Rakas, sinusta on tullut pullukka

Vuoden vaihtuminen on erilaisten dieettien kulta-aikaa. Voiko uusi vuosi alkaakaan, jos taloudessa ei ole edes yhtä jolla on jonkinlainen terveyteen, liikuntaan tai hyvinvointiin liittyvä projekti? Myönnettäköön, että meidän huushollimme ei ole poikkeus ja täällä on kyllä viljelty erilaisia lupauksia (tai toiveita) liittyen käsilläseisontaan, puolimarathoniin, leuanvetoihin ja treenailuun ylipäätään. Taloudessamme on kuitenkin myös yksi, joka aloitti vuoden laihdutuskuurilla. Oikeastaan varaslähtö otettiin jo viikonloppuna. Ja nyt edessä siintää ihan vanha kunnon grammantarkka laihdutuskuuri.

Mutta hetkinen – eiväthän tiukat kitudieetit ole enää tätä päivää? Minäpä kerron tarkemmin.

Olen vuosien varrella työskennellyt useiden painonpudottajien kanssa. Olen tehnyt monia virheitä, oppinut niistä, opiskellut lisää, tutkinut asioita, konsultoinut minua viisaampia ja kehittänyt ymmärrystäni ravintoon ja syömiskäyttäytymiseen liittyen. Olen opiskellut hyväksymis-ja omistautumisterapian periaatteita ja saanut niistä uskomattoman paljon työkaluja käytännön työhön. Niitä on todella tarvittu. Haasteet kun yleensä kuoriutuvat sieltä ihmisen omasta sipulista ts. päänupista, eivätkä useinkaan johdu tiedon puutteesta. Uskoisin, että suurin osa tietää kyllä teoriassa varsin hyvin sen, miten tulisi syödä ja miten saada paino putoamaan. Ontuminen alkaa, kun teoria ”pitäisi” ujuttaa toimivasti arjen kiireisiin. ”Pitäisi” syödä paremmin. ”Pitäisi# vähentää herkkuja. ”Pitäisi” liikkua enemmän. ”Pitäisi” syödä vähemmän kuin kuluttaa. Takaraivossa jyskyttää ajatus, että jotain pitäisi tehdä, mutta homma saattaa tyssätä siihen, jos emme todella näe, mistä homma kiikastaa ja miksi haluamme tehdä muutoksen. Silloin voi olla vaikeaa löytää toimivia keinoja ja tehdä niitä pieniä toteutettavia muutoksia oman tavoitteen toteutumisen edistämiseksi. Näkisinkin, että jos emme ole ensin kysyneet itseltämme, miksi haluamme tehdä muutoksen ja todella selvittäneet mitä muutoksella tavoittelemme, emme todennäköisesti pääse tavoitteen suhteen kovin pitkälle. Siirtyminen sanoista tekoihin saattaakin lössähtää jo alkutekijöihinsä ja ”pitäisi syödä/juoda/levätä/liikkua/ottaa enemmän omaa aikaa…” litanian toisteluksi.

Nyt edessäni on kuitenkin tähänastisen työhistoriani suurin haaste ja joudun samalla palaamaan käytännöissäni monta vuotta taaksepäin. Nyt sijaa ei ole psyykkisen valmennuksen ismeillä, nyt ei apua ole pienistä toteutettavista muutoksista. Tilanne on niin haastava, että muita vaihtoehtoja ei ole kuin turvautua vanhaan grammantarkkaan laihdutusruokavalioon, jossa ei ole sijaa herkuille tai poikkeamille. Minun on tullut aika laittaa dieetille oma perheenjäseneni. Oma silmä ei ole niin tarkka, mitä tulee omiin läheisiin, eikä painonnousua saata laittaa merkille ennen kuin joku muu sanoo siitä. Olin jo muutaman kerran kuullut kommenttia siitä, että rakkaani olisi saanut hieman ekstraa. Kuittailtiin jenkkakahvoista, levinneestä perästä ja vantterasta olomuodosta. Mutta toki kuittailu tehtiin ihan nätisti. Kyllähän bodareilla välillä on näitä bulkkikausia ja hyllyvää saattaa kovasta harjoittelusta huolimatta tulla. Viime viikolla huomasin asian itsekin ja aloin tarkkailla, enemmän tämän tukevoituneen henkilön ruokailua. Ruoat hotkaistiin lautaselta sen kummemmin miettimättä, santsiannosta vaadittiin saman tien ja ruokakaapin lähistöllä norkoiltiin tuon tuossakin. Selkeästi olisi tehnyt mieli napostella herkkuja jos jonkinlaisia. Huomasin myös, että vastoinkäymiset saivat hänet hakeutumaan nopeasti kaapille etsimään lohduketta.

Vastassani on siis naposteluun taipuvainen, ruokansa hotkiva tunnesyöjä, jolla ei ole minkäänlaista motivaatiota kuntoilurakkaan tai dieettiin. Hänen oma mielenkiintonsa hanketta kohtaan on täysin pyöreä nolla ja jo pieni ruoka-annosten nipistäminen sai mielialan laskemaan. Mökötyksen määrä taloudessamme on siis lisääntynyt jo muutaman päivän aikana. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole, nyt on pysyttävä tiukkana.

Tällä kertaa dieettaja on ranskanbulldoggimme Ruho. Tämä hieman pyöristynyt neitonen on liki 9 vuoden ajan ollut hoikka tyttö, Eläinlääkärit ovat aina kehuneet sen virtaviivaisia muotoja ja sporttisuutta. Sen kanssa on temmottu 20km kävelylenkkejä ja juostu Jyväsjärveä ympäri. Se porhaltaa hurjaa kyytiä pallon perässä ja nauttii kaikenlaisesta liikkumisesta ja touhuamisesta. Kuitenkin Ruhokin on aina ymmärtänyt hyvin herkkujen perään ja ymmärtänyt niiden arvon silloin, kun tarvitaan lohdutusta (korvien puhdistaminen) palkitsemista(suoritettu tehtävät) tai aivan puhtaasti mielihyvän tuottajina sekä motivaattoreina. Jos muut asiat eivät sitä motivoi, nakkimakkara tai juusto saa sen kyllä liikkeelle. Tai kananmuna. Kuitenkin ruoan kanssa tämä mummeli on aina temppuillut ja säännöllisen ruokarytmin opettaminen on ollut haastavaa. Olemme kokeilleet vuosien varrella vaikka minkälaisia ruokia, erilaisista hypoallergeenisista kuivaruoista barffiruokiin. Aina ruoassa on tuntunut olevan jokin tekijä, joka ei miellytä ja hetken naposteltuaan koira on päättänyt ryhtyä paastolle. Paastoaminen kuitenkin saa sille huonon olon aikaan, jolloin se ei ainakana syö ja huono olo vain jatkuu. Ongelma on siis tähän mennessä ollut pikemminkin koiran hoikistuminen. Nyt syksyllä löysimme sille kuitenkin uuden ruoan, joka on kaikin puolin ollut toimiva. Turkki on hyvässä kunnossa, ruoka on kotimainen, lisä-ja väriaineeton. Ja ennen kaikkea se maistuu hyvin. Kuppi tyhjenee yhdellä ruokailukerralla. Miinuksena omistajien nenään tuntuva erittäin etova kalan lemu.

Ruho on aina painanut välillä 12,5-13.5kg. Viimeiset vuodet ollut tuon 13,5kg. Nyt eräänä iltana tyttö laitettiin puntartille ja painoa oli tullut lisää 1,7kg. Se on paljon pienelle ja iäkkäälle koiralle. Painonnousun ennaltaehkäisy on huomattavasti helpompaa kuin ”vahinkojen” korjaaminen. Nyt ei kuitenkaan muu auta, kuin pistää tankeroinen laihdutuskuurille ja pitää huolta siitä, että paino ei enää pääse kiipimään ylöspäin.

Itsehän sitä vastoin aion hakea muutaman suklaakonvehdin ja kaivautua peiton alle lukemaan viimeiset sivut kesken olevasta trilleristä. Huomenna on aika palata töihin reilun viikon loman jälkeen.

Onko teillä kokemuksia lemmikin laihdutuskuurista?

 

Siirtymä fitnesstörpöstä joulutörpöksi ja siitä eteenpäin

(VAROITUS: Sisältää juonipaljastuksia vuodesta 2018)

Täällä jouluihminen, hei. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka aloittavat Joulun odotuksen ensimmäisten lehtien tippuessa maahan. Ystävät linkittävät Facebook-seinäni täyteen jouluhörhöilyyn liittyviä meemejä, Last Christmas 300days-remixejä ja sketsejä aiheen tiimoilta. Kuusi on kannettu sisään jo marraskuun 31. päivä ja stressiä ei aiheuta mikään muu kuin se, että ehtiihän Joulusta varmasti nauttia tarpeeksi ja fiilistellä sitä niin maan tarmokkaasti. Tänä vuonna koen onnistuneeni erinomaisesti! Jotkut joululaulut ovat alkaneet jopa kyllästyttää, eikä tällaista todella tapahdu usein. Se on mielestäni erinomainen merkki siitä, että joulua on saanut tankattua vuoden 2017 osalta varsin ylenpalttisesti.

Nykyään joulussa eivät lahjat merkitse. On ihana ostaa jotain toivottua ja antaa muille yllätyksiä. Paketoida ne kauniisti. Mutta itse sitä ei koe kauheasti tarvitsevansa. Kaukana ovat ne ajat, kun koko vuosi odotettiin kuumeisena sitä h-hetkeä kun pukki tulee ja jännitettiin, tuleeko sieltä paketista serkun kanssa kilpaa toivottu hääponi vai snorkkeli ja uimahousut, jotka edesmennyt Mauno-setäni joka vuosi uhitteli pukin minulle tuovan. Jouluna on ihan kiva saada jokin puketti, mutta nykyään sieltä harvoin paljastuu mitään yllätyksiä. Aviomieheltä saatu hajuvesi on tosin aina yhtä toivottu ja käytännöllinen ja on mukavaa, ettei sitä tarvitse itse ostaa. Muutenhan aikuisena saa sitten ostella itselleen lahjoja vaikka ympäri vuoden. Ja suklaatakin syödä vaikka joka päivä. Niin ehkä hohto ei ole niin kummoinen, mitä tulee tällaisiin asioihin. Tilpehöörin ja krääsän suurta määrää en ymmärrä ja onhan tällainen juhla vallan oiva keino kerätä ekstrahyhnää kuluttajien taskusta. Mutta jokainen voi määritellä aivan itse, millaisen joulustaan tekee – onko se kulutusjuhla, vaiko jotain aivan muuta.

Itselläni on niin hyviä muistoja jouluista, että vielä aikuisiälläkin joulu tuntuu taianomaiselta ja ihmeelliseltä. Tosin se taianomaisuus jää kyllä viimeistään joulupöydässä ähmimisen jälkeen, kun huonosti ruokasekamelskaa kestävä aikuisvatsa alkaa protestoida ja on pakko kiskoa Rennietä ja maitohappobakteereja kaksin käsin.

Olen ehkä eniten riemuissani siitä, että maassa on lunta ja nytkin sitä alkoi jo hiljalleen sataa lisää. Jes! Viimeiset joulut ovat olleet sitä luokkaa, että jos olisi niillä keleillä mennyt pulkkaan ihmettelemään, olisivat piipaaa-auton sedät saattaneet tulla melko sukkelaan. Toinen asia, mistä olen erittäin riemuissani, on loma. Viimeksi olen ollut pidemmällä joululomalla vuonna 2006, eli kenties on jo aika. Harvoin olen päässyt sulavasti lipumaan joulun rauhaiseen satamaan, vaan työt ovat jatkuneet aaton aatton saakka ja kieltämättä, tulihan nytkin vielä paperitöitä tehtyä, mutta glögimuki kädessä ja kotona viltin alla. Nykyinen työni on sellaista, että siitä ei niin kovasti lomalle haluakaan jäädä ja tuntuu jopa vaikealta sulkea kalenterit ja olla.  Joka tapauksessa tänä vuonna rauhoitin tilannetta ja viimeiset jouluviikonloput ovat olleet vapaita. Olen saanut melko rauhassa laittaa, fiilistellä ja jokunen jouluelokuvakin on pyörinyt taustalla. Suorastaan ihmeellistä.

Joka vuosi haaveilen lököttelyjoulusta, mutta ehkä täytyy jo todeta, että ei se tule täysin koskaan onnistumaan. Aina sitä on tullut jotain huhkittua, salilla tai lenkkipolulla. Mutta ykkösprioriteetit ovat tottakai suklaan syöminen, Joulupukin kuuma linja  Lumiukko, joulurauhan julistus, riisipuuro, jouluruoka ja kiireetön aika läheisten kanssa. Nyt ei ole mikään hoppu minnekään. Paitsi että nyt pitää kyllä äkkiä lähteä vielä treenille, kauppaan, anopille, ystäväkahveille, paistaa parit laatikot, tehdä sienisalaatti, leipoa ja mitäs vielä.

Ai niin mutta enhän minä tullut tänne vain jouluasioita jorisemaan. Itseasiassa en alkuunkaan, mutta kunhan kirjoittelin lämpimikseni ja vähän tunnustelin, vieläkö sormet liikkuvat näppäimistöllä entiseen malliin. Jos nyt ei kymmensormijärjestelmällä, niin ainakin neljällä sormella.

Lupasin tuossa joskus taannoin, tämän vuoden toisessa blogikirjoituksessa (niitä taitaa olla yhteensä siis vuodelta 2017 kokonaiset 3kpl) että reipastun blogini kanssa ja uutta juttua on tuloillaan ja vaikka ja mitä. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että poistin nuo vanhat luonnokset ja EverFit-blogi loppuu. En enää koe, että elämäni vastaisi enää sitä maailmaa, mistä kirjoitin. Törppö olen kyllä, mutta fitnesstörpöksi en itseäni tituleeraa, en vaikka fitnesskilpailija voi olla ilmeisesti ikuisesti sen jälkeen, kun on kerran lavalla kääntynyt.

Vanhat blogitekstit pysyvät täällä jemmassa ja niille voi käydä pudistelemassa päätään edelleenkin. Vuodenvaihteen jälkeen olisi kuitenkin tarkoitus, ähäkuttien ähäkutti, että todella aktivoidun nyt kirjoitusten kanssa uudelleen ja alan säntillisesti päivittää tänne! Mutta blogin nimi vaihtuu omalle nimelleni. Sisältö tulee varmasti osin olemaan samankaltaista kuin aiemminkin se on ollut, mutta intressini ovat erittäin vahvasti omassa työssäni ja se tulee varmasti näkymään blogissani. Lifestyle-blogi tämä tulee kuitenkin edelleen olemaan, eli pelkässä asiassa (koulutukset, työ, hyvinvointi, liikunta, ravinto, mentaalipuoli) en varmaankaan tule pysymään.

Joten otahan siis vuoden alusta seurantaan blogini, jos sinua kiinnostavat terveys-ja liikunta-alan koulutukset, fysioterapia, treeni-ja ruoka-asiat ynnä sun muut. Vinkkejä parhaista ripsiväreistä tai meikkitutorialeja ei varmasti ole tarjolla edelleenkään, joten jos ne kiinnostavat, en voi suositella.

Mitä ihaninta Joulua! Odotan ensi vuotta innolla.

 – Eveliina