Suorituskeskeinen syksy

Syksy on aina ollut vuodenaika, joka tuntuu jollain tavoin raikkaalta ja puhtaalta. Täysin koskemattomalta. Aivan samalla tavalla uuden jakson aloittamiselta kuin vuoden vaihtuminen. Hei hyi, mitä mä nyt puhun tässä vielä syksystä, kun jään kohta vielä kesälomalle! Apua. Syksy siis ei ole vielä, mutta ihan kohta se alkaa. Tasan heti sitten, kun lomani päättyy ja on aika palata takaisin arkeen 31.8. klo 8.

Syksyllä on yleensä alkanut jonkinlainen projekti, lakko, kausi, vaihe, jakso. Jotain tapahtuu ja jokin uusi alkaa. Monta vuotta on menty aika samalla kaavalla: syksyllä jatkuu koulu ja työt vähenevät… Ehkä jokin uusi harrastus alkaa. Toissa vuonna alkoivat treenit tiimissä kohti pyllistelykisoja ja viime vuonna syksy valmistauduttiin kilpailuihin. Uutta ja ihmeellistä! Eli ihanaa.

IMG_1532[1]

Tämä syksy on poikkeuksellinen. En odota sitä mitenkään erityisen suurella innolla, eikä luvassa ole mitään uutta. On vain paljon kaikenlaista vanhan loppuunsaattamista, mikä ei tällaista projekteista ja suunnitelmista elävää ja hengittävää ihmistä miellytä. Yleensä syksyllä minulla aloittaa uusia valmennettavia ja tässä vaiheessa olisin jo tehnyt uudet mainokset ynnä muut valmiiksi. Mutta ei tänä vuonna. Valmennustouhut ovat täysin supistuneena muutamaan valmennettavaan. Mitään uutta harrastusta ei ole näkyvissä. Ei uutta opiskelupaikkaa. Ei mitään uutta! Koska minulla ei ole aikaa millekään uudelle.

Ja se jos mikä tuntuu ahdistavalta. Moni voisi sanoa, että valintoja valintoja. Itsehän tämä tilanne on aiheutettu. Mutta en tällä hetkellä koe, että voisin erityisesti vaikuttaa aikatauluihini. Olen pattitilanteessa, jossa minun on pakko tehdä samalla työharjoittelua, töitä ja opinnäytetyötä. Opinnäytetyöparini valmistuu, minulla on vakituinen työpaikka ja pakollinen työharjoittelu. Mitä voisin asialle tehdä? Vaikka tekisin minimimäärät tunteja työpaikkaani, enkä kirjoittaisi opinnäytetyötä, ovat viiikkoni väkisin 49h. Ja kun en varmasti tule minimitunteja saamaan ja opinnäytetyötä on pakko kirjoittaa, että se saadaan marraskuussa ulos… No, en edes halua tietää miten paljon tunteja viikossa käytän tehden töitä. Syksyn alkaminen tuntuu siis ensimmäistä kertaa elämässäni melko… No, aika uuvuttavalta.

IMG_1543[1]
Onneksi on vadelmia!!

Blogissa kiireisyys varmaan näkyykin hiljaiselona ja rehellisesti sanoen, olen lukuisat kerrat miettinyt, jatkanko kirjoittamista ylipäätään En halua keksiä väkisin aiheita, tehdä tikusta asiaa tai kalastella klikkauksia kohuotsikoilla. Suunnitelmissa ei ole hetkeen kisata ja pääfokukseni taitaa lihasmassan kasvattamisen sijaan olla tulevana vuonna omasta elämästäni selviytyminen. Mitä voisin oikeastaan mulinoillani antaa, kun en halua kirjoittaa täällä oikein ammatillisia asioita, vaan puhtaasti viihteellistä lätinää? Muutamassa vuodessa alkaa kuitenkin helposti toistaa itseään ja samanlaisia vitsejä. Ja kun mullistavia kuntokuvia, painonpudotusprojekteja tai mitään uutta ei tälläkään saraa ole luvassa, voi kirjoittamiseni tuntua aika ontolta. Fitness-kisoihin tähtääminen oli aika hyvä pohja. Siinä oli projekti jota seurata. Nyt voin tarjota lukijoilleni vain maistiaisia todella kiireisestä elämästä, uupumisesta ja itsensä äärirajoille vetämisestä. Huonosti nukutuista öistä ja kehnoista palautumisista. Hmm, kas sepä jännittävää ja todella hohdokasta fitness-elämää! Aika synkkää kuvaa nyt maalaan, tottakai ihania asioita ja hetkiä on luvassa roppakaupalla. Ei tämä nyt vain kiireeksi ja masenteluksi mene!

IMG_1535[1]

Blogin kirjoittaminen on välillä ihan hersyvän hauskaa. On mukava kirjoittaa jotain muuta kuin tieteellistä tekstiä. On mukavaa avautua. On mukavaa hullutella. On mukavaa ottaa kantaa asioihin. On mukava saada kommentteja. Tämähän käy ihan terapiasta!

Mutta sitten se kääntöpuoli. Avoimuus on hyvä asia ja minusta on ollut mukavaa jakaa henkilökohtaisia ajatuksiani ja kokemuksiani kaiken puujalkavitseilyn lomassa. Mielestäni asioita ei kannata padota itseensä. Mutta haluanko todella jakaa omaa elämääni kaikkien lukijoiden kanssa? Näyttää sen, että olen haavoittuva, en aina jaksa tai voi hyvin tai tee täydellisiä valintoja ja elä fitnessgurun lailla? Tokihan sitä väkisinkin miettii, tekeekö sellainen kuitenkaan hyvää. Voiko siitä olla jopa haitttaa? Miten paljon se vaikuttaa ihmisten käsityksiin minusta? Minua myös mietityttävät omat motiivini kirjoittaa jatkossa, jos olen jo kiireinen muutenkin. Onko kaikki jo sanottu? Voinko antaa mitään, toistamatta jo kertaalleen sanottua?

En kirjoita blogia siksi, että saisin klikkauksia, mainosta itselleni tai tuotua esiin ammattiosaamista. Se lienee selvää tai en muuten ottaisi kuvia itsestäni tunkemassa parsakaalia sieraimiini. Minua kiinnostaa ihan viihteellinen sunnuntaikirjoittelu. Välillä vähän huvittaa, että surkeasti kirjoitetutkin blogit voivat kääriä huikeasti hyhnää, vaikka ei olisi yhtään yhdyssanaa oikein, mutta jos nyt vain satut laittamaan hyvän otsikon tai puhumaan asiasta, joka on pinnalla niin lukujahan tulee. Näin se homma toimii. Voisihan hommasta tehdä itselleenkin sitä kautta mielekästä. Varmasti tuntuisi motivoivalta kirjoittaa, jos 3000e kilahtaisi kassaan, kun laittaisin kunnon kohuotsikoita ja vähän paljasta pintaa. Minusta kaiken olennaisen kertoo se, että yli tuhat tykkäystä sai joku random-pyllykuva, jonka joskus laitoin Facebookin blogisivulle. Ei siis ollut minun kuvani ja kritisoin kuvatekstissä Freddyjä. Johan vaan levisi pylly nopiasti sosiaalisessa mediassa. Ai että kun olisikin ollut blogin puolella, olisin ollut rich bitch!

Mutta niin. Mitäpä stressaamaan. Jatkukoot hommat omalla painollaan ja tekstiä syntykööt sillä tahdilla kuin syntyy. Vaan niin se suorittaja minussa alkaa tämänkin asian kynnyksellä rimpuilemaan. Koska aina pitäisi tehdä enemmän. Tuottaa! Suorittaa!

Toivottavasti sinun syksysi starttaa jonkun uuden ja raikkaan asian äärellä! Ensi vuonna se tilanne on minullekin edessä – onneksi!

IMG_1512[1]

 

Vielä minä perkeleeni kesytän!

Minulta odotetaan usein hauskoja tekstejä, mutta toisinaan vellon hieman tummemmissa vesissä, eikä meinaa vitsintynkää irrota, vaikka miten olisi koiranläjä tarttunut vohvelipohjaiseen lenkkitossuun. Nyt on sellainen hetki. Ei siis se hetki, että olisin kotiutunut lenkkari likaisena. Vaan se tummemman veden hetki. Tai no ei oikeastaan. Mielihän on nyt jo oikein mukava ja seesteinen, mutta haluan silti kirjoittaa muutaman (1000) sanaa minulle ja blogiani seuraaville tutusta teemasta. Suorittamisesta. Lienet jo tutustunut tätä teemaa sivuavaan kronikkaani ja pudistellut päätäsi uuden vuoden lupaukselleni, joka oli kutakuinkin hetkessä eläminen ja suorittamisen vähentäminen… No joo, sen lupauksen voi ilmeisesti tunkea kompostiin.

moomin (1)

Suorittaminen. Tuo perisynti, johon sorrun kuin addikti aina uudelleen ja uudelleen. Milloinkahan tulisi seinä vastaan ja saisin kierteen lopetettua?

Mitä siihen itselläni kuuluu. No, asioiden kahmiminen. Yritys tehdä kaikkea samalla ja tehdä vielä hyvin. No, jostainhan sellainen yhtälö alkaa falskaamaan ennemmin tai myöhemmin. Ja todellisuus voi olla yhtä kaoottista asioista selviytymistä ja pusertamista.

Jos minulle kirjoitettaisiin nyt puhe, siinä varmasti mainittaisiin siitä, että minulla on kymmenen rautaa tulessa yhtä aikaa, kiireistä, stressiä ja paljon asioita meneillään. En osaa kuvitella, että siinä sanottaisiin mitään muuta. Esimerkiksi persoonastani. Millainen edes olen, silloin kun en ole stressaantunut? Kauheaa, mutta tällä hetkellä en oikein muista sitä. En toisaalta muista edes pankkitunnuksiani. Ne katosivat päästäni eilen ihan yhtäkkiä. PIM.

Yksi kalenteri ei  riitä. To do-lista venyy moneen sivuun.  Se ei selkeästi toimi, jos on liikaa asioita. Tämä on niin tätä. Jo moneen kertaan nähtyä showta ja silti vaan sama sirkus jatkuu. Alkaa mennä eläinrääkkäyksen puolelle, kun sama apina toistaa samoja temppuja kyllästymiseen asti, mutta ei tiedä, mitä muutakaan tekisi.

lant

Tänään tuli täysmuutos kevään suunnitelmiin, kun työharjoitteluhommani menivät plörinäksi. Vakituisesta työpaikastani olen hakenut opintovapaata, että saisin harjoittelun hoidettua kunnialla. Harjoittelun piti alkaa kolmen viikon päästä, mutta ei ala. No, ei kun äkkiä paniikkiviestiä pomolle (lomalla olevalle…hyvin leikkasi  ajatus) että apua apua, nyt äkkiä niitä töitä sitten listaan, jos vaan enää vuoron vuoroa saan!

Miksi ihmeessä ensimmäinen ajatukseni siinä tilanteessa oli, että pomolle äkkiä viesti, että hei en minä tarvitsekaan opintovapaata, ota minut töihin äkkiä takaisin jooko, pliis en halua olla kesäkuuhun asti opintovapaalla! Hirveää! Ensimmäinen tunteeni oli huono omatunto siitä, että en ole töissä.

Miksi? Vaikka minulla on hommaa yllinkyllin opinnäytetyön ja kurssien kanssa jo ihan ilman harjoitteluakin. Miksi en olisi opintovapaalla ja tekisi opinnäytetyötä, ottaisi hieman vapaata. Lepäisi tätä kaikkea univelkaa pois. Olisi vaikka edes kaksi päivää kotona, tekemättä mitään. Puhelin sammutettuna. Katselisi kattoon. Kun siihen tilaisuus olisi?

Moni olisi varmasti ollut tässä kohtaa ihan innoissaan, että jes. Nyt tulee se kaivattu hengähdystauko, pakkolepo, mahdollisuus rauhoittua. Tuuminut, että kenties universumi järjesti tämän asian näin, koska olen ollut niin huonossa kunnossa, että olisi varmaan kallonkutistajalta heilahtanut varsin pitkääkin sairaslomaa, kun Muumi-uimarenkaat pomppivat taas silmissä. Mutta ei. Minä menin ihan stressiin. Mikä murskaava takaisku, että MINÄ jouduin muuttamaan suunnitelmiani! Ja mikä hullu ajatus, että en olisi töissä! Ai että tekisin vain opinnäytetyötä? VAIN.

Niin. Ja viettäisin vaikka hieman vapaa-aikaa. Saisin treenit rullaamaan ja luettua kirjan.

meri

Miten voikaan olla vanhoista tavoista eroon oppiminen hankalaa. Miten päästä yli siitä, että okei, nyt tuli tällainen muutos ja se on varmasti vain hyvä asia. Mutta kun se elämä on pienten palasten yhteensovittamista ja säätämistä,  niin kaikki muutokset heilauttavat hommaa radikaalisti ja hieno järjestykseni ja suunnitelmani menev-ät p-päreiksi. Kun asiakas sairastuu tai minä sairastun ja joudumme perumaan treenit, olen aivan pulassa, kun pitäisi löytää sopiva aika jostain muusta välistä. Tai no ei se ole ongelma, jos ei haittaa, että se tapaaminen venyy sinne kuukauden päähän.

Elämäni on yhtä joustamista, venymistä ja uurtamista, eikä kukaan huomaa sitä. Ulospäin voin vaikuttaa siltä, että olen todella joustamaton, sillä nopeasti vaihtuvat aikataulut ja huomiselle sovitut tapaamiset eivät vain onnistu, ellen sitten siirrä kaikkia muita sovittuja menoja ja tapaamisia. Kun tentti osuu vappuaatolle, ei puhettakaan, että voisin napottaa tentissä, koska toinen työni on sesonkiluontoista ja vaatii työssäoloa juuri tuolloin. Ja kun työvuorot tulevat kolme viikkoa aikaisemmin, on se sitten voi voi, jos sattuukin tielle sellainen koulupäivä, joka vaatisi 100% läsnäoloa. Joko saan vaihdettua vuoroa tai sitten joudun olemaan pois, saan opettajien syyllistävät katseet ja joudun näyttökokeeseen näyttämään osaamistani.

Olo on usein riittämätön. Itselle kasatut paineet myös vaikuttavat siten, että kuvittelee muiden arvioivan omaa toimintaa jatkuvasti. Monet täysin hyvällä heitetyt kommentit tuntuvat tuomitsevilta. ”Sua ei ookaan aikoihin näkynyt!” ”Käythän säkin välillä täällä” Tekisi mieli mennä maan alle. Pitääkö tuo henkilö minua jonain lusmuna?

Kun joku kysyy, onko minulla muita suunnitelmia kuin tehdä asiat x ja y, tekisi mieli heitellä kaikki paperit ilmaan ja kiljua ja tanssia ja räyhätä, että no mitäpä veikkaisit että onko! Mutta ei se ole kenenkään muun asia tai syy. Oma soppanihan tämä on ja se on vain lusikoitava loppuun tai jätettävä kesken.

Hassua, että minusta tuli suorittaja. En ollut sellainen lapsena. Olin enemmänkin uhmakas, näsäviisas, muiden mielipiteistä piittaamaton. Mukavuudenhaluinen. Ruokaa rakastava. Reipas, rohkea ja suulas.

Pikku-Myyn sijasta olen kuin Muumien Miska. Ja niin ne viikot kuluvat kun suorittaa ja suorittaa ja ahertaa. Ja minkä vuoksi? Että joku näkisi kaiken ponnisteluni ja kehuisi, että oletpa sinä jaksava? Olisikin edes se motiivina. Mutta ei. Kun löytäisi sen vivun, mistä vetää oma itsekriittisyys ja se jatkuva piiskaamis/vertaamis/vähättelymoodi sammuksiin. En lainkaan tajua, mistä se kumpuaa. Ja se on täysin ristiriidassa luonteeni kanssa. Mutta sitähän sen on pakko olla. Miksi minä muuten vain hakeutuisin tällaisiin tilanteisiin yhä uudelleen ja uudelleen?

Kuinka onnellinen voisi olla, kun saisi keskittyä vain muutamaan mielekkääseen asiaan ja nauttia vapaa-ajasta ilman, että tuntuisi siltä kuin niskassa olisi betoniporsas.

Alan kohta epäillä, että olen AD/HD-aikuinen.

Pidetään peukkuja, että luupäähän iskostuu vielä joskus joitain oppeja ja elämä alkaa olla omien arvojen mukaista.

niin

PS.Fok_It on parasta.