Kaikille niille, joilla on morkkis

Söitkö viikonloppuna liikaa herkkuja? Joitko sukujuhlissa liian monta viinilasillista? Skippasitko maanantain treenit? Söitkö iltapäiväkahvilla kakkua, vaikka piti aloittaa laihdutus? Sanoitko jotain harkitsematonta?

Hetkellinen hyvä tai voimakas olotila vaihtuikin kalvavaan syyllisyyden tunteeseen, ahdistukseen ja kuumottavaan häpeään. Miksi taas tuli epäonnistuttua ja toimittua näin?

Ihan ensi alkuun haluan sanoa, että ei hätää. Moraalinen krapula, eli morkkis, on ihan taatusti tuttu olotila kaikille tunne-elämältään terveille henkilöille. Kukapa ei olisi joskus sitä kokenut. Syyllisyys, ahdistus ja häpeä ovat ikäviä tunteita, mutta niiyä ei tarvitse yrittää heti työntää pois. Sillä nyt ollaan erittäin hyvän kysymyksen äärellä. Miksi tuli toimittua näin?

Morkkis liittyy vahvasti omiin arvoihin ja ihanteisiimme. Mitä pidämme tärkeänä ja oikeana ja toisaalta myös siihen, millainen se ihanneminä on. Miten ihanneminä käyttäytyy, toimii ja millaisia valintoja hän tekee. Ihanteellinen minä tyypillisesti on puhdistettu kaikista niistä piirteistä, jotka koemme jollain tavalla huonoiksi, ehkä häpeällisiksikin. Tällaiseen ihanneminään vaikuttavat vahvasti lapsuuden kokemukset ja ympäristö. Se ei aina ole tietoisen mielemme luomus ja siksi morkkiksen perimmäisen aiheuttajan ymmärtäminen saattaakin olla hieman hankalaa. Mutta juuri sen äärelle pääsemme, kun  jollain tapaa poikkeamme näistä meille tärkeistä arvoista ja omasta ihanteestamme. Morkkis voi myös liittyä siihen, että huijaamme itseämme tai siihen, että meillä on liian tiukkoja itsellemme asetettuja sääntöjä. Kun sitten tajuamme, että kahden päivän dieetin jälkeen vedetty vapaasyöntipäivä ei ehkä ollutkaan ansaittu kovista vakuutteluista huolimatta tai lipsumme säännöstämme, joka kieltää meitä syömästä herkkuja muulloin kun viikonloppuna, morkkis on aika todennäköisesti vain ajan kysymys.

Se, että kaduttaa, hävettää ja kokee tunnontuskia on hyvä asia silloin, kun on todella tehnyt jotain tökeröä – kuten toiminut ajattelemattomasti ja loukannut jotain toista. On myös herättelevää potea morkkista silloin, kun omat arvot eivät ole toteutuneet, vaan olemme tehneet asioita, jotka eivät vie arvojamme tai tavoitteita kohti. Tällaiset tunteet ovat merkki empatiasta ja mahdollistavat sen, että tajuamme hieroa sovintoa, pyytää anteeksi ja korjata omaa käytöstä. Mennä kohti omien arvojemme mukaista elämää. Siksi  morkkiksen iskiessä on ihan hyvä pysähtyä ja ottaa hetki aikaa pienelle itsetutkiskelulle. Miettiä, mistä tämä tunne johtuu ja mitä asialle voisi tehdä.  Joskus me todella teemme typeryyksiä, sanomme kurjia asioita ja käyttäydymme lapsellisesti. Ja sanon me, koska ihan todella, kaikki meistä tekevät näin. Silloin morkkis on ihan hyvä näpäytys. Morkkis on kehotus havainnoida omia arvoja.  Mutta joskus morkkis lyöttäytyy seuraan turhan pitkäksi aikaa, emmekä osaa päästää irti. Jäämme soimaamaan itseämme pikku asioista, potemaan syyllisyyttä ja lamaannumme. Vaikka ainoa, mitä oikeasti voimme tehdä, on oppia siitä mitä tapahtui ja valita toimintamme ensi kerralla paremmin.

Syyllinen syyllistymiseen

Morkkikseen kuuluu usein syyllisyyttä, tuntemusta siitä, että on tehnyt jotain väärää. Kuten mainittua, se voi olla erittäin hyvä ja terve tunne. Mutta se voi myös olla aivan liiallista, hallita elämää ja palata korventamaan rintaa jopa vanhojen asioiden muistelusta

Itse aloin aikuisällä huomaamaan, että olen todella kova syyllistymään ja potemaan morkkista. Myös aivan turhasta.  Oli edellisiltana juotu lasillinen tai pullollinen viiniä, aamulla on ihan varmasti morkkis. Puhuinko liikaa, puhuinko liian kovalla äänellä? Enhän vain jättänyt ketään huomioimatta? Olihan vierailla tarpeeksi ruokaa? Jos en ehdi tekemään jotain asiaa, seuraa morkkis. Jos en olisi nukkunut niin pitkään, olisin ehkä ehtinyt. Jos olisin venyttänyt päivääni vielä hieman. Jos olisin siirtänyt menoa…. Kun joudun ilmoittamaan töihin, että olen flunssassa. Voi ei, asiakkaat pitää siirtää toiseen ajankohtaan. Joku joutuu nyt tekemään enemmän. Pärjätäänköhän siellä varmasti.  Lapsena en juuri morkkiksia potenut, nyt aikuisena kahta kauheammin. Koen edelleen syyllisyyttä, etten antanut serkkuni voittaa keinuleikissämme n. 24 vuotta sitten – heh! Liekö peruja sieltä. Pohjimmiltani haluan, että ihmisillä on hyvä olla ja heidän tarpeensa on tyydytetty. Olen  pettynyt itseeni, jos en voi vastata minulle asetettuihin odotuksiin ja vaatimuksiin ja siksi teen helposti hieman enemmänkin, kuin olisi tarpeen. Olen saanut aina kehuja siitä, miten paljon teen – siitä, että suoritan. Ja se on varmasti ruokkinut syyllistymistäni entisestään. Olen hyvä ja kelvollinen vain, kun teen paljon, olen ehkä ajatellut. Olen huomannut, että syyllisyyttä voi potea mistä vain ja milloin vain, myös muiden käyttäytymisestä, johon ei edes itse voi vaikuttaa. Toisten odotuksista. Ja koska syyllisyys tulee herkästi siitä, että sanoo ei, on helpompi sanoa kyllä – vaikka ei haluaisi, jaksaisi tai pystyisi. En yhtään ihmettele, että syyllistämistä on käytetty yhtenä aivopesun muotona! Kun syyllisyyden tunteet tulevat milloin mistäkin, alkaa olla olo, että on vastuussa kaikista ongelmista.  Yhteiskunta, työelämä ja muut ihmiset ovat valmiita ottamaan vastaan kaiken mitä annat ja ainoa, joka voi asettaa rajat katsoo  takaisin peilistä. Sitä minun on täytynyt itselleni täsmentää ja kaivella syntyjä ja syviä ymmärtääkseni, miksi olen syyllistyjä. On tärkeää asettaa rajoja ja nostaa oma hyvinvointinsa ykkössijalle. Ja myös lopettaa itsensä kontrollointi muiden odotusten takia. Sitä kun voi antaa itselleen mahdollisuuden olla sellainen kuin on – ottakaa tai jättäkää, tässä minä nyt olen vikoineni kaikkineni. Tottakai on pelottava ajatus, että muut pettyvät. Se voi kuitenkin olla myös todella vapauttavaa. Sen ensimmäisen tiukan EI:n sanominen.

”Sillä syyllisyys kuuliaista rakastaa
Se voimaa vammoistamme ammentaa
Pian niistä pesää rakentaa”
– Jarkko Martikainen

Syyllisyydestä ei pääse eroon kuin rakastamalla ja arvostamalla itseään sekä olemalla itselleen armollinen. Epätäydellisyys kuuluu elämään, se kuuluu inhimillisyyteen. Juoksemmekin sitä ihan turhaan karkuun ja vertailemm itseämme muihin. Ei aina tarvitse onnistua kaikessa 100%. Kympin sijaan kasi tai ihan kiva seiska puoli, riittävät toisinaan vallan mainiosti, jos vain annamme niiden riittää. Hölläämme vähän. Mitä sitten, jos tänään ruokailu meni överiksi? Ensi kerralla voi toimia fiksummin ja jättää santsaamatta. Entäs sitten, jos tulikin juotua viiniä liikaa – niin kävi. Toivottavasti sinulla oli hauskaa. Jos tuli paha olo, voit oppia tästä ja ottaa ensi kerralla vähemmän. Mitä sitten, jos treeni jäi väliin ja valitsitikin sohvan ja leffan? Kenties se oli tänään hyvä ratkaisu. Viikkoa on jäljellä vielä monta päivää. Kuukautta on jäljellä monta päivää. Vuotta on jäljellä vielä vaikka kuinka. Toivottavasti elämääkin.

En tietenkään tarkoita, että ollessaan itselleen armollinen rima kuuluu asettaa niin alas, että sen yli voi astua. Ja ihan totta, kyllä toisille ehkä tekee hyvää olla itselleen vähän tiukempi ja vaatia enemmän. Mutta syyllistyvät, ylitunnolliset suorittajat saisivat puolestaan ottaa oppia niistä ihmisistä, jotka osaavat olla välillä aivan hällä väliä asenteella. Mennä treenin sijaan sänkyyn ja vetää 19 palaa sushia peiton alla köllöttäen, sanoa ei esimiehelle, kun töitä on jo liikaa. Tehdä 1,5h pitkän treenin sijaan 30min kehonhuollon. Arvostaa ja rakastaa itseään hieman enemmän.

Aseta siis asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja jätä menneet. Et voi enää muuttaa sitä, mikä jo tapahtui. Hyväksy se. Anna itsellesi armoa. Ja vaikka olisitkin tehnyt jotain tyhmää, mitä kadut, ota se oppimiskokemuksena. Ymmärrä, että voit oppia tästä tunteesta ja itsestäsi jotain. Tiedä, että voit ensi kerralla valita toisin.

”Huomenna on uusi päivä. Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus. ” -Muumimamma

Nyyti.fi-sivustolla terve ja liiallinen syyllisyys on määritelty näin:

”Tunne syyllisyydestä syntyy, kun on toiminut vastoin sitä, mikä on itselle tärkeää ja arvokasta:

  • rikkoo normeja, sääntöjä tai itselle tärkeitä käytöstapoja
  • toimii omia moraalisia periaatteitaan tai eettisiä arvojaan vastaan

Tietty määrä tervettä syyllisyyttä on hyvä asia. Ilman sitä voi olla vaikeaa tunnistaa ja korjata omaa käyttäytymistään. Lisäksi syyllisyyden tunne estää jo etukäteen toimimasta väärin. Kun on kokenut syyllisyyttä, varoo itsekästä, välinpitämätöntä tai aggressiivista käyttäytymistä.

Onkin tarkoituksenmukaista tuntea syyllisyyttä silloin, kun se estää vahingoittamasta muita ja toimimasta yhteiskunnan tai omien arvojen vastaisesti. Joskus voi kuitenkin kokea syyllisyyttä liikaa.

Syyllisyys on liiallista silloin, kun

  • se on läsnä koko ajan
  • miettii jatkuvasti sitä, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä
  • on jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta”

Podetko sinä liiallista syyllisyyttä?

Ärsyttävät erityisruokavaliot!

Kukapa ei nauttisi rauhallisista aamiaisista, kun voi juoda kaikessa kiireettömyydessä pari kupillista teetä, eikä ole mikään hötky minnekään. Ainakin itselleni se on arjen tiimellyksessä aikamoista luksusta, mutta toki onnistuu, jos aamuun on varannut rutkasti ylimääräistä aikaa. Harvoin kuitenkaan aamiaiselle on pyhittää 10-15 minuuttia enempää – ei ehdi tai malta tai huomaa, että onkin laittanut ripsiväriä vain toiseen silmään. Ehkä sitä suuremmallakin syyllä olen ottanut lomallani aamiaisista kaiken ilon irti ja aion ottaa vielä viiden päivän ajan, ai ettien että. Parasta on, kun aamupalapöydässä odottaa joku uusi lehti. Mummomaisinta minussa, että pidän erityisesti Yhteishyvän selaamisesta. Mielellään vielä niin, että jalassa on villasukat ja polvessa Ice Poweria. Toinen lehtisuosikkini on ehdottomasti Kotivinkki. Että näin villiä elämää. Saatan lukea hyväksi havaitsemiani leivontaan tai kokkaukseen liittyviä lehtiä tai niitä säästämiäni Kotivinkkejä moneen eri otteeseen. On vain niin mukavaa, että siinä kauraleipää mussuttaessani saan lukea jotain kepeää, ei niin kovin tähdellistä asiaa. Ja toki tutkailla ihania kuvia ja reseptejä.

Ja meikitönnä, tietenkin!

Toissa päivänä luin melko uutta Kotivinkkiä, jossa oli erityisruokavalioita löyhästi sivuava kolumni, jonka kirjoittaja tuumaili tuhahdelleensa ärsyttäville erityisruokavalioille ja päätti kirjoittaa kirjan pullasta, että olisi kaikkien trendihapatusten keskellä edes jokin tolkku – ainakin pullassa. Ärtymys sitten näihin ”ohi kiilaaviin gluteenittomiin” henkilöihin kummasti laski, kun Olga itse joutui muuttamaan ruokavaliotaan ja jättämään pois muun muassa ne viljatuotteet sekä kyselemään gluteenittomien vaihtoehtojen perään.

Olgan aiemmat ajatuksen ja silmien pyörittelyt erityisruokavalioille tuntuivat kuvastavan hyvin nykypäivää. Siinä missä joitain sairauksia kuulee vähäteltävän trendisairauksiksi (Monna tästä juuri kirjoittikin), myös erityisruokavaliot niputetaan samaan sarjaan. Trendikästä, turhaa, huomion hakemista. Miksi ei voida olla normaalisti? Muuttuuko suhtautuminen ihan totta vasta sitten, kun on itsellä ripulit housussa ruisleivän jälkeen?

On toki niin, että ravintoon liittyviä trendejä on 2000-luvulla noussut esiin vähän väliä ja toiset tuntuvat hurahtavan jokaiseen niistä. Se on uuvuttavaa, jos omalla läheisellä on joka kerta tullessaan jokin uusi rajoite, mieltymys tai uskonnollinen hurahdus. Joka toisella on jokin ruokarajoite, eettinen periaate tai mieltymys, joka tekee esimerkiksi kekkereiden järjestäjän työstä haastavampaa. Yksi ei voi syödä yökkimättä korianteria, yksi ei voi syödä gluteenia, toinen ei voi syödä soijaa, kolmas ei mitään edellä mainituista. Yksi on vegaani, yksi ovo-lakto-pesco-vege, yksi vege, yksi fruitaristi, yksi noudattaa IFD-dieettiä, toiset kaksi Dukania ja yksi Zonea. Ahaa. Väsääpä tälle porukalle täytekakku. Kovin usein erityisruokavalioihin hurahtamiseen liittyy myös jonkinlainen hurmos. Esimerkiksi ketoosiin johtavat dieetit saavat näkemään hetkeksi maailman erittäin kirkkaiden energialasien läpi ja ketogeneettisen ruokavalion ilosanomaa lähdetään julistamaan ovelta ovelle avocadot kädessä. Sikäli on ihan selvää, että erityisruokavaliot voivat aiheuttaa ärtymystä ja pään pyörittelyä. Tuntuu kohtuuttomalta, että johonkin muodikkaaseen dieettiin hurahtanut vaatii ympäristöään muuttumaan. Ja kyllä minä harrastan sitä pään pyörittelyä silloin tällöin itsekin, jos kyse on hurahduksesta johonkin aivan päättömään, kuten nyt vaikka ruokavalioihin, joissa hiilihydraatit pyritään toistuvasti pitämään alle 20g vrk. Tai jos kyse on vain ja ainoastaan nirsoilusta tai muusta oikuttelusta vailla syytä.

Edelleen on kuitenkin henkilöitä, joille ruokavalio on osa sairaudenhoitoa. Ja iso joukko heitä, jotka ovat  löytäneet ruokavaliosta apua niiden oireiden hoitamiseen, joille ei ole löytynyt selkeää selitystä ja diagnoosia. Siksi erityisruokavalioihin ei tulisi suhtautua ylimalkaisesti tai alentavasti. On ollut ihan  järkyttävää joutua tilanteisiin, jossa on kuullut ruokaa esillepanevan henkilön toimesta, ettei sillä ole mitään väliä, jos kalalautaselle ja kala-allergikolle tarkoitetun ruoan tarjoiluvadille on sama otin. Tai laitetaan gluteenittomat leivät väenvängällä normaalien joukkoon ja pähkinäallergikolle tarjolle tuotetta, joka saattaa sisältää pähkinää. Koska se vain saattaa sisältää sitä. Näissä asioissa leikitään pahimmillaan jonkun hengellä. Ja harmittomammatkin vaikutukset voivat kuitenkin olla esim viikkoja kestävä kutina ja vatsaongelmat. Ei niin kiva.

Munaton, maidoton, gluteeniton, iloton…

Muistan lapsuudesta hyvin sen, ettei serkkuni voinut syödä maitoa tai kananmunia ja mummini leipoi hänelle pullia, jotka olivat mielestäni mauttomia ja vetisiä. Kaakao tehtiin veteen happaman makuisesta kaakaojauheesta ja se maistui yhtä aikaa vetiseltä ja kitkerältä. Punaiseen maitoon ja voihin leivottua puustia sekä maatilan tankkimaitoon tehtyä kaakaota suurella antaumuksella herkutellessani ajattelin, että tuollainen kohtalo on pahin mahdollinen. Kun vielä maistoi eltaantuneelta maistuvaa kasvismargariinia, osasi arvostaa Voimariinin rasvaisen suolaista makua. Silloin kun sitä sattui saamaan sipauksen paahtoleivälle, mistä se toki nuoltiin saman tien parempiin suihin.

Kun sitten jouduin ensimmäistä kertaa gluteenittomalle ruokavaliolle n.15 vuotta sitten, minusta tuntui että sen saa syödä mitään. Ruisleivän ja karjalanpiirakoiden suurkuluttajana olin yhtäkkiä tyhjän päällä. Hotelliaamupaloilla oli vain vaahtomuovin oloisia mauttomia, joustavia gluteenittomia sämpylöitä ja silloisen herkkuni makaronimössön gluteenittoman makaronit kimpoilivat lautaselta innokkaammin kuin Kaavin ala-asteen kumiperunat. Silloin gluteenittomuus ei ollut mitenkään tavanomaista ja tuotevalikoima oli sen mukainen. Silloin se itse ruokavalio otti kupolista niin paljon, että olisi tuntunut kohtuuttomalta, jos joku olisi vielä alkanut tuhisemaan siitä, että lienenkö vain trenditietoinen syöjä ja nirso.

Tällä hetkellä ruokavalioni ei sisällä maitotuotteita eikä viljoja, kauraa lukuunottamatta. Joudun myös välttämään mm. raakaa porkkanaa, kaalia ja Xylitolia. Myös isommat määrät soijaa, papuja ja herneitä ja omenat ovat no go – mutta omenaa on välillä ihan pakko saada. En syö kalaa tai mereneläviä, enkä juuri lihaa. Kyläillessä en kuitenkaan kieltäydy esim riistasta. Kuitenkin aika todella paljon jää ruoka-aineita, joita voin syödä! Minua nyppii ehkä eniten, jos ruokailemistani kommentoidaan vaikeaksi, ilottomaksi tai tylsäksi ja itse vedetään sitten lounastauolla Hesburgerin hampurilaisaterioita ja eineslaatikoita. Kyllä se on minusta huomattavasti tylsempää ja ilotonta. Ja saisi ainakin oloni hyvin vaikeaksi ja ilottomaksi. Mielestäni voin syödä erittäin monipuolisesti ja itseasiassa, ruokavalioni on monipuolistunut ihan älyttömästi! Toki rajoitteet ajoittain tympivät, mutta toivon että pystyn pikkuhiljaa taas palauttamaan joitain ruoka-aineita takaisin, jahka tilanne rauhoittuu. Sitä ennen valitsen kuitenkin mieluummin oikeastaan mitä tahansa muuta, kuin otan vastaan oireet, joita sopimaton ruoka minulle aiheuttaa. Edes Fazerin sininen kaikessa ihanuudessaan ei ole tämän väärti. Vai toimisiko sinulle tällainen olotila:

  • riehaantuva aikuisiän akne
  • pienet ryhelmäiset näpyt, ihottuma ja kuoriutuva iho
  • haavat kielen sivuissa
  • rakkulat suussa
  • haavautuva iho sorminivelten päällä
  • vatsan turpoaminen (mitannut jopa +15-20cm lukemia)
  • vatsakrampit
  • korventava ylävatsakipu

Tiedostan, että erityisruokavaliot aiheuttavat päänvaivaa aina silloin, kun kutsutaan syömään/kylään tai lähdetään porukalla syömään, mutta en ole kokenut sitä mitenkään järisyttävän suureksi pulmaksi, joka jotenkin estäisi tekemästä mitään. Aina kun on löytynyt suuhunpantavaa. Olen onnellisessa asemassa, että en tietääkseni ole millekään hengenvaarallisesti allerginen, lukuunottamatta kalaa, josta en ole täysin varma – en aio ottaa selvää. Kuitenkin monet ruoka-aineet ovat yksinkertaisesti sopimattomia tai aiheuttavat oireita, minkä vuoksi välttelen niitä parhaani mukaan enkä syö niitä kotioloissa ollenkaan. Jos tarjolla ei ole jossain minulle sopivaa vaihtoehtoa, sitten ei ole. Ei minua harmita, jos porkkanakakkupala joskus jää saamatta. Hengenhädässä joustan vatsavaivojen kustannuksella.  Pyrin kuitenkin soveltamaan ja varautumaan aina eväillä tai täydellä vatsalla.

Kyläpaikkaan kohteliaasti ilmoitan, että eivät sitten varaisi turhaan kaikkia ihanuuksia ja kerron, että ei tarvitse huomioida minua mitenkään muuten. Yleensähän nämä kehotukset toki kaikuvat kuuroille korville ja viime viikonloppunakin oli aivan minua ajatellen valmistettua kasvisruokaa ja maidoton sekä viljaton menu. Siellä linja oli, että omalta mukavuusalueelta ja totutusta ruoasta poiketessa vain rikastuttaa ruokavaliotaan uusilla tuotteilla  ja huomaa, miten hyvää ruokaa saa vaikka ilman niitä maitotuotteita.

 

Huomiota ja pätemistä?

Studio Julmahuvilla on sketsejä, joissa Mellunmäkeläiset ja milloin ketkäkin tekevät tempauksia, joissa ei ole mitään mieltä tai merkitystä. Tavoitteena on vain saada huomiota ja päteä. Ilmeisesti näin erityisruokavaliotkin aika ajoin koetaan. Että kun nyt vain heittäydytään hankaliksi, eikä suostuta syömään mitä tarjolla on. Toista se oli sota-aikaan! Kaikesta pitäisi myös vähintäänkin olla antaa lääkärintodistus, ettei nyt vain olisi kuitenkin jotain huomionhakuista temppuilua se, ettei voida syödä IHAN TAVAN RUOKAA.

Mikä sitten on sitä ihan tavan ruokaa, kysynpä? Miten se ”tavan ruoka” niin usein tuntuu olevan niitä jotain 90-luvun huipputuotoksia, kuten makaronilaatikkoa, kinkkukiusausta ja nakkikastiketta. Miksi kenenkään esim pitäisi syödä niitä makkararuokia ikinä, koskaan tai milloinkaan? Eikö tavan ruoka ole sitä, mitä laitetaan kotona omien mieltymysten ja omien tavallisuuden normien mukaan. Mikä on oman käsityskykyni mukaan laaja skaala jotain, joka on melko puhdasta, ilman liiallisia voi/kerma/sokeriövereitä tehtyä. Eli toisin sanoen arkeen passelia, erilaista kuin huippuravintoloiden gourmet-ruoka tai rasvaa tirisevä pikaruoka. Ei ennen sushiakaan olisi varmastikaan pidetty ”tavan kotiruokana” mutta niin vain sitäkin jotkut syövät lounaaksi tai iltapalaksi joka viikko.

Ruokatrendeihin vaikuttaa paljon  saatavuus ja taloustilanne. Pula-aikaan on natustettu pettuleipää – ok, lama-aikana vedetty makaroni- tai perunavelliä voisilmällä, ravintoarvoja juuri miettimättä. Eilen selatessani äidiltäni saamia vanhoja reseptikansioita, oli tarjolla muun muassa maistuvia maksamuunnelmia sekä punakampelaa. Jotenkin ei nyt kovasti innostanut kokeilemaan. Nyt kaupoissa on tarjolla runsaammin kaikkea ja ravinnosta tiedetään enemmän. Olisihan se nyt kummallista, jos kaikki ympärillä muuttuisi ja tieto päivittyisi, mutta emme hyödyntäisi sitä mitenkään?

Ruoka voi edistää hyvinvointia. Kukaan ei varmaankaan rajoita ruokavaliotaan vain ärsyttääkseen heitä, jotka voivat syödä rajoituksetta mitä tahansa pöydästä löytyy. Voin kertoa, että kyllä se varmasti nyppii eniten heitä, jotka joutuvat ruokailuaan kohtuuttoman paljon miettimään, maksamaan mahdollisesti enemmän erityisruokavalioon kuuluvista valmisteista ja kieltäytymään juhlien tarjoiluista. Voin kertoa, että juuri nyt haluaisin vain mennä hotelliaamupalalle ja mättää estoitta kaikkea mahdollista, kuten isoja pulleitä sämpylöitä paksun voikerroksen ja juuston kera. Kyytipojaksi Fazerin sinistä! Mutta ei, menenpä tästä voitelemaan itselleni kaura-tattarileivän sillä eltaantuneella vanhainkodin makuisella Keijulla ja pistän päälle hikiseltä sukalta maistuvan vegaanisen ”juustoviipaleen”. Mutta täytyy sanoa, että kummasti makuihin vain tottuu ja minusta mm. nämä tuotteet maistuvat erittäin hyvältä. Ei siis tarvitse jäädä nyyhkimään sen voin perään sittenkään. Kannattaakin enemmän kiinnittää huomiota kaikkeen mitä saa syödä, eikä vain rajoituksiin. Jo vain on elämä silloin antoisampaa, eikä suinkaan ilotonta! Uteliaasti eteenpäin.

Naurettavan kökkö motivaatioteksti