Nukkuminen – ajanhaaskausta?

Nukkuminen on niin luonnollinen asia, ettei sen merkitystä hyvinvoinnille välttämättä pysähdy ajattelemaan, ennen kuin sukset menevät Nukkumatin kanssa ristiin. Toiset pärjäävät vähemmällä unella kuin toiset, mutta jokaisen on nukuttava – ennemmin tai myöhemmin. Itse olen jossain määrin kärsinyt jonkinlaisista unipulmista aina. Lapsena olen kävellyt ja puhunut unissani, saanut kauhukohtauksia, nähnyt paljon unia ja riehunut öisin niin, ettei talon muiden asukkaiden ole tarvinnut kuin haaveilla lokoisista matkoista höyhensaarille. 9-vuotiaana kävin uniterapiassa, jonka jälkeen tilanne hieman rauhoittui. Aikuiseksi asti yöt olivat melko vilkkaita, mutta kuitenkin sain unta ja nukuin. Noin kuusi vuotta sitten jalkeilla riekkuminen vaihtui nukahtamisongelmiin ja heräilyyn. On hyvin tyypillistä, että en saa unta vaikka minua väsyttäisi. Saatan nukahtaa kolme tuntia myöhemmin, kuin mieheni. Kaiken lisäksi herään keskellä yötä lukuisia kertoja ja toisinaan en pääse enää uneen. Jos jokin asia vaivaa mieltä, saatan valvoa liki koko yön. Jos tiedossa on jotain hauskaa seuraavana päivänä, herään viimeistään klo 04. Jos tiedossa on jotain stressaavaa, herään klo 02. Ja kaikkea siltä väliltä. Usein olen hereillä niin aikaisin, että ruokakaupan avautuminen klo 7 tuntuu olevan valovuoden päässä ja olen ensimmäisten mummojen joukossa kahisemassa toppahousuissani ostoksille, kun kauppa avataan. Nyt olen kuitenkin täysin kyllästynyt huonoon nukkumiseeni ja haluan todella laittaa sen kuntoon.

Harha tehokkuudesta

Mieheni on erinomainen nukkuja, ollut aina. Silloin kun tapasimme ja elimme suhteen alkuaikaa, oma vähäinen unentarpeeni väheni entisestään. Minä olisin voinut hyvin kukkua arkenakin hereillä aamuyön tunneille asti muurahaisten liikennejärjestelmästä keskustellen ja seuraavana päivänä virtaa olisi silti riittänyt aivan vallan mainiosti kaikenlaiseen yleiseen sähläämiseen. Toinen kuitenkin piti jämptisti kiinni siitä, että unta tulee vähintään kahdeksan tuntia yössä.  Ja voi miten helpolta hänen nukkumisensa näyttikään! Pää tyynyyn klo 11 ja pää irti tyynystä klo 7. Sikeästi, jopa heräämättä, nukuttujen yöunien jälkeen aamupalapöydässä kuuli usein makean haukotuksen ja venyttelyn säestämänä kommentin:”Nukkuminen on parasta maailmassa!” Koska nukkuminen oli omalla prioriteettilistallani ehkä sijalla 1000., en voinut mitenkään ymmärtää tätä kommenttia. Eikö nukkumista parempaa ole esimerkiksi erinomainen treeni, hyvän kirjan lukeminen, samppanjapullon avaaminen, laskiaispulla tai matkustelu? Minua myös suuresti huvitti miten väsynyt hän oli, jos unta ei tullut vähintään sitä kahdeksaa tuntia. 7h oli huonosti nukuttu yö ja nukahtamisvaikeuksia oli, jos uni ei tullut alle 5 minuutin aikana. Itselläni oli vaikeuksia nukahtaa ja nukkua katkeamatonta unta. Olin myös tehnyt nukkumisesta huomaamatta jonkinlaisen mörön. Suoraansanottuna pidin nukkumista hieman ajanhaaskauksena ja mielelläni nipistin siitä lisää aikaa vuorokauteen ja muuhun tekemiseen, kun olin huomannut, etten niin sitä unta tarvinnut. Mitä hyödyllistä nukkuessa muka saisi aikaan, ei sitten mitään! Hassua, vaikka aivan hyvin teoriassa tiesi levon merkityksen, ei kuitenkaan omalla kohdallaan ajatellut polttavansa kynttilää  molemmista päistä. Sen sijaan pidin itseäni lähinnä energisenä ja tehokkaana kun selviydyin niin vähällä unella. Ja mikä parasta – vuorokaudessani oli vain vähän hukkaan heitettyä aikaa, win win! Todellisuudessahan tilanne oli juuri päinvastoin. Silloin en vain huomannut, että nipistämällä unistani murensin koko ajan omaa hyvinvointiani, enkä lopulta ollut lainkaan tehokas.

Joskus lyhyet yöunet eivät tosiaan tuntuneet missään ja kuten sanoin, minulle vähäinen uni  tarkoitti vain lisää aikaa tehdä muuta. Nykyään vähäisen unen vaikutukset eivät jää huomaamatta. Ei tarvita kuin yksi surkea yö ja olo on kammottava! Lihakset eivät ole palautuneet, kolottaa, päätä särkee. Ruoka ei maistu aamuisin ollenkaan ja illalla mieli tekee nopeaa energiaa: sokeria ja rasvaa. Kovat äänet ja ylimääräiset kilinät, kalinat ja kirkumiset hermostuttavat, pienet vastoinkäymiset kiristävät pinnaa. Treeneistä ei tule yhtään mitään ja voimatasot ovat pyöreä nolla. Keskittymiskyky on olematon ja asiat unohtuvat. Ja kun nukkumisen makuun pääsee, mikään unimäärä ei tunnu riittävältä. Kaiken kaikkiaan unenpuute saa aikaan melkoista alisuoriutumista, toivottomuutta ja stressiä. Aikaiset aamuherätykset alkavat jo etukäteen ahdistaa ja nukkumaan mennessä stressaa, kun pelkää ettei saakaan unta. No, voi arvata ettei se uni sitten ainakaan tule.

 

Unikoulu

Vietin pidempää joululomaa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 jälkeen ja sain nukuttua tuona aikana aika lailla erinomaisesti. Vuodenvaihteen ympärillä unet kuitenkin karisivat tiehensä, eivätkä suinkaan siksi, että olisin hippaloinut samppanjalasi kädessä aamuyön tunneille saakka. Yksinkertaisesti tulevan vuoden asiat ja juhlien järjestäminen söivät yöuntani. Starttasin siis vuoden 2018 yöt ja työt huonosti nukkuneena. Tokihan olin  lomastani energisoituneena lupautunut pitämään yökoulua huonosti nukkuvalle 1-vuotiaalle. Polleana ajattelin, että homma on helppo nakki minulle, joka ei muutenkaan ole tottunut katkeamattomiin uniin. Kehaisin vielä pärjääväni vähäisillä unilla. Virhe! Yö sujui todella huonosti ja olin suorastaan kuolemanväsynyt. Homma olisi varmastikin sujunut hieman mukavammin, jos takana todella olisi ollut hyvin nukuttuja öitä ja olisin saanut unta yön muutamina hiljaisina hetkinä. Totuuden nimissä kuitenkin sain unta vasta 4.30 maissa ja nukuin vajaat 3h yöunet. Seuraavana aamuna kävin horroksessa hammaslääkärissä, missä unohdin kertoa puolet mielen päällä olleista asioista. Sen jälkeen palaveriin, missä pääni löi yhtä lailla hetken aivan tyhjää. Miten vanhemmat jaksavat tällaista jopa vuosikaudet?

Kun viimein pääsin kotiin, himoitsin koko joulun ajan herkkutarjottimella pötköttäneitä suklaakonvehteja tavalla, jolla en ole mitään makeaa himoinnut sitten vuosikausiin. Ja niin minä mussutin varmaan kourallisen konvehteja. Suupielet suklaassa ja kultaiset foliokääreet rinnuksillani Kalevala-käädyn tapaan kimmeltäen, minä sammuin sohvalle kuin saunalyhty. Eikä puhettakaan, että olisin jaksanut lähteä treenille tai tehdä muutakaan. Lojuin sohvalla, söin, torkuin ja menin nukkumaan. Vielä tänäänkin, muutaman erinomaisesti nukutun ja pitkän yön jälkeen olen naatti, enkä koe lihasteni palautuneen eilisestä treenistä ihan normaalisti. Olisin voinut nukkua itseasiassa vieläkin kauemmin, mutta herätyskelloni oli sitä mieltä, että sunnuntaina on tärkeää herätä aikaisin. Päätin siis nousta. Tässäkin tilanteessa olisin hyvin voinut jatkaa unta, koska minua väsytti, mutta en kertakaikkiaan malttanut. Koska vapaapäivä! Ehkä olisin itsekin jonkinlaisen unikoulun tarpeessa.

Tavoitteena levätä enemmän

En tehnyt itse mitään varsinaisia lupauksia tälle vuodelle, mutta olen tottakai miettinyt tavoitteita ja kirjannut ylös asioita, joihin toivon muutosta. Sen olen kuitenkin jo monesti omakohtaisestikin todennut, että nukkumisesta nipistäminen on yksi tyhmimmistä asioista, minkä voi itselleen tehdä. Ja kun lukee kaikista terveyshaitoista, joita unettomuus aiheuttaa, alkaa kummasti tuo sänkyyn kömpiminen kiinnostaa. Unihäiriöt ovat tottakai haastavia juttuja ja aina emme voi vaikuttaa siihen, saammeko nukutuksi ja kuinka pitkään. Omalla kohdallani aion kuitenkin nostaa levon ja nukkumisen selkeästi tärkeämmälle sijalle, kuin millä se on ollut. Haluan olla energinen ja voida hyvin. Haluan herätä levänneenä päivään ja palautua treeneistä. En halua elää päiviä väsyneessä sumussa, päänsärkyä potien. Nykyisin voinkin  hyvin ymmärtää kommentin siitä, että nukkuminen on parasta. Onhan se nyt ihan huippu juttu, ainakin silloin kun se sujuu. Ja vaikka asialle olen kuullut tirskuttavan, on oikeasti mahtavaa, että levon ja unen merkitystä on viimeaikoina korostettu ja saatavilla on nykyään uneen liittyviä koulutuksia ja jopa ohjattuja tuntejakin. Ei yhtään huono suuntaus. Jostain luin kommentin, että tarvitaanko tällaisia todella ja kyllä voisin väittää, että tarvitaan. Ihmiset suorittavat, pyrkivät täydellisyyteen ja väsyttävät itsensä olemalla koko ajan saatavilla ja tekemällä koko ajan jotain. Levosta on tehtävä nyt samanlainen trendi kuin tavoitteellisesta treenaamisesta ja fitnessbuumista. Se on nyt se hyvinvoinnin osanen, joka ei ole vielä saanut ansaitsemaansa huomiota ja mediaseksikkyyttä.

Itse ainakin pyrin siihen, että tänä vuonna olen tehokkaampi tekemällä vähemmän ja nukkumalla enemmän. Eikös sitä sanota, että kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin!  Ja sama fraasi pätee toki kaikkiin, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Tiesitkö?

Aivosolujen välissä ja ympärillä olevaan nesteeseen kertyy päivän aikana kuona-aineita. Unen aikana solujen välitila kasvaa ja aivojen nestekierto tehostuu, mikä poistaa aivoista mm. Alzheimerin tautia aiheuttavaa amyloidi-valkuaisainetta.

Univaje heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa elimistössä matala-asteisen tulehduksen, joka on yhteydessä moniin erilaisiin sairauksiin.

Univaje lisää lihavuuden riskiä kasvattamalla energiantarvetta sekä aiheuttamalla muutoksia insuliiniresistenssiin ja glukoosinsietokykyyn.

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Vuoden vaihtuminen on erilaisten dieettien kulta-aikaa. Voiko uusi vuosi alkaakaan, jos taloudessa ei ole edes yhtä jolla on jonkinlainen terveyteen, liikuntaan tai hyvinvointiin liittyvä projekti? Myönnettäköön, että meidän huushollimme ei ole poikkeus ja täällä on kyllä viljelty erilaisia lupauksia (tai toiveita) liittyen käsilläseisontaan, puolimarathoniin, leuanvetoihin ja treenailuun ylipäätään. Taloudessamme on kuitenkin myös yksi, joka aloitti vuoden laihdutuskuurilla. Oikeastaan varaslähtö otettiin jo viikonloppuna. Ja nyt edessä siintää ihan vanha kunnon grammantarkka laihdutuskuuri.

Mutta hetkinen – eiväthän tiukat kitudieetit ole enää tätä päivää? Minäpä kerron tarkemmin.

Olen vuosien varrella työskennellyt useiden painonpudottajien kanssa. Olen tehnyt monia virheitä, oppinut niistä, opiskellut lisää, tutkinut asioita, konsultoinut minua viisaampia ja kehittänyt ymmärrystäni ravintoon ja syömiskäyttäytymiseen liittyen. Olen opiskellut hyväksymis-ja omistautumisterapian periaatteita ja saanut niistä uskomattoman paljon työkaluja käytännön työhön. Niitä on todella tarvittu. Haasteet kun yleensä kuoriutuvat sieltä ihmisen omasta sipulista ts. päänupista, eivätkä useinkaan johdu tiedon puutteesta. Uskoisin, että suurin osa tietää kyllä teoriassa varsin hyvin sen, miten tulisi syödä ja miten saada paino putoamaan. Ontuminen alkaa, kun teoria ”pitäisi” ujuttaa toimivasti arjen kiireisiin. ”Pitäisi” syödä paremmin. ”Pitäisi# vähentää herkkuja. ”Pitäisi” liikkua enemmän. ”Pitäisi” syödä vähemmän kuin kuluttaa. Takaraivossa jyskyttää ajatus, että jotain pitäisi tehdä, mutta homma saattaa tyssätä siihen, jos emme todella näe, mistä homma kiikastaa ja miksi haluamme tehdä muutoksen. Silloin voi olla vaikeaa löytää toimivia keinoja ja tehdä niitä pieniä toteutettavia muutoksia oman tavoitteen toteutumisen edistämiseksi. Näkisinkin, että jos emme ole ensin kysyneet itseltämme, miksi haluamme tehdä muutoksen ja todella selvittäneet mitä muutoksella tavoittelemme, emme todennäköisesti pääse tavoitteen suhteen kovin pitkälle. Siirtyminen sanoista tekoihin saattaakin lössähtää jo alkutekijöihinsä ja ”pitäisi syödä/juoda/levätä/liikkua/ottaa enemmän omaa aikaa…” litanian toisteluksi.

Nyt edessäni on kuitenkin tähänastisen työhistoriani suurin haaste ja joudun samalla palaamaan käytännöissäni monta vuotta taaksepäin. Nyt sijaa ei ole psyykkisen valmennuksen ismeillä, nyt ei apua ole pienistä toteutettavista muutoksista. Tilanne on niin haastava, että muita vaihtoehtoja ei ole kuin turvautua vanhaan grammantarkkaan laihdutusruokavalioon, jossa ei ole sijaa herkuille tai poikkeamille. Minun on tullut aika laittaa dieetille oma perheenjäseneni. Oma silmä ei ole niin tarkka, mitä tulee omiin läheisiin, eikä painonnousua saata laittaa merkille ennen kuin joku muu sanoo siitä. Olin jo muutaman kerran kuullut kommenttia siitä, että rakkaani olisi saanut hieman ekstraa. Kuittailtiin jenkkakahvoista, levinneestä perästä ja vantterasta olomuodosta. Mutta toki kuittailu tehtiin ihan nätisti. Kyllähän bodareilla välillä on näitä bulkkikausia ja hyllyvää saattaa kovasta harjoittelusta huolimatta tulla. Viime viikolla huomasin asian itsekin ja aloin tarkkailla, enemmän tämän tukevoituneen henkilön ruokailua. Ruoat hotkaistiin lautaselta sen kummemmin miettimättä, santsiannosta vaadittiin saman tien ja ruokakaapin lähistöllä norkoiltiin tuon tuossakin. Selkeästi olisi tehnyt mieli napostella herkkuja jos jonkinlaisia. Huomasin myös, että vastoinkäymiset saivat hänet hakeutumaan nopeasti kaapille etsimään lohduketta.

Vastassani on siis naposteluun taipuvainen, ruokansa hotkiva tunnesyöjä, jolla ei ole minkäänlaista motivaatiota kuntoilurakkaan tai dieettiin. Hänen oma mielenkiintonsa hanketta kohtaan on täysin pyöreä nolla ja jo pieni ruoka-annosten nipistäminen sai mielialan laskemaan. Mökötyksen määrä taloudessamme on siis lisääntynyt jo muutaman päivän aikana. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole, nyt on pysyttävä tiukkana.

Tällä kertaa dieettaja on ranskanbulldoggimme Ruho. Tämä hieman pyöristynyt neitonen on liki 9 vuoden ajan ollut hoikka tyttö, Eläinlääkärit ovat aina kehuneet sen virtaviivaisia muotoja ja sporttisuutta. Sen kanssa on temmottu 20km kävelylenkkejä ja juostu Jyväsjärveä ympäri. Se porhaltaa hurjaa kyytiä pallon perässä ja nauttii kaikenlaisesta liikkumisesta ja touhuamisesta. Kuitenkin Ruhokin on aina ymmärtänyt hyvin herkkujen perään ja ymmärtänyt niiden arvon silloin, kun tarvitaan lohdutusta (korvien puhdistaminen) palkitsemista(suoritettu tehtävät) tai aivan puhtaasti mielihyvän tuottajina sekä motivaattoreina. Jos muut asiat eivät sitä motivoi, nakkimakkara tai juusto saa sen kyllä liikkeelle. Tai kananmuna. Kuitenkin ruoan kanssa tämä mummeli on aina temppuillut ja säännöllisen ruokarytmin opettaminen on ollut haastavaa. Olemme kokeilleet vuosien varrella vaikka minkälaisia ruokia, erilaisista hypoallergeenisista kuivaruoista barffiruokiin. Aina ruoassa on tuntunut olevan jokin tekijä, joka ei miellytä ja hetken naposteltuaan koira on päättänyt ryhtyä paastolle. Paastoaminen kuitenkin saa sille huonon olon aikaan, jolloin se ei ainakana syö ja huono olo vain jatkuu. Ongelma on siis tähän mennessä ollut pikemminkin koiran hoikistuminen. Nyt syksyllä löysimme sille kuitenkin uuden ruoan, joka on kaikin puolin ollut toimiva. Turkki on hyvässä kunnossa, ruoka on kotimainen, lisä-ja väriaineeton. Ja ennen kaikkea se maistuu hyvin. Kuppi tyhjenee yhdellä ruokailukerralla. Miinuksena omistajien nenään tuntuva erittäin etova kalan lemu.

Ruho on aina painanut välillä 12,5-13.5kg. Viimeiset vuodet ollut tuon 13,5kg. Nyt eräänä iltana tyttö laitettiin puntartille ja painoa oli tullut lisää 1,7kg. Se on paljon pienelle ja iäkkäälle koiralle. Painonnousun ennaltaehkäisy on huomattavasti helpompaa kuin ”vahinkojen” korjaaminen. Nyt ei kuitenkaan muu auta, kuin pistää tankeroinen laihdutuskuurille ja pitää huolta siitä, että paino ei enää pääse kiipimään ylöspäin.

Itsehän sitä vastoin aion hakea muutaman suklaakonvehdin ja kaivautua peiton alle lukemaan viimeiset sivut kesken olevasta trilleristä. Huomenna on aika palata töihin reilun viikon loman jälkeen.

Onko teillä kokemuksia lemmikin laihdutuskuurista?