Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?

Ah, onneksi on Facebook kertomassa, mitä olen tehnyt vuosi tai pari sitten, kun ei enää itse muista niinkään lähelle! Aivot ovat olleet sellaista vatkulia, että alan jo epäillä, että ne valuvat pian korvasta ulos.  Kas kun ei loiske jo käy!

Tällä viikolla on esiin ponnahtanut varsin ajatuksia herätteleviä vanhoja statuspäivityksiäni. Mikä Runeberg siellä onkaan pulissut! Tasan kaksi vuotta sitten olin näköjään jakanut blogitekstin kakasta. Ulkokentältä sisään livahvata pökäle! Voi niitä aikoja! Haluan kakkapäivitykset takaisin. Sen sijaan, että minusta irtoaisi itseäni niin kovin naurattavia pökälejuttuja, on ainoa kakkamainen asia ollut viime aikojen olotila.

 Viisi vuotta sitten päivitin leiponeeni sämpylöitä, jotka kävisivät heittoaseista ja sillä saralla ei ole mikään muuttunut. Nyt niillä tyrmää enää vain pienriistaa. Mutta pari vuotta sitten, olin ytimekkäästi kirjoittanut, että elän unelmaani! Että olen onnellien ja juuri nyt on hyvä.

Se pysäytti.

Piti oikein hieraista silmiä. Minäkö olen kirjoittanut niin? Minä alati haaveileva, uusia asioita kahmiva höntyäjä olen ollut tyytyväinen juuri silloin siinä hetkessä. Vau. Amazing.

Piti oikein pinnistellen miettiä, mitä silloin oikein tapahtui, kun niin oli kaikki ihanasti. Silloin pöhisivät oikein kunnolla muutoksen tuulet. Oli uusi koti, olin aloittanut kisavalmennuksessa. Ihana mies kantoi minulle liljoja ja olin työharjoittelussa fysiatrialla ja päiväkirurgisella, seurailemassa polvileikkauksia ja harjoittelemassa postoperatiivista kuntoutuspuolta, josta olen aina unelmoinut. Sen lähemmäs ortopedia kun ei voi tällainen, sormilaskuissakin sekoava, matemaattinen epänero päästä. Olin juuri alkanut häiritä internetissä roikkujia blogikirjoituksillani. Kaikki tuntui kertakaikkiaan niin mahtavalta. Vanhoista kuvista ja teksteistäkin huomaa, että voi pojat, kyllä olin muuten silloin onnellinen. Ja omasin huomattavasti muhkeammat reidet.

muhku

Tänä syksynä asiat eivät ole olleet aivan niin ruusuisesti. Sikäli blogikin on ollut hieman hiljainen. Oikeastaan kun miettii koko kisojen jälkeistä vuotta, on vuosi mennyt kipuillessa milloin minkäkin asian kanssa. Tämähän on melkein toisintoa vuodesta 2012.  Aika on mennyt välillä tuskallisen hitaasti ja välillä niin nopeasti, että ei edes tajua. Mutta niin vain oli yhtäkkiä yli vuosi hurahtanut kilpailuista, neljä kuukautta häistä ja yhtäkkiä opinnäytetyö pitäisi pistää  yksiin kansiin.

Suoraan sanottuna, olen voinut todella huonosti. Osaan nimetä syksyn parhaat viikot ja ne olivat syyskuun ensimmäiset, heti loman jälkeen. Silloin hommat olivat mallillaan. Akut oli ladattu, oli energiaa, mieli täynnä ideoita. Jaksoin painaa pitkiä viikkoja ja silti olla kotona läsnäoleva ja hyväntuulinen. Kroppa tuntui hyvältä ja painot salilla olivat alkaneet pikkuhiljaa kasvaa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, koti pysyi siistinä, tarmoa riitti moneen asiaan. Elämä tuntui kaiken kaikkiaan hyvältä ja innostavalta. Tein oikeasti todella suuren työn, että sain aikatauluni toimimaan. Mikä voisikaan mennä mönkään!

Sitten tulin kipeäksi. Ja hommat levisivät ihan käsiin. Taas katkesi hyvä treeniputki, kalenteria piti viivata punakynällä. Piti korvata työharjoittelutunteja, sumplia uusia asiakatapaamisia, sumplia töitä harjoittelun vuoksi. Lykätä ohjelmapäivityksiä ja blogikirjoituksia. Tehdä opinnäytetyötä, vaikka kuume sumensi pään. Kiire, kiire, kiire. Iho kelmeänä yritti painaa eteenpäin. Matkasta tipahtivat kapulat ja oksat ja männynkävyt ja tekoripset. Ja tukka alkoi muistuttaa väriltään rapsipeltoa.

IMG_3560[1]

Sitten se tuli: yksi hyvä ja täydellinen treeniviikko.  Intoa, energiaa, onnea. Jess!

Mutta yhtäkkiä olo oli taas sitä tasoa, että muumilaulut soivat nonstopilla päässä, unohdin oman kotiosoitteeni numerot. Kurkku kipeä. Lämpöä. Tärisevä ja kramppaava keho. Ääni lähti. Sykkeet katossa Jatkuvaa ahdistumista, stressiä. Huonoja yöunia. Miksi tämä tauti ei lähde? Miksi olen taas flunssassa! Miksi kroppa ei palaudu? Miksi uni ei riitä? Pakko olla joku mykoplasma nyt vähintään. Mutta ei. Uupumus se vain pitää tulehdustilaa yllä.

Ensin olin hurjan nälkäinen ja olisin voinut syödä mitä vain. Ja vain nukkua. Pitkästä aikaa teki mieli herkkuja koko ajan. Ahdisti ajatus siitä, että en voi mättää joka päivä kilokaupalla karkkia naamaan. Mutta tiesin koko ajan, että ahdistaisi sekin, jos niin tekisin. Sitten katosi ruokahalu. Mitään ei tehnyt mieli. Unohtui syödä tai jäi syömättä, koska ei vain maistunut mikään. Oikein väkisin sai pakottautua jotain popsimaan. 

Teki mieli heittää tietokone ikkunasta ja kännykkä perästä. Alkoi ahdistaa kaikki sosiaalinen media, ihmisten hehkutukset, vatsalihaskuvat, energia ja into. Itketti, kun katsoi omaa peilikuvaa. Mikä surullinen valkoinen hahmo siellä kyhjötti. Ei hymyä, sameat silmät, samea iho. Ilontunteita mahdotonta repiä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Ei pääse treenaamaan – ahdistaa. Mutta olisi varmaan ahdistanut, vaikka olisikin treenannut. Vaikea levätä kotona, vaikea ohjata köhien ja pärskien jumppia.

Säikähdin ihan todella. Olen aina ollut sellaien täsmämurehtija ja täsmäsurija, joka saa itseään tsempattua ja piristettyä. Vaikka koko ajan tiesin, että väsymys kaiken sen aiheuttaa, tuntui niin mahdottoman pahalta, että ajatteli niin kuin ajatteli. Kuin koko elämässä ei olisi mitään muuta, kuin epäonnistumista ja ilotonta tekemistä. Aivan kuin olisin huono kaikessa.

Näitä asioita on saanut todella työstää. Eikä asiaa helpota se, että olen tässä tilanteessa TAAS. Kun tämä on jo niin monta kertaa nähty aiemminkin. Pitäisi tehdä isoja muutoksia ja karsimisia, eikä aina vain painaa eteenpäin ja ajatella, että no sitten joskus helpottaa. Pitäisi oikeasti ymmärtää, mitkä ovat omat voimavarat. Pitäisi osata hoitaa asiat yksi kerrallaan. Mutta aina tuntuu, että jään altavastaavaksi ja stressi vyöryy päälle. Ja kuinka muka opiskelijana pärjäisi ilman töitä? Mahdoton ajatus, ellei asuisi jossain siivouskomerossa.

Mutta näin! Nyt on tämän syksyn osalta työharjoittelu tehty ja tunnin päästä lähden esittelemään opinnäytetyötä, joka palautetaan ensi viikolla. Nyt on siis isoja stressinaiheita lähtemässä käsistä ihan näillä näppäimillä! Ja mukavia, inspiroivia asioita luvassa.

IMG_3654[1]

Eilen oli ihan mahtava viimeinen päivä harjoittelussa, kun sain aplodit vihellysten kera ja erinomaista palautetta. Ja kun asiakkaalta oli vielä tullut viesti ”Ihanaa, kun olet olemassa” iski kyllä liikutus. Nyt jos koskaan positiivisilla sanoilla oli todella suuri voima! Sain hurjasti hyvää fiilistä ja uutta tarmoa. Kyllä tämä taas tästä, leuka ylös ja mieli vahvana eteenpäin.

Ja niin sitä vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan: kaksi vuotta sitten aloitin työharjoittelun, ihana mies toi minulle liljoja ja aloitin kisavalmennuksessa. Tänä vuonna presiis samaan aikaan lopetin työharjoittelun, se sama ihana mies toi minulle liljoja ja aloitan valmennuksessa!

Eiköhän ole vain ajan kysymys, että tajuan sen samaisen asian kuin kaksi vuotta sitten. Tässä voisi kliseisesti todeta, että tästä on suunta vain ylöspäin. Aurinko paistaa eikä ole mitään hätää.

Eeva Kilpi

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

IMG_3638[1]

”Sä olit tosi hyvän näköinen silloin pari vuotta sitten”

Kehonkuvaan liittyvistä negatiivisista ajatuksista vaietaan usein. Kun oma peilikuva ei miellytä ja tuottaa ahdistusta, liikutaan erittäin henkilökohtaisella alueella. Päälle päin kaikki voi näyttää hyvältä, mutta pinnan alla kuohuu. Olen halunnut käsitellä omaa kriiseilyäni avoimesti, sillä tiedän monien kamppailevan samanlaisten ajatusten kanssa. Asioiden avoin puiminen ja ääneen sanotut ajatukset ovat auttaneet solmujen avaamisessa. Kenties ehkäisseet sen pattitilanteen, että ongelma paisuu mielessä kuin pullataikina ja yhtäkkiä ongelmia ja ahdistuksenaiheita on 10 yhden sijaan.

Sääli ettei Muumeista tuttu lausahdus ”Sinä vaikutat kamalan viisaalta sen takia ettet koskaan sano mitään” ole oman elämäni ohjenuora

Ajattelin blogia avatessani, että hah – en tarvitse mitään suojamuuria. Ajattelin ylpeänä, että minä se olen niin vahva, että voin avata muille syvemmin tuntemuksiani ja elämääni ja ottaa vastaan kaikki kommentit, mitä tuleman pitää. Ennen olin pitänyt heikot ominaisuudet visusti piilossa, eikä olisi tullut mieleenkään jakaa avoimesti omaa akilleen kantapäätä tai todentaa sitä jokaisen tietämää tosiasiaa, että ei minullakaan aina mene hyvin, enkä aina jaksa. Sellainen heikkojen ominaisuuksien varjelu kuitenkin tuntui teeskentelyltä. Olenhan muutakin kuin se rautainen suorittaja. Minussa on paljon muutakin kuin se, mitä minä teen ja sanon. On tunteita, hölmöjä haaveita, pelkoja ja huonoja puolia. Niilläkin on oikeus tulla kuulluksi! Mutta en voi kieltää, etteikö olisi ollut houkuttavaa antaa auvoista kuvaa elämstäni ja luoda itsestäni sellaista kuvaa, joka näyttäisi minut parhaimmassa valossa. Lukijat kuitenkin muodostavat lukemansa perusteella tietynlaisen kuvan kirjoittajasta ja siihen kuvaan kirjoittajana voisin itse vaikuttaa niin paljon kuin haluan.

Aina vaan hullusti treenii ja puhdasta ruokaa ja jeejee peukut ylhäällä!
Aina vaan hullusti treenii ja puhdasta ruokaa ja jeejee peukut ylhäällä!

Omasta kehosta johtunut kriiseily on ollut minulle uupumusta ja ylikuntoa henkilökohtaisempi aihe, josta kirjoittaminen on aina mietityttänyt. Uskallan sanoa kaikenlaista, uskallan olla eri mieltä. Mutta minua pelottaa paljastaa itsestäni heikkouksia. Julkaise-nappulan painamista onkin jjoidenkin kirjoitusten kohdalla vitkuteltu useita päiviä.

Jotkut ovat kanssani samalla aaltopituudella ja voivat samaistua tilanteeseen, ymmärtävät millaista on silloin, kun kokee itsensä sietämättömäksi, Moni puolestaan huolestuu – hieman liikaakin, jos minulta kysytään. He näkevät tilanteen uhkaavampana ja suurempana, mitä se  onkaan. Ihan kuin tässä olisi jonkinlainen akuutti hätä päällä.

Kirjoitukset kroppakriiseilystä ovat vahvoja, koska ne on kirjoitettu silloin, kun tunnetila on vallitsevana päällä. On mukavaa olla vertaistukena muille. On mukava herättää ajatuksia ja keskustelua. On mukava kuulla kokemuksia. Ja kun teksti on väkevä ja tunteilla sävytetty, se ajaa parhaiten asiansa. Jos kirjoittaisin samasta aiheesta silloin, kun oman vartalon kuhmut ja nesteet ja pilkut ja laikut eivät ole käyneet mielessä viikkokausiin, olisi sävy toinen. Silloin olisi hyvin vaikea sukeltaa siihen synkkyyteen, harmiin ja pakkoajatuksiin, joita huonoina hetkinä mieli voi työntää pintaan.

Keskustelu on hyvästä ja mielipiteitä saa olla, mutta toisinaan  koen kommentit omaan ulkoiseen olemukseeni liittyen hyvin tungettelevina.

Uupunut ihminen reagoi pieniin asioihin suuresti – ja voi ottaa asiat henkilökohtaisemmin kuin ne on tarkoitettu

Etenkin silloin kun on oikein uupunut ja kriisissä muutenkin, ei ole helppoa ottaa vastaan kaikkea, mitä muiden suusta pääsee.Blogiani lukeneet tietävät, että olen useammin kuin kerran ajanut itseni siihen tilanteeseen, jossa kärsin paniikkioireista, en nuku ja pelkään kaikkea mahdollista hyttysistä poliisiin. Keho käy ylikierroksilla ja nainen laahustaa kuin zombi eteenpäin. Silloin mieli kääntyy herkästi itseään vastaan ja tuntosarvet ovat yliherkät. Muiden kommentit eivät uppoa paksuun nahkaan vaan uppoavat ihan sydämeen saakka. Toisten jaksaa jaksaa-kannustukset tuntuvat ivalta. Tsempiksi tarkoitetut kommentit tuntuvat vähätteleviltä ja tekisi mieli karjua, että etkö sinä samperi tajua miten minä ponnistelen. Eikö teistä kukaan tajua! Silloin hyvälläkin sanotut asiat ja vitsit saattavat osua erityisen arkaan paikkaan. Ja se tuli yllätykseksi ainakin minulle.

Viimeksi keväällä olin todella uupunut. Itkin pyöräillessäni töihin, murehdin ja ahdistuin asioista, joita ei olisi tarvinnut murehtia. En saanut kunnolla nukutta ja saatoin itkeä vain koska väsytti. Jos sovin mieheni kanssa vapaapäivälleni kauppareissun klo 16, saatoin valehtelematta itkeä kotona koko päivän. Hikoilin ja vääntelin ahdistuneena käsiäni. Vain siksi, että on jokin aikataulu, jota täytyy noudattaa. On jotain, mitä täytyy tehdä. Yksi asia.

Silloin kroppakriiseily oli kova, koska en ehtinyt pitää itsestäni hyvää huolta. Sairastelua, kovia aikatauluja. Niin painava väsymys, että tuntui kuin tiiliskiviä olisi ollut rinkallinen selässä. Aineenvaihduntani toimi huonosti. Ei ollut nälkä tai sitten oli niin hirveä nälkä, ettei se mennyt ohi millään. Sydän löi välillä todella hitaasti, sitten leposykkeet olivatkin taas taivaissa. Kroppa oli stressissä ja tuntui ärtyvän kaikesta. Olin ihan solmussa, kun en kunnolla ehtinyt tai jaksanut treenata, ruokailuiden kanssa oli pulmaa, kun mikään ei tuntunut sopivan vatsalle tai iholle.

Silloin ei tuntunut kovin hyvältä kuulla kommentointia siitä, miten minulla joskus kaksi vuotta sitten oli kauniit lihakset jossain. Tai miten joskus näytin hyvältä ja energiseltä ja siltä ja tältä ja tuolta. Ai, no kiitos. Miltäköhän minä nyt näytän?

Vaadin huomioooo!!!
Vaadin huomioooo!!!

Kehonkoostumukseen liittyvä kommentointi voi tuntua tungettelevalta

Vaikka muussa tilanteessa nostaisi vain keskisormet pystyyn koko maailmalle ja kulkisi vastoinkäymisistä huolimatta pää pystyssä eteen päin, ei uupuneena ole kykenevä siihen. Normaalisti kun saa itsensä tsempattua muutamalla motivoivalla ajatuksella, ei sellaisessa tilanteessa ole energiaa siihen. Puhumattakaan, että olisi energiaa kuulla muulta maailmalta miten tulisi olla. Silloin ei kaipaa sitä, että muut kommentoivat omaa ulkonäköä ja tekemisiä. Mutta kun tuon ulkonäköasiaa, kuntokuvia ja mittoja julkisesti tietoon, ovat ne julkisesti kommentoitavissa. Ihmiset ovat nähneet minut monenlaisessa kunnossa ja jokaisella on oma mielipiteensä siitä, milloin on hyvä. Ne mielipiteet eivät normaalitilassa hetkauta. Mutta kun on uupunut, onneton ja kriisissä itsensä kanssa, muiden sanomiset jäävät hyvin ikävällä tavalla mieleen kaikumaan.

”Silloin kun sulla oli se 15kg näytit niin naiselliselta ja hyvältä!”

”Sulla oli joskus niin hyvin sitä lihasta ja upee kunto silloin joskus”

 ”Mikset sä syö leipää kun ei sun tarvii laihduttaa!”

”Oot sä taas jollain dieetillä?”

”Mikset sä voi syödä tuota pullaa?”

”Sä oot kyllä ihan hirveen hoikassa kunnossa!”

”Sä et oo kisojen jälkeen muuten hirveesti lihonut!”

”Sulle tekis hyvää kun saisit pari kiloa ja vähän muotoa lisää”

”Sulle vois olla hyvä kun tulis vähän rasvaa lisää”

”Monta kiloa sä otit kisoista lisää?”

”Nyt kun oot naimisissa niin aiotko lopettaa treenin ja ottaa 10kg painoa?” 

”Nyt on just hyvä kun oot vähän rasvaisempi!”

”Olithan sä silloin joo melkoisen iso!!”

 ”Mutta ethän sä voi syödä karkkia ettet sä liho!” 

ever

En tiedä, mitä voisin vastata tällaisiin kommentteihin. Ehkä vain sen, että tiedän itse parhaiten, millaisessa kropassa viihdyn ja millainen ruokavalio minulle parhaiten sopii. Oma olo on se mittari, joka määrittelee päätökset ruokailun ja treenin suhteen. Ja siitä aion pitää kiinni. Suhteeni kroppaani ei ole täydellinen, mutta se on joskus ollut hyvin terve ja mutkaton. Kuten pitkissäkin parisuhteissa, on vain tehtävä töitä ja tutustuttava uudelleen, jotta voi rakastua uudelleen ja löytää ne hyvät puolet, joita ennenkin ihannoi. Minä ja kehoni tulemme kyllä juttuun. Ja ihastumme toisiimme enemmän – päivä päivältä. Itsensä rakastaminen vaatii vaan jatkuvaa työstämistä ja sen hyväksymistä, että vikoja löytyy aina. Täydellisyyden tavoittelulla ei onnea löydä!

IMG_2617[1]