluan toimia jonkinlaisissa asiantuntijatehtävissä, en niinkään terveyskeskusfysioterapeuttina. Mutta haluan ehdottomasti ohjata, olla ihmisten parissa, liikkua ja liikuttaa. Mutta minulla on niin kantava kailotus (savolaisia ominaisuuksia) että sen ei kannata antaa mennä hukkaan jossain hiljaisessa toimistotyössä. Olen ajatellut hakea jatko-opintoihin ravitsemus- tai terveystieteiden puolelle yliopistoon. Toisaalta, jos mahtavia työnäkymiä avautuu, tartun toki tilaisuuteen. Ja jos mikään näistä suunnitelmista ei toteudu… Aina löytyy varasuunnitelman varasuunnitelmia. Kaikki viestinnällinenkin kiinnostaa. Ja mikäs tässä ollessa näinkin.

Olen yhdistelmä rentoa homsantuuta ja kireää kontrollifriikkiä. Olen välillä varsinainen hupiveikko ja AD/HD-tapaus, toisinaan stressaan hiukset päästäni ja nirskutan hampaitani niska jäykkänä.  Haalin liikaa tekemistä ja minun vuorokaudessani tuntuu aina olevan 10 tuntia ekstraa. Ainakin silloin kun kärsin unettomuudesta, jota ilmenee esimerkiksi silloin kun luvassa on jotain hauskaa, esimerkiksi aamulenkki, sämpylöiden leivontaa tai ystävän syntymäpäivä. Joten sanotaanko niin, että ainakin tarvitsisin pidempiä vuorokausia, että saisin kaiken tehtyä.

Olen tuttavapiirissä tunnettu juustokakuistani. Viimeistään dieetillä ihastuin ikihyviksi leivontaan ja into on siitä vain syventynyt. Seuraan ihan hurmoksessa leivontaohjelmia, kuten Britannian parasta leipomoa. Ai että!

Olen kotihiiri ja rakastan kotona touhuamista. Kuitenkin jos kotona tulee oltua liikaa, kuten sairastellessa, seinät  kaatuvat nopeasti päälleni ja alan suunnitella muuttoa ulkomaille, kaiken omaisuuden myymistä, kirppusirkuksen perustamista ja aikuisbalettitunteja.

IMG_0028[1]

Olen kerran aloittanut kirjaprojektin. Minulla oi 92 sivua valmiina, kunnes ikivanha pöytäkone hajosi joskus 2000-luvun alussa ja varmuuskopioimaton diipadaapani katosi. Mutta nyt olen aloittanut projektin uudelleen. Mutta aihe on kyllä ihan eri. Ideat nousivat pintaan uima-altaassa, aivan yhtäkkiä! Sen jälkeen inspiraatio tulee puuskittain. Öisin tulevat kaikista huonoimmat, eli parhaimmat ideat. Kun herää klo 01 tunnin yöunien jälkeen, ei aivoissa ole minkäänlaista suodatinta. Silloin pitäisi varmaan kirjoittaa blogiakin.

Muuta?

 Lapsena puhuin ja kukuin usein unissani ja pissasin jukkapalmuun.

Inhosin joskus suklaata, mutta nykyään rakastan sitä.

Inhoan monia sanoja, joista pahimpia ovat pehva, masuasukki, broisku, tomsku, kultsi ja enkelivauva.

——————————————————————————————————————————————

Ja mitä tulee blogiini: olen jakanut vuosi sitten tarinan siitä, kuinka se sai alkunsa. Siispä olkaa hyvä. Throwback! Samoilla mennään edelleen. Mukahauskaa, välillä vakavaa, välillä aivotonta, välillä asiaa.

”Kun kaikkia aina kiinnostaa kovasti kuulla synnytystarinoita, niin voin mäkin hieman kertoa, miten se meni. Sitä ei tarvinnut käynnistää, vaan se alkoi ihan luonnollisesti. Polttelua oli pidemmän aikaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin ilman suurempia kipuiluja. Ja niin ihana, ruttuinen, punakka, joidenkin mielestä täysin ällöttävä, haiseva ja limainen, mutta oman äidin ja läheisten mielestä täydellinen blogi syntyi, <3

Ever Fit ei itseasiassa ole ensimmäinen blogini. Siitä on varmaan neljä vuotta, ehkä viisikin, kun aloitin jossain runollisessa hurmoksessa blogin ”Viljapuimuri karkumatkalla” Oli ollut juhannus. Vietin sitä tuolloin Porvoon saaristossa. Menin nukkumaan veneeseen ja jotenkin suuressa liikutuksen tilassa kaiken mansikkaboolin ja kauniiden maisemien jälken aloin kirjoittaa runoa.

Se oli jotakuinkin yhtä soljuvaa kuin watch my back, sanoi kyttyräselkä. Silloin se tuntui vähintäänkin upealta teokselta. Kotiinpäästyäni pamautin sitten siinä luomisen vimmassa pystyyn blogin, johon halusin ammentaa tuota kirjallista ja runollista nerouttani. Valuttaa sydänverta oikein viimeisen päälle ja avata tuntojani elämästä. Kauaa blogi ei ollut elossa, kun suuressa myötähäpeässä poistin sen. Tai luulin poistaneeni. Itseasiassa tuo mokoma blogikötöstys tuli vastaani vielä vuosi sitten, perustaessani tätä nykyistä blogia (joka ei ole sitten yhtään aiheuttanut minulle vaivautuneita tunnelmia tai mitä tulikaan sanottua voihan perä-oloja, ehei) Omista tekeleistään pitäisi olla aina ylpeä. Sitähän minä toitotan! Ei saa väheksyä. Mutta hei se oli jotain aivan hirveää. Melkein yhtä noloja juttuja, kuin 9-vuotiaana kirjoittamani lehtijuttu ratsastusleiristä. Juu, kyllä vain. Ja sanoinko juuri nolo? Minä, joka otan kuvia omasta pyllystäni ja julkaisen vielä kuvan internetissä? Hei ei takerruta nyt siihen…

Olen aina ollut kova tyttö kirjoittamaan ja lukemaan. Sain aina äidinkielen stipendit ja kirjallisuuspalkinnot. Plääp plääp. Joo, oon kertonut jo. Mutta jollainhan mun pitää kerskua, kun mulla ei ole mitään makeita bikini fitness-meriittejä! En toki ole mitenkään katkera, mutta on se jännä, että matematiikasta sai rahallisia stipendejä, mutta meille sielua kirjallisuudella ruokkiville runotyttösillehän riitti aivan hyvin lahjaksi joku kiva pikku opus tai esim vuoden sanomalehdet. Kiitos silti Meidän Marikista ja muista teoksista, sekä vuoden hesarista. Lämmittihän se enemmän kuin valju kädenpuristus tai lyijykynä. Marikilla on kuitenkin mukava elämä! Hänellä on äiti ja isä ja Liisa ja Alva ja Pyykki-Iida ja Abbe-Nilsson. Lämmittihän se nyt sydäntä. Ja varmaan aika mukava elämä oli myös niillä trigonometriat ja muut handlaavilla pojankoltiaisilla, jotka saivat piipisti fyffee siitä, että osasivat järkeillä että m+y9742+e0e9482…21394%3´=97.

IMG_6588[1]

Oli miten oli, tämä tarve lörpötellä asioita kirjaimin ei ole mitenkään uusi, aikuisiän mielenhäiriöstä ja itsensäpaljastelun ilosta siinnyt ilmiö. Tätä on jatkunut jo kauan! Välillä se tarve/into/halu/pakko ,you name it, vain oli hieman vähäisempää ja hetken aikaa minulle riitti vallan mainiosti se, että olin jo livenä niin ärsyttävä, suulas ja avoin, että ei Erkkikään olisi kestänyt enää moista vuodatusta kirjallisessa muodossa. Mutta palataanpas siihen kohta!

Kuitenkin. Olen kirjoittanut paljon fiktiivisiä juttuja. Joskus teksteissä liehuivat yksisarviset ja taruolennot. Toisinaan kumikanat. Enemmän ja enemmän homma meni kuitenkin siihen, että aloin kirjoittaa siitä, mistä tiesin eniten: itsestäni. Joten omista turinoistaan on aina tullut ilmi enemmän tai vähemmän oma karaktääri.

Heppatyttöajoilta löytyy ratsastusleireistä kertovia juttuja:

Loppuviikosta pinnani alkoi kiristyä. Kämppäkaverimme tulivat mökkiin tupakanhajuisina ja alkoivat arvostell muita. Lisäksi he puhuivat, että kun tämä piina olisi ohi, he lähtisivät KÄNNÄÄMÄÄN. NYT RIITTÄÄ. Sanoin heille monta valittua sanaa siitä, miten he pilasivat leirin...”

Kun olen ”Neiti suorasuu” huomautinkin asiasta...”

Öö. Ei nyt oikein herätä sympatiaa. Tekee vaan mieli tempaista tuota nillittäjää nokkaan?!!

IMG_6586[1]

Vakavampana ja melankolisempana goottiaikana kirjoituksissa olikin enemmän tummempia mietteitä, aatteellisuutta sekä silloiseen satanisti-gothic-beibe habitukseen passaavaa, nykyistäkin ylitsevuotavampaa besserwisseröintia ja ylemmyyttä.

Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.

Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.

”Olen aina ollut ikäisiäni kypsempi… ”

”Minulla on hyvin kehittynyt maku….”

Ööö. Kuules nyt muna-aivo. Vanhempi poikaystävä ja se, että olet ottanut lävistyksiä ilman äitin lupaa ei tee sinusta kypsempää. Miksi aina teinit ovat mielestään kypsempiä?

IMG_6587[1]

Siinä missä karsastan sitä, että joku meikkaa minut, en tykkää olla haastateltavana. Vaikka onkin toki hirmu ihanaa kertoa omista urotöistään. Kuten siitä, kun 2-vuotiaana tein kakan violettiin ankkamuottiin.

Olen ollut useampaankin otteeseen lehtijutuissa, enkä muista, että olisin vielä kertaakaan ollut tyytyväinen. Olen aika herkkä sille, miten sanat asetellaan ja tarkka sanavalinnoista. Tuntuu omituiselta, että joku  kirjoittaa minun tunteistani ja intresseistäni. Eikä se vaan toimi. Lopputulos on sitten luokkaa: ”Lävistyksistä olen innoissani. Niitä ottaessani koettelen rajojani ja olen täynnä adrenaliinia” Ööö… Said noboby never. Tai no ehkä joku joskus jossain, mutta ne minä. Siltipä niin vaan lukee oman pärstäkuvani alla vuoden 2007 painetussa paperissa. Ah, lovely!! No eihän sillä. Olen minä ihan omatoimisestikin nolompaa kuraa suoltanut.

Kuitenkin, ymmärtänette ehkä yskän, miksi ämpyilin alunperin blogin pystyynlaittamista. Se houkutteli kyllä. Mutta olin viettänyt jo hetken mukavaa hiljaiseloa. Hivuttautunut kaikessa rauhassa tummanpuhuvasta lookista ja kirsikka-korseteista jumppatrikoisiin. Elo näkymättömänä oli erityisen mukavaa. Mutta ei himoa voinut vastustaa loputtomiin. Ja kun facebook-päivitykseni alkoivat muistuttaa novelleja, oli pakko keksiä jotain, ennen kuin olisin päätynyt yli 600 henkilön estolistalle.

Kun tein vuosi sitten päätöksen, että lähden nyt ottamaan selvää, millaista se fitnessbeiben kilpailuihin valmistautuminen ja lavakekkulointi on, päätin pistää pystyyn blogin. Olihan niin monella muullakin perus punttipirkolla blogi. Selvät sävelet siis, vähän puuroa ja pyllyä ja omia mittoja. Ihan vaan itselle. No, laajensin ajatusta sitten siihen, että julkaisin blogin kavereille. Ja kun kaverit näyttivät vihreää valoa ja sanoivat, että yleensä en lue blogeja, mutta… ja kannustivat pistämään blogin julkiseksi, klikkasin asetuksia ja painoin JULKAISE. Ja niin vaan jorinoideni pariin alkoi eksyä yhä useampi lukija.

IMG_1011[1]

Nyt on kyllä niin fitnesstä tää kuva et huhhuh 10/10 !!

Oli alunperin jotenkin selvää, että mikään kovin vakavamielinen blogi ei tule olemaan. Vaikka ei ehkä tällaisesta NEITI SUORASUUSTA (UAAAH, kieltäkää tuo hirviömäinen ilmaisu) uskoisi, niin en ota itseäni turhan vakavasti. Ei vaan kannata. Ihminen, joka ei pääse edes pyörävarastosta ulos ilman apua ja viittä kaatunutta pyörää, joka kävelee päin lasiovia ja puunoksia ja tiputtaa päivittäin kananmunan lattialle, ei vaan voi olla liian tosikko. Se olisi aika armotonta touhua. Mutta on oikeastaan ihan taktista repiä itsestään hupia ennen kuin kukaan muu ehtii! Ihan sama kuin pieraistessa kannattaa hihkua, että se on oma ennen kuin kukaan alkaa ihmetellä mitään. ( No, ei tapahdu mulle siis koskaan, mutta jollekin voi tapahtua, niin ihan vaan vinkkinä, että kannattaa varmaan toimia näin.)

Tässä vuoden varrella kirjoitustyylissä on tapahtunut paljon aaltoilua. Välillä juttua on kuin itse Runebergillä, välillä sitten ei meinaa tulla ulos mitään ja tuijotan tyhjää ruutua ja mietin, että mitä sitä nyt sanoisi. Ööööö. Välillä huomaa, että toistaa saman jutun, minkä on jo joskus sanonut. Ja keksii uudelleen vitsin, jonka on jo keksinyt, mutta unohtanut. Kiva sille sitten nauraa, että eheh, nyt oli hyvä.

Tulee käytettyä samoja kuvia, sorruttua vähän mukahauskuuteen (joskin tahattomasti) Välillä teksteihin tulee tilitettyä oikein paatoksella ja välillä sitten pohdiskellaan omaa egoa ja tutkiskellaan syntyjä ja syviä. Mutta olen hirmu iloinen, että tämä epätasalaatuisuus ei ole karkottanut teitä lukijoita pois! Jossain vaiheessa meinasi iskeä jo ahdinko, että apua. Kaikki odottaa, että tulee jotain hassunhauskoja sutjautuksia ja kuvia siitä, miten olen koirankakka kengänpohjassa tekemässä spagaattia jäisellä asvaltilla ja se, mitä haluan nyt hölistä, on jotain vakavaa ja surumielistä. Totista. Mulla on kurjaa, yhyy. Tsempatkaa vähän!

Tässä kirjoitellessa on kuitenkin oppinut, että juuri ne tekstit, joita ei ensin meinaa julkaista kannattaa julkaista. Silloin kun miettii, että nyt tuli sörkittyä keppiä muurahaispesään tai nyt tuli paljasteltua liikaa, niin silloin on hyvä. Jos tekee jonkun lattean diipadaapakirjoituksen siitä, että tänään mun puntarissa ei ollut patteria ja söin puuroni 5min myöhemmin kuin viime viikon torstaina, ei oikein herätä mitään fiiliksiä. Mutta sitten kun tilittää sitä muhjua, mitä pää pyörittää, niin silloin tulee passelia. Mieluummin sellainen teksti, että mulle lähetetään vihakirjeenä selleriä, kuin teksti joka ei jää mieleen. Ni.”

Jos jaksoit lukea tämän eepoksen, niin onnittelen. Minä en olisi jaksanut. Vieläkö jäi jotain askarruttamaan mieltä? Kysy pois. Vastaan kyllä. Paitsi jos kysyt älykkyysosamäärääni.