Epämääräiset tavoitteet eivät innosta

Vastoinkäymiset elämässä eivät ole mikään kiva juttu. Mutta niitä tulee kaikille, ellei sitten ole joku tosielämän Hannu Hanhi. Harva kuitenkaan liihottelee aina vaaleanpunaisilla pilvillä ja onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Tällaista se on.

Itsellä tuli juurikin reilu kuukausi täyteen vastoinkäymistä toisensa perään. Aina kun ajatteli, että NO NYT  se oli tässä, saikin todeta, että eikä kun ei. Aina kun olen huokaissut helpotuksesta, että nyt tämä homma on ohi, on tullut jotain uutta pulmaa. Mieleen nousee hyvinkin reilun vuoden takainen episodi silmäni kanssa. Kun näkö hämärtyi äkillisesti, ”pääsin” kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin, sain kokea huvituksen nimeltä lumbaalipunktio, joka toki vielä epäonnistui, joka sitten korjattiin veripaikalla, joka epäonnistui, joka korjattiin veripaikalla, joka lopulta onnistui. Siinäkin meni 10vrk petipotilaana, sairaalassa rampaten. Ja aika samanlaisilla fiiliksillä on menty myös männäkuukausi, vaikka ei olekaan sentään henkensä edestä tarvinnut pelätä. Mutta terveys on aiheuttanut aika paljon pään vaivaa. Ja ei, tämä ei ole sellainen terveyspulma ollut, mihin olisin itse voinut pakurikäävillä, levolla tai suuremilla sinkkikuureilla vaikuttaa.

IMG_4907[1]

Tällainen takkuava elämäntilanne on juuri sellainen tyypillinen asia, mikä monilla painonpudottajilla/kesäkuntoon kiristelijöillä tai muuten vaan elämäntapaansa remontoivilla saattaa laittaa kapuloita rattaisiin. Elämään ei aina voi omilla tsemppaamisilla ja haluillaan vaikuttaa ja kimurantti tilanne on vain pakko hyväksyä. Mutta usein meillä on kuitenkin mahdollisuus jotenkin vaikuttaa tilanteeseen ja toimia mielemme mukaan. Ja joko taipua tai katketa.

Silloin kun elämä oikein potkii päähän, voi tuntua täysin toisarvoiselta seikalta miettiä elämäntapamuutosta tai painonpudotusta. Mutta kehtaisin väittää, että kun tavoite on oikein tärkeä ja sen saavuttaminen tuo arkeen voimaa, on helppo tehdä tavoitetta tukevia valintoja: pysyä ruokavaliossa, liikkua ja huolehtia riittävästä levosta myös hankalina aikoina. Mutta jos tavoitteen tai oman motivaation kanssa on jo heti lähtökuopissa pientä pulmaa, on huomattavasti todennäköisempää, että meren lailla myrskyävä elämäntilanne imaisee mukanaan ja tavoite ainakin hetkellisesti unohtuu. Mutta ei syyllistytä tästä! Silloin on paikallaan tehdä pieni realitycheck ja uudelleen punnita sitä, mitä haluaa, mikä on elämässä tärkeää ja mikä lopulta tuo sen hyvän olon.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä oma keväinen tavoitteeni. Kroppani on suht mukavassa kunnossa, mutta hieman on omaan makuuni liikaa sitä turhaa löllykkää ongelmakohdissa. Mielessäni oli aloittaessani sellainen ”Olis kiva”-ajatus. Mutta ei mitään mitattavaa, selkeää tavoitetta. Vain se ajatus pienestä tiivistymisestä ja pyöreämmistä olkapäistä. Sellainen ei ole hyvä tavoite pidemmän päälle. Se on juuri sellainen tavoite, jonka toteutumista on hyvin hankalaa seurata ja joka on helppo heittää sivuun kun on hieman hankalaa. Tällainen ”olispa muuten kiva olla hieman kireämpi” ajatus ei edes vaatisi toteutuakseen kovinkaan suurta tai pitkäjänteistä työtä, mutta sen toteuttaminen on silti hankalampaa kuin 20kg pudotus. Kyllä. Olin paljon motivoituneempi pudottamaan 20kg painoa, kuin olen nyt tiristelemään joitain senttejä kehostani. Oli helppo olla motivoitunut, koska tavoite oli isompi, seurattava ja mitattava ja näin konkreettisesti, miten omat tekoni veivät minua eteenpäin.

Kun tavoitteena tässä nyt on hieman siistiä kuntoa, pitkälti keskittymällä kovempiin treeneihiin ja puhtaaseen ruokaan, ei tehnyt tiukkaakaan unohtaa koko tavoitetta ja kahmia viimeisimmän takaiskun jälkeen suuhun kourallista (pussillista) karkkia. Siinä ei paljoakaan ajatus muutamaa milliä kapeammasta reidestä kiinnosta! Mutta kun olin kisadieetillä, painoin vastoinkäymisistä huolimatta kuin höyryjuna. Tavoite oli niin kirkkaana mielessä, en yksinkertaisesti voinut luovuttaa! Minulla oli niin selkeä tavoite mielessäni ja paperillani ja todella palava tahto päästä tavoitteeseen. Siksi menin eteenpäin raivolla. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto! (Varmasti olisi pitänyt silloin höllätä ja nostaa kädet pystyyn, että nyt tässä ei ole järkeä. Mutta silloin järki oli sumentunut sen palavan halun tieltä.)

Asianmukaiset leffanamit.

Vaikka joustavuus ja rentous ovat asioita, joita tuon esille valmennustyössäni, pyrin myös teroittamaan, että asiat eivät tapahdu ilman muutosta ja muutos ei tapahdu ilman tavoitetta. Koska miksi muuten vaivautua? Pitää olla halu tehdä muutos! Ja muutoksesta pitää saada jotain, että sitä jaksaisi toteuttaa arjessa. Siksi koen, että tavoitteiden laatiminen on tärkeää. Ja myös niiden pyörittely: miksi tavoite on tärkeä, mitä siihen pääseminen antaa ja mitä se vaatii? On hyvä luoda päätavoite ja pilkkoa se pienemmiksi tavoitteeksi, jotta tilannetta voi seurata ja nähdään, mennäänkö systemaattisesti eteenpäin.

Tavoitetta voi aina viilata tilanteeseen sopivaksi. Siksipä koska itse huomasin, että minun on vaikea säilyttää motivaatio ilman tarpeeksi konkreettista tavoitetta, päätin käydä itseni kanssa pienen tavoitekeskustelun. Ja asettaa itselleni mitattavia tavoitteita. En kuitenkaan kehonpainoa tai mitään senttilukemia, vaan  ihan fyysisiä suoritustavoitteita, joihin pääsy kulkee mukavasti käsi kädessä tuon pienen kiristymisen kanssa. Lenkkipolut, portaat ja leuanvetotanko kutsuvat! Uskon, että tässä tilanteessa tämä on itselleni se mielekkäämpi reitti arvioida tuloksia, kuin peiliin tuijottelu.

0 vai 2 viikkoa, siinäpä pulma...

NO vai YES to excuses?

Tänään oli juuri sellainen päivä, että kotiin tullessa olisi halunnut vain kaatua sohvalle, vetää viltin korviin saakka ja ahmia suklaata sikiöasennossa. Oikeastaan sellainen olo oli koko päivän. Tein viime viikolla melko raskaan työputken, eikä reilu 10h päivä maanantaina ainakaan väsymystä lieventänyt. Viime yönä nukuin huonosti ja puhti on nyt näin kolmannen harjoitteluviikon puolivälissä aika poissa. Mutta hei mikäs tässä, ei enää ole kuin about 18 viikkoa jäljellä!

IMG_4926[1]

Mutta niin, oli tosiaan juuri sellainen olo, että teki mieli vain narista ja valittaa kaikkea säästä vääränmallisiin kurkkuihin ja lörpöttäviin sukkiin. Kommunikoin murahtelemalla ja vedin vastentahtoisesti treenikamppeet päälle. Pakko oli lähteä, koska eilinen treeniviikon starttaus meni jo plörinäksi ja rahkapurkinkannattajan kanssa oli sovittu. Rakkaan puolisoni paljon puhuvat katseet ja pehmeät ehdotukset siitä, että treeni kannattaisi ehkä skipata houkuttelivat kyllä vetäytymään jonnekin kotihaalarin uumeniin kokkiohjelmia tuijottamaan, mutta hammasta purren minä raahasin wannabefitnessperäni salille läpi lumen ja loskan! Koska no excuses, olen kuullut kovien fitnessmimmeroiden sanovan.

Yleensä tilanne helpottaa kun treenille pääsee. Ja kyllä, kieltämättä siinä kolmannen penkkipunnerrussarjan aikana olin melko toiveikas. Hyvinhän tämä menee! Kunnes väsymys iski oikein kunnolla. Viimeinen sarja meni ihan plörinäksi ja jouduin tiputtamaan vähäisetkin kiekot pois, että sain viimeiset toistot lykittyä kunnialla loppuun. Tulitikulla punnertaminen olisi saattanut olla tänään omin laji.

Sitten oli vuorossa kyykyt. Jalat huusivat sunnuntaisen, kerrassaan erinomaisesti menneen treenin jälkeen armoa, ja apua ja mieltäkään en saanut psyykattua touhuun. Pari niiausta lämmittelypainoilla riitti todentamaan, että nyt ei todellakaan ole mikään ass to the grass-päivä tai elämäni treeni. Mielessäni remmoin kaikki painot telineistä ja hakkasin rintaani kuin apina. Tosielämän Eveliina totesi rauhallisesti, että ei tästä nyt mitään tule, minäpä taidan tehdä tähän väliin aerobista. Tuuletin aivojani hetken aikaa porraskoneessa, jonka jälkeen hieman reipastuin. Vipunostoja sivulle ja eteen sekä ohjelmamme mukainen kulmasoutu tangolla, mikä meni aivan ok ja sai mielen kummasti virkistymään. Loppuun vielä selän ojennukset ja vatsat kuntopallon kanssa. Vatsoissa olin melko ässä ja tykitin niitä hyvällä tahdilla. Aluksi voimavarojani olivat ajatus kotona odottavasta perunamuusista ja hyvinä potkijoina pieni kiukku ja stressi, mutta kun homma alkoi luistaa, tein sitä ihan hurmoksessa. Neljä sarjaa uupumukseen asti. Paitsi itsehän turhauduin, kun sain tehtyä niinkin paljon:  ”Mä en jaksa tehdä uupumukseen asti!” 😀

Lähtökohdat eivät olisi voineet olla juuri surkeammat. Huono mieli. Väsymys. Stressi. Mutta ei voi kuin todeta, että hyvä kun tuli lähdettyä, Alun pohjamudissa räpiköimisen jälkeen sain kuin sainkin hyvätehoisen treenin tehtyä, nautin, rentouduin ja virkistyin. Olo oli niin paljon parempi. Voi vain kuvitella, millainen pöhnä ja väsymys olisikaan ollut, kun olisin jäänyt sohvalle ja maannut siinä koko illan. Tästä sen sijaan tuli hyvä fiilis.

IMG_5188[1]

Toisin kuin ajattelin, herkkuhimo oikein räjähti käsiin treenin jälkeen ja nälkäisenä kaupassa mieli harhaili ihan jokaisen karkkipussin, pullan, pizzan, suklaalevyn ja croissantin luo, Mieli koitti kovasti keksiä syitä, miksi juuri tänään olisi hyvä herkutella. Hyviä perusteluja tuntui löytyvän pilvin pimein sille, miksi juuri nyt olisi hyvä hetki vetää pizzaöverit.  Kiitin mieltä kiinnostavista ajatuksista ja kävelin kotiin syömään kunnon ruokaa. Tahdonvoimaa se vaati, mutta sellaista arki toisinaan on. Joskus on osattava sanoa ei.

Mieli on kyllä kumma kaveri. Siellä käy toisinaan älytön myllerrys ja tappelu. Siellä taistelevat mielihalut, arvot ja tavoitteet. Sopuratkaisuja on toisinaan todella vaikea löytää ja se, mikä tyydyttää yhden äänen, saattaa aiheuttaa riitasoituja toisaalla.

Ihmiset usein sättivät itseään saamattomiksi, itsekurittomiksi, laiskoiksi, herkkuhimoisiksi… You name it. Mutta nuo kaikki ovat asioita, joihin jokainen voi lopulta vaikuttaa. Ajatukset pitäisi ottaa vain ajatuksina. Jos mielessä on ajatus, että olen saamaton, miksi alistua siihen? Eikö silloin juuri kannattaisi nostaa itsensä liikkeelle tai tehdä niitä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä?

Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.
Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.

Haluan ehdottomasti kannustaa kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja kroppaa. En minä halua itseänikään rääkätä, enkä enää koe tarvetta pakkotreenille, jos kehoni huutaa lepoa. Hieman kohautan olkiani NO EXCUSES-mantroille, jos vikkoni on jo ilman treeniäkin ylibuukattu tai tulee vain sellainen olo, että nyt ei oikeasti nappaa sitten yhtään. En halua tappaa iloani liikkua. Mutta vaikka kannustan kuuntelemaan itseään, kannustan tekemään sen melko kriittisellä korvalla, ikään kuin se oma mieli olisi sellainen hieman höpsähtänyt kaveri, jonka kertomat asiat saattavat olla hieman väritettyjä tai puhdasta höpöä. Toisinaan on ehdottomasti todettava, että nyt todellakin jään sohvannurkkaan lojumaan ja töllöttämään Sopranosia jäätelökipon kanssa. Toisinaan on vedettävä jarrua ja otettava lepoa. Mutta yhtä lailla toisinaan on haastettava omaa ajatteluaan ja kyseenalaistettava oloaan. Jos on koko päivän istunut toimistossa, on hyvin epätodennäköistä, että on tarpeen istua kotikoneella tai sohvalla. Silloin on oikeasti järkevämpää lähteä tekemään jotain aivan päinvastaista ja mennä sinne lenkille tai jumpalle. Liikunta jos mikä tuo virtaa ja jaksamista arkeen.

IMG_5106[1]